Iris
Ripatin päätyö ja viimeiseksi jäänyt teos on taiteilijaromaani Iris (1988). Se kuvaa hänen äitinsä Lyyli Mielosen, sittemmin kirjailijanimeltään Iris Uurron (1905–1994), kasvuympäristöä ja nuoruuden murrosta. Teos perustuu kotitilan aitasta yllättäen löytyneeseen äidin nuoruuden päiväkirjaan vuodelta 1919. Korostettakoon kuitenkin, että Iris ei ole dokumentti eikä elämäkerta, vaan itsenäinen romaani, vaikka sen lajimääritys jakoikin kriitikoiden mielipiteitä.
Tietäen Uurron merkittävyyden suomalaisessa kirjallisuudessa 1930- ja 1940-luvulla, Iris-romaanin rakenne on yllättävä. Ripatti keskittyy aikaan ennen Uurron kirjailijuutta ja hyppää jälkisanoissaan kirjailijanuran yli suoraan vanhuuteen, jolloin kirjailijatar sulkeutui ulkomaailmalta vanhainkotiin ja oli haluton tapaamaan edes poikaansa. Kuitenkin juuri tällaisena Iris-omaani on mielenkiintoinen tulkinta niistä varhaisista peruskokemuksista, jotka muovasivat Uurron omalaatuista ja ristiriitaista persoonallisuutta ja kirjailijuutta ja vaikuttivat myös siihen, miten hän suhtautui äitiyteen.
Uurto varttui maalaistalon tyttärenä 1900-luvun alun Kerimäen pitäjässä, lähellä itärajaa. Lapsuutta varjostivat äidin menetys, isän juopottelu ja pienen maalaispaikkakunnan yhdenmukaistava paine. Isosiskoista saati jäyhästä isästä ei ollut äitiä korvaamaan, ja kotielämä näyttäytyy Iriksen tyttöiän päiväkirjassa rakkaudettomaksi ja nujertavaksi. Ripatin Iris-romaani keskittyy kansalaissodan jälkeiseen vuoteen 1919, jolloin raakuus, väkivaltaisuudet ja henkinen suvaitsemattomuus erityisesti korostuivat.
Vuoteen 1919 ajoitetaan romaanissa myös Iris-tytön taiteilijankutsumuksen muuttuminen sisäiseksi varmuudeksi ja voiman lähteeksi. Toisaalta se merkitsi myös syvenevää toiseuden kokemusta. Ahtaassa maaseutumaisessa yhteisössä taiteilijankutsumus riitti leimaamaan Iriksen omituiseksi. Omissa oloissaan viihtyvää, itsepäistä tyttöä pidettiin haaveilijana ja työnvieroksujana ja epäiltiin jopa hulluksi. Hän sai lisänimen Julma.
Näistä ahtaista oloista Iriksen oli taisteltava itsenäiseen elämään, ylioppilaaksi ja kirjailijanuran alkuun. Vaikuttaisi siltä, että riippumattomuuden tarpeesta, sitoutumattomuudesta ja oman luovuuden vaalimisesta tuli sittemmin Uurrolle selviytymisen ehto ja elämänasenne, joka johti lopulta eristäytymiseen ja yksinäisyyteen.
Toisella tasollaan tätä Ripatin äitinsä nuoruudenpäiväkirjan pohjalta kirjoittamaa ja siksi kaksiäänistä romaania voi lukea "Iriksen ja tekijän äänen kohtaamisena ja vuorovaikutuksena", kuten kriitikko Hannu Waarala ehdottaa. Tällaisena Iris on syvästi henkilökohtainen ja traaginenkin yritys ymmärtää sitä, miksi äiti jäi pojalleen etäiseksi ja toisaalta pojan yritys etsiä äidin ja oman tekstin dialogin kautta yhteyttä äitiin. Iriksen pojaksi tunnustautuva kertoja toteaakin romaanin jälkisanoissa:
Iris on äitini. Mutta en silti tunne häntä. En taida muistaa yhtään muuta hänen lausettaan kuin sen, jonka hän sanoi minulle viimeksi puhelimessa.
– Olen ajatellut asiaa. On parempi, jos ette huomenna tule tänne. Ole niin ystävällinen ja anna minun olla omissa oloissani. minulla ei ole sinulle mitään sanomista. Kiitoksia, että kävitte näyttämässä minulle poikaanne.
Päiväkirjamerkintöjensä perusteella Iris Uurto (1905–1994) asetti jo varhain tavoitteekseen irtautua maaseutumaisen kasvuympäristönsä odotuksista kohti omia päämääriään, ylioppilastutkintoa ja kirjailijuutta ja abstraktimmin vapautta määritellä itse itsensä. Hän lähti kohta kansalaissodan jälkeen kotoaan ja päätyi 1925 Helsinkiin, jossa opiskeli yksityisesti satunnaisten töiden ohessa ylioppilaaksi 1929, mutta opinnot yliopistossa jäivät hajanaisiksi ja kesken.
Uurto avioitui työläiskirjailija Aku Rautalan (Aukusti Ripatin, (1886–1931) kanssa 1930, mutta jäi jo seuraavana vuonna leskeksi miehen kuoltua liikenneonnettomuudessa. Heidän poikansa Aku-Kimmo oli tuolloin vain kahden kuukauden ikäinen. Poika muistelee äidin jääneen etäiseksi ja oleskelleensa enimmäkseen äidin lapsuudenkodissa Kerimäellä:
Mitä muuten tulee äitiini, hän on henkilö, jota tunnen äärimmäisen heikosti - - Me puhuimme erittäin vähän keskenämme. Sitäpaitsi minä olin paljon hänen lapsuudenkodissaan Kerimäellä noina vuosina. En asunut hänen kanssaan kovinkaan paljon. Jos se aika muutettaisiin vuosiksi, siitä tulisi kai kuukausia.
Kirjailijana Uurto yhdistettiin Suomessa 1930-luvulla virinneeseen vitalistiseen, vaistoja, viettejä ja ruumiillisuutta korostaneeseen suuntaukseen. Hänellä oli myös yhteyksiä niin Tulenkantajiin, Pan-Eurooppa-seuraan kuin vasemmistolaiseen Kiilaankin, mutta 1940-luvulla hän sanoutui irti kaikista ryhmäsiteistä. Vuonna 1946 hän kertoi Suomen yleisradiossa, että mieltää kuuluvansa enää vain ihmiskuntaan.
Iris Uurto oli 1930- ja 1940-luvun kohukirjailijoita, joka närkästytti ja keskustelutti aikansa mittapuilla rohkeilla naisen ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kuvauksilla, mutta myös vasemmistosympatioilla ja pasifismillaan sekä kritisoimalla porvarillista moraalia. Uurron tuotannon ydintä ovat 1930-luvun romaanit Ruumiin ikävä (1930), Kypsyminen (1935), sekä Rakkaus ja pelko (1936) joissa kuvataan naisen yksilöitymistä ja siihen liittyen aikanaan tulenarkoja aiheita, kuten naisen ruumiillisuutta, seksuaalisuutta, uskottomuutta, raiskatuksi tulemista, aborttia ja avioeroa.
Uurtoon lyötiin pitkään realistin ja naturalistin leima. Myöhempi tutkimus on kuitenkin löytänyt Uurrossa merkittävän naismodernistin, joka Tuula Spinkkilän mukaan vastusti naisten alistamista rikkomalla perinteistä realistista kerrontaa modernistiseen suuntaan.