Köyhäinhoito
Kerjäläisistä kunnanvaivaisiin – köyhäinhoitoa Hämeenlinnassa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun
Hämeenlinnan kaupunki ei tiettävästi huolehtinut köyhistä vielä 1600-luvulla millään tavalla. Kaupungin puutteenalaiset saivat hankkia elantonsa kerjäämällä. Tuohon aikaan kerjäläiset saivat tavallisesti kirkolliselta viranomaiselta kerjuuluvan eli kerjuupassin. Työhön kykeneville kerjuupassia ei myönnetty. Ruotsin valtakunnan kuninkaallinen kerjäläisasetus kaupunkien hallinnosta vuodelta 1642 määräsi, ettei kukaan saanut kerjätä kaupungin alueella ilman maistraatin lupaa. Määräyksellä pyrittiin estämään muualta tulleiden kerjäläisten saapuminen kaventamaan kaupungin omien köyhien elantoa. Periaatteessa aikakauden säädökset asettivat seurakunnat vastuuseen köyhäinhoidosta, mutta seurakuntien käytännön toimet jäivät vähäisiksi. Jo 1600-luvullakin kerjäämiseen suhtauduttiin siis kielteisesti, muun muassa siksi että kerjäläisten todettiin levittävän kulkutauteja paikkakunnalta toiselle, mutta luvanvarainen kerjuu kotipitäjässä sallittiin vielä uusitussakin kerjuusäännössä vuonna 1698.
Kirkonvaivaisuus
Perhe ja suku, joskus myös lähiyhteisö, oli vanhuksen, sairaan tai orvon paras turva menneinä vuosisatoina. Jos tämä turvaverkko puuttui, seurauksena oli joutuminen niin sanotuksi kirkonköyhäksi eli kirkonvaivaiseksi. Kirkonkokous päätti 1700-luvulla köyhien ottamisesta kirkonvaivaisiksi, mutta avustusta sai yleensä vain äärimmäisessä hädässä, ja avunsaaja voitiin määrätä tekemään työtä vastikkeeksi avustuksesta. Kirkko keräsi kolehdilla ja pidoissa saaduilla lahjoituksilla köyhäinvaroja, mutta niitä kertyi Hämeenlinnassa niukasti, eikä varoja joka vuosi edes käytetty säädettyyn tarkoitukseen. Kerjääminen jatkui edelleen, vaikka valtiovalta yritti hillitä sitä määräämällä seurakuntia ja maistraatteja huolehtimaan köyhäinhoidosta.
Maaherra Munck joutui 1800-luvun alussa puuttumaan Hämeenlinnan köyhäinhoidon huonoon hoitoon, mutta hämeenlinnalaiset porvarit olivat vastahankaisia noudattamaan maaherran ohjeita ja valittivat majesteetille asti. Vasta saatuaan kuninkaalta jopa sakkotuomioita valituksistaan, Hämeenlinnan porvarit ryhtyivät lopulta järjestämään kaupungin köyhäinhoitoasioita kirkkoherra Cygnæuksen avustuksella.
Kaupunki sai oman köyhäinrahastonsa, jota seurakunta edelleen hoiti, ja kerjääminen kiellettiin rangaistuksen uhalla. Maistraatti harkitsi kirkonkokouksen lausuntojen perusteella, kuka oli oikeutettu köyhäinapuun. Kirkkoherra päätti sitten avustuksen määrästä maistraatin valitsemien korttelikohtaisten piirimiesten kanssa. Orpolapset sijoitettiin kasvatettaviksi kristillisiin koteihin. Uudet säännöt astuivat voimaan vuonna 1806, mutta kerjäämistä niilläkään ei saatu loppumaan. Varoja köyhäinhoitoon kerättiin 1800-luvun alkupuolella verottamalla asukkaita taksoitusluettelon perusteella, mikä sekin aiheutti kaupungissa runsaasti valituksia ja käräjöimistä.
Ensimmäinen vaivaishoitosääntö ja vaivaistalo
Venäjän valtakunta ei suhtautunut kerjäämiseen sen suopeammin kuin Ruotsikaan. Seurakuntia velvoitettiin edelleen huolehtimaan köyhistä vuosina 1817 ja 1822 kerjäämisen ehkäisemiseksi annetuilla keisarillisilla julistuksilla. Vuonna 1852 annettiin Armollinen asetus yhteisestä vaivaistenholhouksesta Suomessa, jossa vaivaishoito määriteltiin yhteiskunnan pakolliseksi tehtäväksi. Päävastuu omasta toimeentulosta oli kuitenkin edelleenkin selkeästi ihmisellä itsellään ja toissijaisesti hänen lähisukulaisillaan. Vaivaishoitoasetuksessa määriteltiin tarkasti apuun oikeutetut ryhmät, joita olivat:
- "hourut eli mielettömät
- ruumiiltaan vialliset, vanhastuneet ja raajanrikkoiset
- muut vanhat, kivuloiset eli ruumiin vialta vaivatut persoonat, jotka ... enemmäneli vähemmän työhön kykenevät
- sellaiset, jotka ... kohdanneen kovan onnen taikka taudin vuoksi silläkertaa ovat avun tarpeessa
- turvattomat, viellä eivät kuuttatoista vuotta vanhat lapset, jotka kaipaavat tarpeellista hoitoa."
Vaivaishoitoasetuksen perusteella laadittiin muutaman vuoden päästä Hämeenlinnan oma köyhäinhoitosäännöstö, Sääntö waiwaishoidolle Hämeenlinnassa, jossa kaupunki jaettiin köyhäinhuoltoa varten kahdeksaan piiriin. Köyhäinhoidosta aiheutuvien menojen kattamiseksi kannettiin erityistä kunnallista veroa, jonka tuotoista muodostettiin vaivaiskassa.
Hämeenlinna sai myös ensimmäisen köyhäintalonsa maaherra J. F. Stichæuksen lahjoittamana vuonna 1834, mutta sen toiminta päättyi pian varojen puutteeseen. Pettynyt lahjoittaja perikuntineen kävi rakennuksen ja siihen liittyvän rahaston omistuksesta oikeutta kaupungin kanssa vuoteen 1858, jolloin rakennus ja Stichæuksen rahasto lopulta päätyivät kaupungille. Rakennus oli tällä välin jo ränsistynyt, mutta rahaston varoilla rakennettiin uusi rakennus vuonna 1862. Talo oli tämän jälkeenkin pitkään lastenkouluna, mutta saatiin vihdoin köyhäinhuollon käyttöön 1880-luvulla. Stichæuksen vaivais- ja työhuone toimi sitten kaupungin köyhäintalona vuoteen 1911.
Vapaaehtoista köyhäinhoitoa
Kautta kristillisen ajan laupeus ja armeliaisuus köyhiä kohtaan olivat olleet kristityn hyveitä. Tapana oli ollut, että varsinkin säätyläiset huolehtivat avuntarpeessa olevista yleisen armeliaisuuden nimissä. Köyhäinhoito oli vielä 1800-luvun loppupuolellakin osittain yksityisluontoista ja vapaaehtoista, mutta yksityinenkin köyhien avustaminen alkoi saada organisoituneempia muotoja. Esimerkiksi vuonna 1856 perustettu Hämeenlinnan rouvasväenyhdistys piti yllä varattomille lapsille tarkoitettua koulua ja perusti myös lastenkodin, jossa lapsia kuitenkin useimmiten hoidettiin vaivaiskassasta saatavaa maksua vastaan. Seura järjesti myös työttömille naisille töitä ja piti yllä vähävaraisten soppakeittolaa. Yhdistys sai varoja toimintaansa arpajaisilla, myyjäisillä ja lahjoituksilla.
Vaivaishoitosäännöt uudistetaan
Vuonna 1873 annettu kaupunkien kunnallislaki muutti hallintoa ja siirsi mm. köyhäinhoidon lopullisesti seurakunnilta kunnan tehtäväksi. Asetus yleisestä vaivaishoidosta uudistettiin vuonna 1879. Asetus velvoitti kunnat auttamaan "alaikäisiä, heikkomielisiä, raajarikkoisia sekä pitkällisempää tautia sairastavia tahi vanhuuttansa heikkoja", joilla ei ollut muuta holhoojaa, esimerkiksi sukulaista tai palkollisella isäntää. Muiden avuntarvitsijoiden osalta asia jätettiin kuntien omaan harkintaan. Samoin auttamisen muodot jäivät kuntien itse päätettäviksi. Asetus määräsi myös jokaisen kunnan laatimaan köyhäinhoitojärjestyksen. Hämeenlinnassakin laadittiin uusi vaivaishoitosääntö seuraavana vuonna.
Käytännössä kaupunki puuttui köyhäinhoitoon jakamalla kaupungin kahdeksaan ns. tarkastuspiiriin, joissa kussakin yksi vaivaishoitojohtokunnan jäsenistä toimi tarkastajana. Varat vaivaiskassaan kerättiin edelleen veroina. Vuosittaisessa kokouksessa kaupungin köyhäinavun saajat katsastettiin. Vaivaisapu oli joko täysihoitoa vaivaistalossa tai yksityisen luona. Osittain työkykyisiä saatettiin tukea myös kuukausittaisella ruoka-avulla. Ihmishuutokaupat olivat vielä 1800-luvun loppupuolen Hämeenlinnassakin tavallisia. Kaunokirjallisen kuvauksen tällaisesta huutokaupasta, vaikkakaan ei Hämeenlinnaan sijoitetun, voi lukea Theodolinda Hahnssonin teoksesta Huutolaiset, kirjan toisesta luvusta.
Nykyaikaa kohti
Uudet tuulet alkoivat puhaltaa Hämeenlinnan köyhäinhoidossa 1900-luvun alussa. Ihmisiä ei enää julkisesti annettu hoidokeiksi yksityisille maksua vastaan vuoden 1908 jälkeen. Uusi ajanmukainen vaivaistalo, myöhemmin kunnalliskoti, valmistui Kankaantaakse vuonna 1910. Köyhäinhoitosääntö uudistettiin 1914. Sen mukaan valtuusto valitsi köyhäinhoitohallituksen huolehtimaan kaupungin köyhäinhoidosta. Palkattuina virkamiehinä köyhäinhoidon kansliassa toimivat köyhäinhoidon esimies, sihteeri ja lastenhoidon tarkastaja. Kaupunginosien piirimiehet ja kaitsijat olivat palkattomia luottamushenkilöitä. Ensimmäisen köyhäinhoidon esimiehenä Hämeenlinnassa toimi pastori Verneri Vartia, sihteerinä ja lastenhoidon tarkastajana oli vääpeli Auk. Heinonen.
- Pirjo Lehtilä, Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
---
Lähteet:
Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Helsinki 1994.
Keisarillisen majesteetin armollinen asetus yleisestä vaivaishoidosta Suomen suuriruhtinaanmaassa. Helsinki 1879.
Koskimies, Y. S., Hämeenlinnan kaupungin historia IV. 1875-1944. Hämeenlinna 1966.
Lindeqvist, K. O., Hämeenlinnan kaupungin historia II. Hämeenlinna 1926.
Lindeqvist, K. O., Hämeenlinnan kaupungin historia III. Hämeenlinna 1927.
Lindeqvist, K. O., Muuan vaivaishoitoa koskeva juttu Hämeenlinnassa 1800-luvulla. Teoksessa Kaikuja Hämeestä VII. Helsinki 1908.