Teokset

Vaaran laitakaupunginosan elämää hallitsivat voimakkaat vastakohdat, toisaalta juopottelu ja prostituutio, toisaalta lestadiolainen hengellisyys. Vaaran mökkiasutuksessa navetoineen, saunoineen ja kiveämättömine katuineen oli vielä maaseudun mäkikylän leima – samoin vaaralaisten yhteisöllisyydessä. Karja ja kaupungilta vuokratut vähäiset peltotilkut antoivat monille vaaralaisille jonkinasteista omavaraisuuttakin. Yksinhuoltajien ja merimiesten perheiden suuren osuuden vuoksi Vaaran yhdyskunta oli naisvaltainen. Se oli myös lasten kaupunginosa ja Vaaran takana aukeavat Kontinkangas ja Kaukovainio olivat lapsuuden leikkien ja vapauden valtakuntaa. Sen vastakohtana oli keskikaupungin porvariskotien muodollinen tapakulttuuri. Pakkalan Vaaralla-romaanin pikku Elsa tuumiikin: "Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan."

Pakkalan Oulu-aiheisia teoksia ovat Lapsuuteni muistoja (1885), Oulua soutamassa (1886), Vaaralla (1891), Elsa (1894), Lapsia (1895) , Pikku ihmisiä (1913) sekä näytelmät Kauppaneuvoksen härkä (1901) ja Meripoikia (1915). Sen sijaan Oulu on enää hyvin viitteellinen miljöö sivistyneistöromaanissa Pieni elämäntarina (1902). Joukko Pakkalan sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneitä novelleja on toimitettu 1986 kokoelmaksi Väliaita ja muita kadonneita tarinoita.

Vaaralla-romaani alkaa sanoilla "Pieniä eläjiä olivat". Juuri pieniä eläjiä Pakkala kuvasi: syrjäytynyttä köyhälistöä, työttömiä, naisia, lapsia, vanhuksia ja vammaisia. Novellikokoelmat Lapsia ja Pikku ihmisiä olivat ensimmäiset kokonaan lapsiaiheiset novellikokoelmat Suomessa. Pakkalan merkitys novellistina ja varhaisena, kokeilevana modernistina löydettiin myöhään. Aikalaiskritiikki noteerasi näkyvästi ja myönteisesti Pakkalan kansankirjailijoiden tyyliin kirjoitetut varhaisteokset Lapsuuteni muistoja sekä Oulua soutamassa. Sen sijaan taiteellisesti täysipainoisemmat teokset saivat suhteettoman vähän huomiota. Pakkala leimautui pitkäksi aikaa paikalliseksi "Oulun soutajaksi" ja "tervakansan kuvaajaksi". Viihteelliseksi tukkilaisromantikoksi hänet leimasi puolestaan Tukkijoella (1899), yleisön rakastama harmiton kansankomedia, joka joutui kriitikkojen hampaisiin.