Teemat ja teokset

Arkirealismi

Omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä esikoisteos Utuiset neulat (1960) on eräänlainen käänteinen kehitysromaani: kotirouvan mykän kapinan ja hiljaisen osaansa tyytymisen kuvaus. Kokoelman Kädet helmassa (1961) runot toistavat esikoisromaanin teemoja. Romaanissa Puolikovat (1962) Kaipaisen kerronta kiinteytyy ja aihepiiri laventuu nykynuorten ongelmiin. Kaksi lukukautta (1964) on koulumaailmaa satirisoiva heräämis- ja kehitysromaani.

Myytti

Kaipainen irtautui arkirealismista ja kääntyi kohti myyttisyyttä ja fantasiaa satiirisella komediallaan Ruusubaletti (1966). Näytelmä on etäännytetty sadun maailmaan, mutta sen satiirinen piikittely ajaa 1960-luvun radikalismin asiaa. Ensimmäinen myyttitekniikalla kirjoitettu romaani oli Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967). Siinä ajankohtaisia kysymyksiä pasifismista, seksuaalisesta vapaudesta ja moniarvoisuudesta siirretään Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden aikaan, Suomen sodan vuosiin 1808–1809. 

Menestysromaani Magdaleena ja maailman lapset (1969) on Kaipaisen teoksista selvimmin myyttipohjainen ja samalla lähimpänä radikalismin vuosikymmenen osallistuvaa kirjallisuutta. Kaipainen sovittaa Shakespearen Kesäyön unelman lemmenjuonia supisuomalaiseen kulttuurikesään Surupukuisessa naisessa (1971). Romaanin ajankohtaisteemoja ovat taiteilijan osallistumisen vaatimus, kulttuurin markkinoistuminen sekä uusmystiikka. On neidolla punapaulassa (1973) kansanperinteen varoitustarina petetystä neidosta – Annikaisen virsi – kerrostuu monitasoiseksi satiiriseksi allegoriaksi hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytetyn suhteesta. Kellomorsian (1977) on nykyajan ihmetarina. 

Päivälehtiromaanit

Naistentanssit (1975) sai alkunsa kirjailijan hammaslääkärin toteamuksesta: "Kun tanssin mieheni kanssa, minusta tuntuu kuin tanssisin henkivakuutukseni kanssa." . Aikaisempien teoksien helposti tunnistettava mutta moniselitteinen myyttitaso on ohentunut. Kuninkaan paikka (1981) päivittää Naisten tanssien aloittamaa keskiluokan läpileikkausta kohti 80-lukua. Laaja henkilögalleria on vanhentunut viitisen vuotta.  

Runonlaulajaäidit

Kaipainen kierrättää kirjallisuushistorian väheksymää varhaista naistraditiota useissa romaaneissaan. Arkkienkeli Oulussa 1808–1809 (1967) on omistettu Sara Wacklinille tätä vapaasti lainaten. Magdaleena ja maailman lapset (1969) sekä On neidolla punapaula (1973) ovat kansannaisten laulamien balladien nykymuunnelmia.

Poimisin heliät hiekat (1979) ja Kuin on pitkät pilven rannat (2000) korostavat 1800-luvun runonlaulajattaren tekijyyttä antamalla tälle itsenäisen äänen paitsi yhteisönsä myös oman elämänsä tulkkina. Larin Paraske ja Mateli Kuivalatar eivät ole vain poikkeuksellisen hyvämuistisia perinteen kantajia vaan myös luovia ja arvostaan tietoisia naistaiteilijoita. He etsivät tradition kautta ja sen suojissa omaa ääntään.

Evakkous

Kaipaisen 80-luvun pääurakka on siirtokarjalaisuudesta kertova vahvasti omaelämäkerrallinen romaanisarja. Se tarkentuu karjalaiskylän vaiheita kuvaavasta kollektiiviromaanista nuoren tytön kehitystarinaksi ja taiteilijan omakuvaksi nuoruudenvuosilta. 

Sotaromaanit

Kuin kuulla kummultansa (1991) on sukupolviromaani, joka tulvii 80- ja 90-luvun taitteen poliittisen murroksen vapauttamaa aikalaispuhetta talvisodasta ja taistolaisuudesta. Pasifistinen sotaromaani Vierus verta täynnä (1995) osallistuu aikaisemman Kuin kuulla kummultansa -teoksen (1991) tavoin 90-lukulaiseen talvisodan uudelleenarviointiin. Vierus verta täynnä on yksi harvoista naisen kirjoittamista rintamakuvauksista. Ennen kaikkea se on Suomen armeijan lottien arvonpalautus.

Paluu myyttiin

Kahdesti haudatussa (1993) Kaipainen palaa myyttiin. Se on kreikkalais-ugrilainen rakkaustarina, jonka aikaa ovat vuodet toisesta maailmansodasta 1960-luvulle. Sen pohjana on laajalle levinnyt kertomusaihe miehestä, joka katoaa retkilleen, jättää uskollisen rakastetunsa "elävän leskeksi" ja palaa vuosien kuluttua yllättäen kotiseudulleen. 

Omaelämäkertaa

Kaipaisen myöhäistuotantoa 2000-luvulla luonnehtii yhä avoimemmaksi käyvä omaelämäkerrallisuus, taiteilija- ja luovuusproblematiikka sekä teosten itseensäviittaavuus, metafiktio. Omaelämäkerrallisuus leimaa romaaneja Kun on rakastanut paljon (1986), Granaattiomena (2002) ja Vihreiksi poltetut puut (2007). Kaarinan veriballadissa (2004) puolestaan korostuu metafiktiivisyys: teos muistuttaa väsymättä sepitteellisyydestään ja pohtii omaa rakentumistaan.