Vaaskiven elämä ja hänen teostensa taustaa

Tatu Vaaskivi (alk. Tatu Georg Adolf  Vahlsten), 1912–42, oli kirjallisen taivaamme erikoinen tähdenlento, jonka julkinen ura ajoittui 1930-luvun loppupuolelle ja 40-luvun alkuun. Hän nousi jo nuorena merkittäväksi kirjallisuusarvostelijaksi ja pian ensimmäisten julkaisujen jälkeen hänet tunnettiin omaleimaisesta ja syvällisestä tyylistään. Hän oli innostava keskustelija 30-luvun Helsingin boheemeissa kulttuuripiireissä ja ensimmäisten Tornin pitojen ”kirjailija”. Jo ensimmäisistä töistään lähtien nähtiin, ettei hän pelännyt tarttua vaativiinkaan aiheisiin, mikä kulutti kompromisseja kaihtavaa kirjailijaa. Vaaskivi menehtyikin kesken kirjallista työtään syyskuun 21. päivä 1942 kun takana oli vasta puolen vuosikymmenen mittainen, mutta sitäkin intensiivisempi kirjallinen ura. Siinä ei ollut säästellyt itseään, mutta hänen kohtalonaan oli silti unohtua sodan jälkeen.

Vahvasti eläytyvänä Vaaskivellä oli synnynnäinen todellisuuden ymmärtämisen kaipuu ja selvittämisen tarve. Se olisi helposti voinut johtaa pelkkään ulkonaiseen kirjailijuuteen, hillittömään tuotteliaisuuteen, rönsyilevään kynäilyyn, mutta varhaisista arvosteluista ja julkaisemattomaksi jääneestä ”Arkaadisista jumalista” lähtien voimme aistia Vaaskivessä muutoksen määrätietoiseen vaistojen korostamiseen ja vahvaan kirjalliseen omaleimaisuuteen. Hänen kirjailijuutensa ei rakentunut enää teini-ikäisen uskolle omaan erikoislaatuiseen lahjakkuuteensa, hurjaan mielikuvitukseensa ja pelkkään eideettiseen kerrontaan, vaan teksteihin ilmestyy selkeästi luettava tavoite.

Hänen kirjatuotannostaan nousee selvästi esille kaksi suuntaa: kulttuurikriittinen esseistiikka ja historiallinen romaanitaide. Ensimmäiseen kuuluvat teokset Vaistojen kapina (1937), Huomispäivän varjo (1938) ja Rooman tie (1940) ja jälkimmäiseen Loistava Armfelt (1938), Yksinvaltias I ja II (1941–42) sekä kesken jäänyt teos Pyhä kevät (1943). Näiden ulkopuolelle jää esikoisteoksena julkaistu F. E. Sillanpään elämäkerta (1937).

Tatu Vaaskiven tuotteliaisuus ja nopeus ei perustunut pelkästään hänen lukemiensa kirjojen valtavaan tietomäärään eikä niiden ruokkimaan eideettiseen, vahvasti visuaalisuutta korostavaan kerrontaansa. Ei myöskään hänen sisäänpäin kääntyneeseen, tutkivaan persoonallisuuteensa puhumattakaan siitä, että hänellä heiveröisenä ja sairastumiseen taipuvaisena olisi ollut yksinomaan kirjallisia intohimoja. Vaaskivellä oli vahva maailmankatsomus, joka loi hänelle oman kirjallisen agendan. Ilman sitä hän ei olisi yltänyt myöskään siihen harvinaisen kypsään pohdintaan ja kirjalliseen ilmaisuun, joka kulkee punaisena lankana hänen teostensa läpi. 

Olkoon, että Vaaskivi kirjoitti itsensä vahvasti historiallisen romaanin maailmaan, oli hänen historiallisuudellaan hyvin omaleimaiset piirteet. Markku Ihonen on todennut, että Vaaskivi ”pyrki täysin tietoisesti luomaan uudentyyppistä suomalaista historiallista romaania” (Ihonen, 1992, s. 241). Historialliset romaanit, jotka Vaaskivi kirjoitti vasta Sillanpää-teoksen, Huomispäivän varjon ja Vaistojen kapinan jälkeen, heijastavat näiden teosten historianäkemystä. Vaaskivi ei kuvannut perinteisessä mielessä historiaa, koska hänelle oli olemassa vain henkilökohtainen historia — hän tunsi vain yksilön. Maailmanhistoria ei kiinnostanut häntä ja hän sanoutui selvästi irti esimerkiksi Loistavan Armfeltin poliittisesta historiallisuudesta. Hän oli kosmopoliitti, joka vierasti rajoja ja liikkumisen rajoittamista niin kuin Romain Rolland tai Stefan Zweig. Vaaskiven kiinnostus uskontoja kohtaan ei myöskään ollut historiallista, vaan henkilökohtaista.

Vaaskiven poliittisuus, jos sitä ylipäätään oli, oli moneen muuhun kirjailijaan verrattuna hyvin kalpeaa. Hän halusi olla politiikan ulkopuolella, tai jos niin halutaan, sen yläpuolella. Oma etu ja erityisesti kirjoittamalla hankittu etu ei häntä kiinnostanut. Näissä kohdin ovat myös suurimmat häneen liittyvät paradoksit.  Olavi Paavolainen, jonka jalanjäljissä Vaaskivi näytti jossain määrin aluksi kulkevan, edusti hänestä poiketen Suomea ja suomalaisuutta diplomaatin tavoin. Paavolainen oli tietoisesti hyvin suomalainen ja vahvasti isänmaallinen, yhteisen kohtalon hyväksyvä, Vaaskivi ei. Vaaskivi oli kyllä suomentanut nimensä ja siitä näkökulmasta hänkin näytti isänmaalliselta, mutta se oli tapahtunut käytännön pakosta aikakauslehti Suomalaisen Suomen kehotuksesta.

Vaaskiven aikalaisen Matti Kurjensaaren näkökulma oli myös poliittinen ja sinne hän koetti Vaaskiveä turhaan sijoittaa. Vaistojen kapinan päättävään Vaaskiven kysymykseen ”onko uusi ihminen syntynyt tai paraikaa syntymässä – ihminen jolle ulkomaailmaa ei ole olemassa” Kurjensaari reagoi väheksyen: ”Siinäkö on nykyaikaisen kriisin syvin salaisuus”. 1930-luvulla kulttuuri politisoitui ja erityisesti kirjallisuus oli tullut poliittisesti kiinnostavaksi. Se oli Kurjensaaren fokus ja kulttuurisen uskottavuuden mitta: kyky nähdä ajan poliittinen tilanne kansallisten intressien näkökulmasta. Vaaskivi ei perustanut uskottavuuttaan poliittisten ilmiöiden vaarinottoon, vaan kulttuurin perusteiden tuntemukseen.

Vaaskiveen sotien jälkeen kohdistunut vähäinen mielenkiinto saattaa olla seurausta siitä, ettei hän kokenut itseään kansalliseksi kirjailijaksi, ei isänmaalliseksi eikä nationalistiksi, vaan vuosisadan alun taiteelliskulttuurisen muutoksen tulkiksi. Hän oli kosmopoliitti ja kulttuuriliberaali ilman kotimaata ja poliittista väriä. Hän ei ollut myöskään intellektuelli eikä hän koettanut luoda suuntaviittoja yhteiskunnallisiin, poliittisiin eikä kulttuurikriittisiin kannanmäärittelyihin, vaikka hänen teoksensa monia näistä aiheista käsittelivätkin. Sen sijaan hänen kirjavan verbaalisen kudoksensa alla, hänen kirjoittamistyönsä lähtökohtana ja motiivina oli inhimillinen kulttuurinen vinoutuma ja sen selittäminen.

Hänen kirjoistaan näkyy, että hän oli käyttänyt aikaansa suurten inhimillisten ja kulttuuristen peruskysymysten ratkaisemiseen. Hän ei ”unohdu” menneisyyteen, kuten häntä kritisoineet sanoivat, vaan menee sinne tarkoituksella. Ei siksi, että sieltä käsin asioita ”on turvallista tarkastella”, ei siksi, että asiat ”ovat pysähtyneitä” vaan siksi, että hän haluaa osoittaa synteeseillään nykyajan paradoksit. Tässä mielessä hän ui vastavirtaan ja jää tavallaan oman aikansa ja oman kulttuurinsa erakoksi. Hänen aikansa vaati keskustelua ja analyyttisyyttä, Vaaskivi etsii todellisia vastauksia. Hänen kosmopoliittisuutensa ei ole edelleenkään vanhentunutta, vaan nousee ajan poliittisten kysymysten yläpuolelle ja odottaa siellä kirjallisia ja maailmankuvallisia seuraajia.

teksti Jukka Pennanen