Viihde ja osallistuminen

Juhani Niemen lukijatutkimusten perusteella Kaipainen sijoittuu kioskikirjallisuuden kuluttajien lukemiin "arvokirjailijoihin". Häntä lukevat erityisesti elämäntarinoiden lukijat. Elämäntarina tarkoittaa näennäisrealistista rakkausviihdettä tai ns. tosikertomusta. Kirjallisuuden lajina elämäntarinat lähestyvät aikakauslehtien sensaatioelämäkertoja ja juorupalstoja. Niemi arvelee Kaipaisen suosion tämän lukijaryhmän keskuudessa olevan yhteydessä teosten myyttiseen ilmastoon: "Niiden tarullinen helppotajuisuus koskettanee elämäntarinoiden lukijoita."

Niemen mukaan viihde edustaa maallistuneen ajan uutta uskontoa, "oopiumia kansalle". Kaipaisen Magdaleena ja maailman lapset -romaanin apteekkarin rouvan todellisuuspaon välineinä ovatkin osuvasti rakkausviihteen lisäksi lääkeaineet. Viihteen suosiota on kuitenkin alettu tulkita ymmärtäväisemmin. On kyselty sen sisältämiä vastarinnan ja vapautumisen mahdollisuuksia. Erilaisia lukutapoja tutkimalla on osoitettu, että rakkausromaanien lukijakunta, naiset, käyttää näitä romaaneja sekä protestina että pakomahdollisuutena siinä rajoitetussa naisen roolissa, jonka miehinen kulttuuri on heille määrännyt.

Kaipainen sekä hyödyntää että kritisoi viihteellisyyttä romaaneissaan. Viittaus viihdettä hyödyntävään kirjalliseen ohjelmaan löytyy esimerkiksi Surupukuisen naisen päähenkilön, iskelmälaulaja Tanian, ajatuksesta, että syvien rivien saavuttamiseksi pitää "tehdä 'osallistuvaa' taidetta kansalle vähän sillä tapaa kuin minä laulan noita tangoja". Tania laulaa "iskelmien sävelin asuntopolitiikasta, työttömyydestä, työtapaturmista ja kaikesta muusta sellaisesta, jota ei pitäisi viihteeseen sotkea".

Viihteellisyyden hyödyntäminen liittyy kulttuurin käsitteen venyttämiseen 60-luvulla. Esimerkiksi Turun runoseminaarissa vuonna 1962 vaadittiin taiteen demokratisoimista ja populaari - korkeakulttuuri -erottelun murtamista. Populaarikulttuuri ja poliittisesti osallistuva taide koettiin radikaaleiksi. Perinteisen korkeakulttuurin vaalimista pidettiin taas elitistisenä. Kulttuuriradikalismi vaati taidekeskustelun laajentamista myös kulttuuripolitiikkaan ja populaarikulttuuriin – viimeksi mainitulla tarkoitettiin laajalevikkistä, kysynnän ohjailemaa kulttuurituotantoa, kuten jazzia, televisiolähetyksiä, iskelmiä, sarjakuvia, dekkareita, muotia, designia jne.