Elokuvakokeilu
Pakkalan kokeilu elokuvantekijänä
Pakkala perusti vanhoilla päivinään 1921 fil.tri Toivo Kailan ja dipl.ins. G. H. Michelsonin kanssa osakeyhtiön nimeltä Finn Film. Yhtiön ainoaksi elokuvaksi jäi Sotapolulla, "romanttinen kuvaus vapaussodasta" (1921). Pakkala laati käsikirjoituksen ja ohjasi, kuvaajina toimivat taiteilija J. W. Mattila sekä Pakkalan poika Erkki. Päärooleissa olivat Mikael Vasunta (taiteilijanimellä Yrjö Hirviseppä) ja tanssijatar Lisi (Liisi) Carén. Sivurooleissa esiintyi kirjava joukko tuttavia ja kajaanilaisen näytelmäseuran harrastajanäyttelijöitä. Kuvaukset tehtiin heinä-elokuussa 1921 Kajaanin ja Paltamon maisemissa. Elokuvanteko oli kiihkeää, rauhatonta ja suurten odotusten täyttämää aikaa. Pakkala kirjoittaa kesäkuussa vaimolleen Helsingistä muun muassa seuraavaa:
Filmiä ei näytetä Suomessa, niin että äidin ei tarvitse olla siitä skineerattu. Se menee suoraan Englantiin ja Amerikaan - - Tuntuu hyvin oudolta ja vaikealtakin täällä työskennellä ajatustyötä, tässä tohinassa ja kolinassa kellojen kalskeessa ja torvien törinässä ja kaiken sekamelskassa. Mutta kyllä siihen tottuu, kun työ intreseeraa.
Teattereissa Sotapolulla kiersi 1922 ja Oulussa se esitettiin tammikuussa. Maaseutulehdistö antoi hyvät arvostelut, mutta pääkaupunkilehdet (Uusi Suomi, Hufvudstadsbladet) kirjoittivat niukasti ja varauksellisesti. Perusteellisimmin elokuvaa arvioi nimimerkki "Kummi" oululaisessa Kalevassa 21.1.1922.
Sotapolun heikko menestys riitautti yhtiökumppanit ja Finn Film lakkautettiin. Itse elokuva hävisi pitkiksi ajoiksi unohduksiin. Teuvo Pakkalan kuoltua 1925 Erkki Pakkala lahjoitti elokuvan ainoan kopion Kuopion museoseurojen valokuvauskerholle. Kopio löydettiin yllättäen 1958 erään paikallisen liikkeen sementtivarastosta. Filmi esitettiin Helsingissä Historiallisen seuran kokouksessa 21.3. 1974.
Peter von Bagh arvioi Sotapolulla-elokuvaa Suomalaisen elokuvan kultaisessa kirjassa (1992) seuraavasti:
Itsessään elokuvassa ei ole kehumista: toiminta rönsyilee sinne tänne ja junnaa lähinnä monotonista tapaamisten, tappeluiden ja ratsastusten rinkiä. Juonesta ja henkilösuhteista saa selvää vain pinnistämällä, eikä toiminnan välillä ole hengähdystaukoja, jotka jäsentäisivät ja syventäisivät draamaa tai antaisivat tapahtumille rytmiä. Esteettisestä kömpelyydestään huolimatta elokuva on mielenkiintoinen todistuskappale: se on poliittinen ja jopa ulkopoliittinen elokuva, joka antaa mainion kuvan aikansa tiedonvälityksen tasosta ja suuntauksesta. Ollaan valovuosien päässä siitä maltillisesta näkemyksestä, mihin paras kirjallisuus – Sillanpään "Hurskas kurjuus" – oli yltänyt sisällissodan kuvauksessa. Tässä tekijät häikäilemättä suhtautuvat työväestöön joukkona juoppoja tai Peruspahaa ruumiillistavina hamppareina. Elokuvassa kukkii aikakaudelle tyypillinen sotilaselämän ihannointi, josta myöhemmin tuli Meidän poikamme -sarjan pääteema ja jonka huumeessa tässä lähdetään Vienan Karjalan valloitukseen kuin sunnuntairetkelle.