Kuperat ja koverat

Väisäsen Antero-saagan kolmas osa Kuperat ja koverat (2010) kuvaa Anteron itsenäistymistä ja aikuistumista, seksuaalisen toiseutensa tiedostamista ja kypsymistä taiteilijaksi.

Savonlinnan taidelukio kuppikuntineen on Anterolle vain eteinen kuvataideakatemiaan ja pääkaupungin kulttuuripiireihin, jotka on ironisesti karrikoitu sarjaksi toinen toistaan hullunkurisempia kummajaisia. Heitä ovat narkoleptinen taidehetaira Ootla, sokea maalari Doris, duffelitakkinen arkkitehtisnobi sekä koketeeraava emeritusprofessori, jonka lukaali muistuttaa kulttuurihistorian hakemistoa.

Oulun henkisessä litteydessä koettu erilaisuus vaihtuu Kuperissa ja koverissa toisenlaiseksi sivullisuudeksi, kun Antero yrittää tehdä itseään tykö pääkaupungin seurapiireissä, joissa elitistinen halu erottua taviksista muuttuu samankaltaistavaksi normiksi. Antero oppii, että on rahvaanomaista hyräillä Albinonin Adagiota, puhumattakaan Vivaldin Vuodenajoista, ja myös Bachin Air joutaa liian nyyhkynä romukoppaan. Venyessään ja mukautuessaan muiden mieliksi liian moneksi Antero vaimentaa itseään. Hän ajautuu myös taiteelliseen kriisiin menettäessään grafiikanosaston kurinalaisuudessa eideettisuutensa eli kykynsä aistimellisiin kuvaelämyksiin.

Kuperat ja koverat syventää Anteron runoilevan, piinallisen esiintymishaluisen vääpeli-isän henkilökuvaa antamalla tämän kertoa elämäntarinansa itkunsekaisena monologina. Näin valaistaan niitä salaisuuksia, joita Antero jo Vanikan paloissa luvatta penkoi isän piironginlaatikoista todeten osin aikuiskertojan äänellä ja paljon isommin kuin vielä itse pystyi ymmärtämään: "[H]uomaan miten vahingossa löydettyä on tavattoman hankala löytää tietoisesti."

Kuperissa ja koverissa Ouluun jäänyt isä on poissaolevanakin kaiken aikaa epäsuorasti läsnä. Hänen kanssaan Antero yhä varjonyrkkeilee yrittäessään voittaa riittämättömyyden häpeän ja hakiessaan hyväksyntää rakkaudessa ja taidemaailmassa. Perimmiltään isä ja poika käyvät samaa kamppailua. Heidän jaettu traumansa venähtää raamatullisesti aina seitsemänteen polveen, kun Antero hammaslääkärissä kuvittelee sukunsa vainajien nousevan avatun juuren löyhkästä, hännänhuippuna mätää jälkikasvuaan kiroava suvun kantaisä.

Joskus on matkattava kauas löytääkseen sen, joka on liian lähellä. Stipendiaattina Budapestissa Antero kokee karvaimman nöyryytyksensä rakkaudessa mutta myös syvimmän esteettisen elämyksensä, joka virvoittaa sammuneet aistit ja saa hänet oivaltamaan ja hyväksymään omimman laatunsa. Sienalaismaalarin pikkuruisen mestariteoksen näkeminen herättää muistikuvan, joka nousee suoraan selkäytimestä. "Kuvassa olivat lapsuuteni keittiön kaikki ainekset: ruokapöydän vihreä, sillit, rukous, mutta kohotettuina järjen ja ajanlaskun yläpuolelle." Ja Antero antaa kuvien tulla.