kirjailijat]]> författare]]> näytelmäkirjailijat]]> dramatiker]]> runoilijat]]> diktare]]> italialaiset]]> italienare]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Vittorio Alfieri ( 1749 - 1803) syntyi varakkaaseen perheeseen. Hänen isänsä kuoli pian pojan syntymän jälkeen, minkä jälkeen äiti solmi uuden avioliiton. Alfieri oli herkkä, yksinäinen lapsi, joka sai puutteellisen koulutuksen ja yritti itsemurhaa jo ennen kahdeksatta ikävuottaan. Vuonna 1758 hänet lähetettiin Torinon akatemiaan, mikä ei parantanut hänen oloaan eikä koulutustaan. Alfieri kuvaa Torinossa viettämiään kahdeksaa vuotta "sairauden, toimettomuuden ja tietämättömyyden ajaksi". Saatuaan jo 14-vuotiaana haltuunsa suuren omaisuutensa hän meni ratsastuskouluun, ja siitä alkoi hänen elinikäinen innostuksensa hevosiin ja ratsastukseen.

Vuonna 1766 Alfieri lähti ensimmäiselle matkalleen Italiaan, Ranskaan ja Englannin kautta Hollantiin. Hollannissa hän avioitui ja yritti avioliiton kariuduttua jälleen itsemurhaa. Käytyään välillä Italiassa, hän lähti uudestaan matkoille, tällä kertaa Saksaan, Tanskaan ja Ruotsiin, Venäjälle ja lopulta taas Englantiin. Sotkeuduttuaan epäonniseen rakkausjuttuun ja kaksintaisteluun hän jatkoi matkusteluaan palaten lopulta Italiaan vuonna 1772.

Alfieri halusi suureksi italiankieliseksi runoilijaksi. Tuon ajan ylhäisön kieli oli myös Italiassa ranska, ja Alfierin italiantaito oli jäänyt heikoksi. Hän aloitti siksi italian kielen opiskelun ja matkusteli laajasti ympäri Toscanaa.

32-vuotiaana Alfieri oli kirjoittanut 14 tragediaa. Hän ei ottanut näytelmiinsä ajankohtaisia aiheita, vaan pitäytyi legendoissa ja historiallisissa sankahahmoissa. Alfierin näytelmät olivat lyhyitä ja niissä oli vain vähän roolihahmoja, kieli hermostunutta, jännittynyttä, oratoriomaista. Tragedioiden lisäksi Alfieri kirjoitti sonetteja, epigrammeja, proosaa sekä omaelämäkerran. Hänen yrityksensä kirjoittaa komedioita sen sijaan osittain epäonnistuivat. Alfierin tragedioita pidetään tärkeänä osana 1700-luvun italialaista kirjallisuutta.

Alfieri sairastui vuonna 1803. Itsepäisen luonteensa mukaisesti hän kieltäytyi lääkereiden ohjeista ja lääkkeistä ja hoiti itseään omilla menetelmillään, mikä pahensi hänen tilaansa. Alfierin viimeiset sanat olivat: "Tartu käteeni, ystäväni, kuolen".

Alfierin tuotanto julkaistiin koottuina painoksina hänen kuolemansa jälkeen, vuosina 1805–1815. Kootut painokset, kaikkiaan 22 nidettä, toimitti Albanin kreivitär, jonka kanssa Alfierilla oli pitkäaikainen ja monivaiheinen rakkaussuhde.

Lähde:
European authors 1000–1900: a biographical dictionary of European literature / ed. by Stanley Kunitz and Vineta Colby. New York: H.W. Wilson Company, 1967.]]>
kirjailijat]]> författare]]> saksalaiset]]> tyskar]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Samuel B. Baur (1768 - 1832) oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Hän aloitti koulunkäyntinsä kotikaupungissaan Ulmissa ja lähti sen jälkeen opiskelemaan teologiaa sekä historiaa ja kirjallisuutta käsitteleviä aineita ensin Jenan ja myöhemmin Tübingenin yliopistoon. Pappistoimensa ohella Baur harjoitti laajaa kirjallista toimintaa ja teki myös käännöstöitä. Hänen tuotantonsa käsittää kaikkiaan noin 150 teosta, joista suuri osa käsittelee saarnaoppia, pedagogiaa ja historiaa. Joukossa on myös paljon elämäkerrallisia teoksia ja toimitettuja kokoomateoksia, kuten esimerkiksi teos Intressanta lefnadsmålningar utaf det adertonde århundradets märkvärdigaste personer.

Lähde:
Kelchner, Ernst: Allgemeine Deutsche Biographie 2. 1875.]]>
kirjailijat]]> författare]]> slovakialaiset]]> slovaker]]> upseerit]]> officerare]]> tutkimusmatkailijat]]> forskningsresande]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]>
Maurice (Móritz Ágost) Benyovszkyn (1746 - 1786) suvulla oli pitkät ja maineikkaat perinteet sekä Puolassa että Unkarissa. Benyovszky aloitti pitkän ja vaiheikkaan sotilasuransa upseerina Itävallan palveluksessa Seitsenvuotisessa sodassa. Hän liittyi myös Puolan itsenäisyystaistelijoihin Venäjää vastaan ja saavutti kenraalin arvon. Hän joutui venäläisten vangiksi ja hänet karkotettiin Kamchatkalle, josta hän kuitenkin pakeni Eurooppaan.

Benyovvszky oli paitsi sotilas myös tutkimusmatkailija ja seikkailija. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen eurooppalainen, joka purjehti pohjoisella pallonpuoliskolla tutkien mm. Alaskan rannikkoa. Sieltä hänen matkansa suuntautui Japaniin ja Formosalle. Hänen tarkoituksenaan oli perustaa siirtokunta Formosalle. Lopulta hän kuitenkin päätyi Madagaskarille vuonna 1774. Benyovszky tutki saarta ja perusti Louisburgin kaupungin. Hän sai paikalliset päälliköt puolelleen, ja lokakuussa 1776 Benyovszky valittiin saaren kuninkaaksi. Julistuksessaan päälliköt toteavat seuraavasti: "olemme antaneet uhrilahjan ja tehneet verivalan ja kansamme edessä julistamme, kuulutamme ja tunnustamme Mauritius Augustuksen ylimmäiseksi päälliköksemme..."

Benyovszky teki matkoja myös Amerikkaan vuosina 1779, 1782 ja 1784, ja tapasi siellä mm. Benjamin Franklinin ja Georg Washingtonin. Madagaskarille Benyovszky palasi vuonna 1784 ja kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin vammoihin, jotka sai ranskalaisia vastaan käydyssä taistelussa.

Benyovszkyn muistelmat julkaistiin Lontoossa vuonna 1790, ja kirjasta tuli maailmanlaajuinen menestys, joka käännettiin usealle kielelle, myös ruotsiksi.]]>
kirjailijat]]> författare]]> ranskalaiset]]> fransmän]]> pedagogit]]> pedagoger]]> hovineidit]]> hovfröknar]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Maalauksen tekijä: Joseph Boze (1745-1826)

Jeanne Louise Henriette Campan (1752 - 1822, synt. Genet). Kasvattaja, pedagogi ja kuningatar Marie Antoinetten hovineiti. Hänen isänsä oli suhteellisen varaton, mutta piti huolen siitä, että tytär sai hyvän kasvatuksen ja pääsi ajan sivistyneisiin piireihin. Jo nuorena Jeanne puhui englantia ja italiaa ja kiinnitettiin Ludvig XV:n tyttärien lukijaksi ja Marie Antoinetten hovineidoksi tämän avioituessa kruununprinssi Ludvigin kanssa 1770. Vuonna 1774 Jeanne avioitui Campanin kanssa mutta liitosta tuli onneton, ja pari erosi vuonna 1790. Jeanne Campan jatkoi kuningattaren palveluksessa aina Tuileries'n valloitukseen saakka elokuussa 1792. Hän selviytyi Ranskan vallankumouksesta mutta menetti omaisuutensa. Köyhtyneenä hän perusti koulun St. Germainiin, ja hanke menestyi Hortense de Beauharnaisen suojeluksessa. Myöhemmin Jeanne Campan toimi Napoleonin Ecoueniin perustama nuorten tyttöjen akatemian johtajana. Akatemia toimi kouluna Kunnialegioonan jäsenten tyttärille ja siskoille. Akatemia jatkoi toimintaansa kunnes Bourbonit lakkauttivat sen noustuaan valtaan vuonna 1814. Jeanne Campan kirjoitti muun muassa naisten kasvatusta käsittelevän teoksen De l'education des femmes, muutaman didaktiikkaa käsittelevän kirjasen sekä Marie Antoinettea käsittelevän teoksen.]]>
fin]]>
kirjailijat]]> författare]]> englantilaiset]]> engelsmän]]> historioitsijat]]> historiker]]> kirkkoherrat]]> kyrkoherder]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
William Coxe (1747 - 1828) oli englantilainen historioitsija ja pappi. Coxe toimi aatelinuorukaisten opettajana ja matkaseuralaisena ja matkusti laajasti Euroopassa. Vuosina 1801–1811 Coxe toimi Wiltshiressä Bemertonin kirkkoherrana ja omistautui kirjalliselle työlle. Hän kirjoitti erityisesti elämäkertoja, mm. Robert ja Horatio Walpolen sekä Marlboroughin herttuan elämäkerrat. Loppuvuosinaan Coxe sokeutui, mutta suhtautui kohtaloonsa tyynesti ja jatkoi työskentelyään kuolemaansa saakka. Kesäkuussa 1828 julkaistu muistokirjoitus luonnehtii Coxea kirjailijana seuraavasti:

"Hänen kirjallinen uransa käsittää lähes puoli vuosisataa ja sinä aikana hän on rikastuttanut kirjallisuuttamme lukuisilla teoksilla, joita emme kykene tässä käsittelemään vaikka toivottavaa olisi. Tyydymme vain sanomaan, että herra Coxe nautti ansaitusti sekä Englannissa että ulkomailla korkeinta kunnioitusta niin tutkimusmatkailija kuin historioitsijanakin." (Salisbury & Winchester Journal.)

Muotokuvan kaiverrustyö: W. T. Fry, 1904]]>
kirjailijat]]> författare]]> näytelmäkirjailijat]]> dramatiker]]> ranskalaiset]]> fransmän]]> upseerit]]> officerare]]> musiikinopettajat]]> musiklärare]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]>
Pierre Augustin Caron de Beaumarchais (1732 – 1799) oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Kuusilapsisen perheen isä oli kelloseppä, ja myös perheen ainoa poika Pierre opetteli kellosepän ammatin. Beaumarchais oli taitava kelloseppä mutta myös musikaalisesti lahjakas. Vuonna 1758 hänestä tulikin Ludvig XV:nnen tyttärien musiikinopettaja. Vaiheikkaan elämänsä aikana Beaumarchais toimi myös kuninkaan vakoojana, keinottelijana, vallankumoustaistelijana ja diplomaattina Amerikassa. Hän oli elämänsä aikana jatkuvasti sotkeutuneena erilaisiin oikeusjuttuihin, joista kuitenkin useimmiten selviytyi taitavasti voittajana. Beamarchais pakeni vallankumousta Englantiin ja Hollantiin. Hän palasi myöhemmin Ranskaan, mutta kuoli äkillisesti Pariisissa 67-vuotiaana.
Parhaiten Beaumarchais tunnetaan näytelmäkirjailijana. Hänen ensimmäiset näytelmänsä Eugénie (1767) ja Les deux Amis (1769) eivät menestyneet, mutta komediat Le Barbier de Seville (1775) ja Mariage de Figaro (1778) saavuttivat suuren suosion, myös Mozartin ja Rossinin oopperoiden myötä.]]>
kirjailijat]]> författare]]> ranskalaiset]]> fransmän]]> arkkipiispat]]> ärkebiskopar]]> diplomaatit]]> diplomater]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Dominique Georges Frédéric de Riom de Prolhiac de Fourt de Pradt (1759 - 1837, Dominique Dufour de Pradt). Ranskalainen pappi, myöhemmin Mechelen arkkipiispa ja diplomaatti. Pradt pakeni Ranskan vallankumouksen jaloista Hampuriin ja Munsteriin. Hän oli voimakas vallankumouksen vastustaja. Palattuaan Pariisiin vuonna 1800 hänestä Pradtista Napoleonin uskottu, minkä seurauksena hänet vuonna 1811 nimitettiin ensin Poitiers'n piispaksi ja lopulta Mechelenin arkkipiispaksi. Pradt toimi Napoleonin lähettiläänä Varsovassa vuonna 1812. Hän ja Napoleon kuitenkin riitaantuivat, ja Pradtista tuli keisarin elinikäinen vihamies. Bourbonien tultua jälleen valtaan Ranskassa Pradt kirjoitti teoksensa Récit historique sur la restauration de la royauté en France (1814). Ludvig XVIII nimitti hänet Kunnialegioonan kansleriksi. Toisen restauraation jälkeen hänet kuitenkin syrjäytettiin tästä toimesta. Hän luopui myös Mechelenin arkkipiispantoimesta.

Maalaus: Edouard Onslow (1830-1904)]]>
fin]]>
kirjailijat]]> författare]]> runoilijat]]> diktare]]> 1878]]> 1926]]>
Eino Leino – alkuaan Armas Einar Leopold Lönnbohm – syntyi vuonna 6. heinäkuuta 1878 Kajaanin Paltamossa.

Leinon isä oli komissiomaanmittari Andreas Lönnbohm (alkuaan Antti Mustonen) ja äiti Anna Emilia Lönnbohm (o.s. Kyrenius). Leinon lisäksi perheessä oli yhdeksän vanhempaa lasta: kuusi poikaa (Oskar, Kaarlo, Viktor, Kasimir, Paul ja Artur) ja kolme tyttöä (Olga, Hilda ja Elin).

Kotitalon nimi oli Hövelö ja siellä asui ajoittain myös äidin sisko Olga Kyrenius.

Leino suoritti lukion Hämeenlinnan lyseessä. Hämeenlinnassa hän asui Fredrika Wetterhoffin luona. Wetterhoffin luona hän sai huonetoverikseen saksalaissyntyinen kutojamestarin Carl Neun, jonka rouva Wetterhoff oli palkannut opettajaksi kutomakouluunsa. Neusta tuli Leinon ystävä ja he olivat kirjeenvaidossa vielä senkin jälkeen, kun Leino oli muuttanut pois Hämeenlinnasta.]]>
kirjailijat]]> författare]]> ranskalaiset]]> fransmän]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Marie Josephine Montalembert (1760-1832) oli näyttelijä ja teatterinomistaja, ja piti myös yhtä Ludvig XVI:n ajan suosituimmista salongeista. Häm avioitui vuonna 1770 itseään huomattavasti vanhemman Marc Renén, Montalembertin markiisin kanssa. Markiisi oli usein vieraillut Marie Josephinen teatterissa ja kirjoittanut sitä varten pieniä näytelmiä, mm. operetit La Statue, La Bergere qualite ja La Bohemienne. Musiikin näihin näytelmiin olivat säveltäneet Cambini ja Tomeoni.

Ranskan vallankumouksen aikana 1789 Marie Josephine taivutti miehensä lähtemään Ranskasta, ja pari pakeni Englantiin. Markiisi halusi myöhemmin palata Ranskaan, mutta Marie Josephine jäi Englantiin, ja avioliitto päättyi eroon. Marie Josephine näyttää kuitenkin saavuttaneen hyvän aseman myös englantilaisissa seurapiireissä, koska mm. Walpole mainitsee hänet kirjeissään.

Englannissa Marie Josephine kirjoitti romaaninsa Élise Duménil (1800) ja Horace ou le Château des ombres (1823). Romaanien sanotaan olevan korkeatasoisia, mielenkiintoisesti rakennettuja, tyyliltään selkeitä ja harmonisia ja paikoittain yleviä.]]>
kirjailijat]]> kirjakauppiaat]]> författare]]> bokhandlare]]> saksalaiset]]> tyskar]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Johann Gottwerth Müller (17.5.1743 – 23.6.1828) oli saksalainen kirjailija ja kirjakauppias. Müller toimi kirjakauppiaana Magdeburgissa, Hamburgissa ja Itzehoessa. Hänet tunnetaan myös nimellä Itzehoen Müller (Müller von Itzehoe). Hänen tunnetuin romaaninsa on humoristinen "Siegfried von Lindenberg: eine komische Geschichte"(1779), joka vuoteen 1802 mennessä oli ilmestynyt kuutena eri painoksena ja sittemmin useana käännöksenä. Müller oli kirjailijana monipuolinen. Romaanien lisäksi hän kirjoitti myös näytelmiä, pamfletteja, esseitä ja arvosteluja. Hänen teoksiaan käännettiin tanskaksi, ranskaksi, hollanniksi, venäjäksi ja ruotsiksi. Vuosina 1771–1776 hän julkaisi myös Der Deutsche nimistä viikkolehteä. Müller myös itse käänsi kirjallisuutta mm. ranskan- ja hollanninkielistä. Hänen omasta lukeneisuudestaan kertoo oma 13.000 niteen kirjasto.]]>
fin]]>
kirjailijat]]> författare]]> saksalaiset]]> tyskar]]> kustantajat]]> förläggare]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Christoph Friedrich Nicolai (18.3.1733 - 11.1.1811) oli yksi pohjoisen Saksan valistuskauden johtohahmoista. Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa mm. G.E. Lessingin ja M. Mendelssohnin kanssa. Kirjeenvaihdon tuloksena syntyivät Nicolain parhaat teokset Briefe den Jetzigen Zustand der Schönen Wissenschaften Betreffend sekä Abhandlung vom Trauerspiel. Vuonna 1758 Nicolai otti hoitoonsa isänsä kustantamon ja alkoi julkaista mm. Herderin, Hamannin, Kantin ja Lavanderin tuotantoa sekä vuosina 1765–1806 Allgemaine Deutsche Bibliothek -aikakauslehteä (1793 lähtien Neue Allgemeine Deutsche Bibliothek), josta tuli aikansa tärkein saksankielinen kirjallisuusjulkaisu.

Nicolaista tuli aikaa myöten kiistelty hahmo aikalaisten keskuudessa. Hän halusi pitää kiinni valistuksen alkuperäisistä ajatuksista ja hyökkäsi kiivaasti kaikkia uusia kirjallisia virtauksia ja aatteita vastaan sekä kirjoitti satiireja ja parodioita Goethen, Schillerin ja muiden aikalaisten teoksista. Tällainen on myös Lukukirjaston kokoelmaan kuuluva teos Werthers nöjen, som yngling. Nicolain mielipiteet etäännyttivät hänet aikakautensa kirjallisuus- ja kulttuuripiireistä. Hän sai osakseen runsasta kritiikkiä ja hänen teoksensa unohdettiin. Vasta viime aikoina ne ovat saaneet osakseen objektiivista tarkastelua.

Lähde:
European authors 1000–1900: a biographical dictionary of European literature / ed. by Stanley Kunitz and Vineta Colby. New York: H.W. Wilson Company, 1967.]]>
kirjailijat]]> författare]]> ranskalaiset]]> fransmän]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]>
Armande Roland, alk. Delille (Joséphine-Lucile-Jeanne-Armande). Ranskalainen kirjailija, jonka teoksia leimasi kultivoitunut henkevyys ja rakenteen selkeys. Ensimmäisen teoksensa Le Retour des Matelots ou le prise de la Grenade hän kirjoitti jo 8-vuotiaana. Hänen tunnetuimpia ja luetuimpia teoksiaan ovat mm. Mélanie de Rostange, Palmira, Alexandra ou la Chaumière russe, Frédérique ou le trésor de la famille de Lowenbourg. Hänen teoksissaan pääosassa ovat usein naiset ja heidän elämässään rakkaus.]]>
kirjailijat]]> författare]]> näytelmäkirjailijat]]> dramatiker]]> saksalaiset]]> tyskar]]> 1700-luku]]> 1700-talet]]> 1800-luku]]> 1800-talet]]> näyttelijät]]> skådespelare]]>
Friedrich Ludwig Schröderin äiti oli aikansa kuuluisimpia näyttelijöitä ja avioitui näyttelijä Konrad Ernst Ackermannin kanssa vuonna 1749. Perhe liittyi kiertävään teatteriseurueeseen, joka kiersi mm. Kuurinmaalla, Preussissa ja Puolassa. Friedrich Ludwig näytteli lapsirooleja, mutta ei tullut toimeen isäpuolensa kanssa ja jäi pois seurueesta vuonna 1756. Kolme vuotta myöhemmin hän kuitenkin palasi seurueeseen ja ryhtyi kouluttamaan itseään näyttelijäksi ja tanssijaksi. Vuonna 1764 hän esiintyi Ackermannin seurueessa Hampurissa ensin komediarooleissa ja vähitellen myös vakavissa rooleissa. Hän alkoi myös kirjoittaa näytelmiä, joista ensimmäinen oli huvinäytelmä Der Arglistige.

Schröderillä oli suuri merkitys saksalaisen teatterin kehityksessä. Hän toi ensimmäisenä Shakespearen näytelmiä saksalaiselle näyttämölle, ja hänen suurimpia roolejaan olivat juuri kuningas Lear ja Hamlet.

Schröder kuului vapaamuurareihin ja perusti näyttelijöille oman loosin nimeltä "Elise zum warmen Herzen". Hän myös kokosi teoksen, joka käsittelee vapaamuurareiden historiaa (Materialien zur Geschichte der Freimaurerei seit ihrer Entstehung bis 1723).]]>