En sano muuta

Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Ripatti tulee yllättäen esiin uudistuneena ja itsetietoisena lyyrikkona kokoelmillaan En sano muuta (1986) ja Arki soi (1987). Hänen runoihinsa ilmaantuu nyt kriittisiä ja ironisia piirteitä, kuvastoon ronskia fyysisyyttä ja konkreettisuutta.

Ripatin uusi lyriikka ammentanee muun muassa nerudalaisesta epäpuhtaan runouden estetiikasta ("La poesia sin pureza", 1935), jossa rakennetaan yhtymäkohtia arjen maailmaan ja pyritään tekemään runoudesta osallistuvaa inhimillistä toimintaa. Ripatin säkeissä "[k]aunis irtoaa ruumiista/ kuin kuollut nahka, / hengitys, hiki ja paha haju" ja intiimiä parisuhdetta työstetään järein asein:

Lankkuaidan luona sitten suutelimme
kuin naula ja lauta.
Meitä ei saa irti toisistamme
edes sorkkaraudalla.

En sano muuta -kokoelman keskeinen kuva on perisuomalainen onnenhaave, oma tontti ja sille rakennettu, elämän loppuun asti lainoitettu omakotitalo. Rakentamisen ohella pohditaan miehen suhdetta poikaansa ja naiseen. Runojen mies haluaa laskea elämälle lujan perustuksen, käskymuodossa ja hartiavoimin, mutta saa aikaan vain haavikkomaisia paradokseja: "Säästä oma tonttisi / siltä varalta, / ettet koskaan rakenna."

Unelmaa ei voi aidata kuten tonttia, kiteyttää Olavi Jama kritiikissään. Runoilijalle tontti ja talo ovatkin vain apurakennelmia, joilla yritetään luoda kaaokseen mieltä. Niitä tarvitaan, jotta niistä voidaan luopua.