Vanikan palat
Antero-saagan aloittavassa esikoisromaanissa Vanikan palat (2004) keskitytään Anteroon, oululaispoikaan, joka on tunnistettavissa Väisäsen alter egoksi ja taiteilijan omakuvaksi nuoruusvuosilta. Antero kasvaa lapsuuttaan kasarmin varjossa 1950- ja 1960-luvuilla. Vanikan palat kattaa Anteron ikävuodet kymmenen-yhdentoista vuoden kieppeille ja Toiset kengät siitä eteenpäin puberteettiin, teini-ikään ja aikuisuuden kynnykselle, aina 17-vuotiaaksi asti.
Äidin menetys on se perustrauma, joka merkitsee Anteron koko "ukkoperheen", isän ja neljä poikaa. Naiseutta edustaa enää isosisko, hänkin trilogian toisessa osassa jo lähdössä pois. Antero tekee sisäisestä kauneuden maailmasta suojaavan fantasian, jolla kompensoi äidittömyyttään. Leski-isä, runoileva vääpeli ja viiden lapsen yksinhuoltaja, marssittaa naisenpuutteessaan perheeseen sarjan nopeasti vaihtuvia äitiehdokkaita ja kotisisaria tai repii humalapäissään pojat vuoteistaan kertoakseen, ettei hän heistä luovu. "Minä olen teille isä, ja minä olen teille äiti", hän ulvoo Vanikan paloissa.
Anteron äidittömäksi jäänyt ukkoperhe hahmottuu eräänlaiseksi joukkueeksi. Vääpeli-isä on laatinut pojilleen ohjesäännöt ja yrittää parhaansa mukaan käskyttää heitä miehiksi: "Eihän teistä mihinkään ole. Jonnin joutavia olette. Räkänokiksi jäätte." Elämänohjeensa hän on tiivistänyt kymmeneen yleispätevään käskyyn: "Elukka, tule ihmiseksi!"; "Ei ole syyllistä, on vain syyllisiä!"; "Toimeton voi tiskata!; Jos ei ole astiaa, tee astia." Tuloksena tästä äksiisistä on heteromaskuliinisuuden karnevalistista parodiaa sotilasfarssien hengessä.
Esikoisromaanille nimensä antanut vanikka on armottoman kovaa mutta ravintoarvoltaan tiivistä näkkileipää. Vanikkaan kiteytyy koko sotien ja jälleenrakennuksen ajan puute, kestävyys ja sitkeys. Vanikan geometriset ruudut ovat myös kuin kasarmin järjestyksien pienoiskuva. Juuri tässä armeijamaisessa, yhdenmukaisuuteen pyrkivässä vanikanharmaudessa kehittyy ja korostuu Anteron, tulevan taiteilijan, rajoja rikkova moniaistisuus ja fellinimäisesti irroitteleva mielikuvitus. Niiden avulla hän hahmottaa ja luo maailmaa toisin.
Väisänen ja Proust
Etenkin Vanikan paloissa on havaittavissa jännite nuoruuttaan muistelevan, vanhemman minäkertojan ja sitä paraikaa elävän Anteron välillä. Myöhempi ja siis tietävämpi aikuinen minäkertoja käsitteellistää usein koettua tavalla, joka ei olisi pienelle pojalle mahdollinen. Minäkertoja puhuu esimerkiksi "habituksesta", "etnologisesta uteliaisuudesta", "maalaisrokokoosta" tai "modernismista". Tämä kiinnittää huomion itse muistamisen ja minän uudelleen kirjoittamisen tapahtumaan, siihen miten eletty elämä kutoutuu fiktioksi.
Samaan tapaan kuin ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) klassikossa Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–1917), menneisyys suodattuu Vanikan paloissa ja Toisissa kengissä korostuneesti aistivan, subjektiivisen minän läpi. Väisäsen minäkertoja tarttuu konkreettisiin, muistin tavoittamiin aistivaikutelmiin, ja kehittelee niiden ympärille vapaasti assosioivia impressionistisia esseitä.
Vesitornin, television salakatselun, Rauhan Tervehdys -lehden valokuvan, tädin maalaaman tarjottimen, tinojen valun, jalkarätin sitomisen, varjoteatterinäytöksen, elokuvaesityksen, museon pienoismallin, öisen polkupyöräretken tai pyykkäämisen ympärille kietoutuu pohdiskeluja, jotka kasvavat filosofiseksi ja esteettiseksi irrotteluksi. Ne ovat ennakkoluulottomia ajatuskokeita, jossa kyseenalaistetaan tutuksi kuollut arkitodellisuus ja tehdään yllättäviä rinnastuksia.
Tavallaan kummankin romaanin jokainen luku on itsenäinen taidefilosofinen essee ja itsessään sitä, mitä kuvaa: aistien virittelyä. Näin luvut kuvittavat viime kädessä kertomusta Anteron kasvusta taiteilijuuteen. Romaaneissa käydään läpi kaikki lapsuuden ja puberteetin pelot, pettymykset ja kipuilut, mutta avainkokemuksiksi erottuvat oululaispojan tajuntaa laajentavat esteettiset elämykset. Nämä kauneuden kokemukset saattavat olla hyvinkin yllättävää perua, kuten psykedeelinen kuunmaisema typpitehtaan räjähdyksen jäljiltä tai perunasäkin sisätila.