Veikko Anttila

Isän kuolema viivästytti koulutielle lähtöä. Veikko aloitti oppikoulun Kannuksessa ja siirtyi, kun kotitila oli myyty, Kokkolan yhteislyseoon. Sieltä hän kirjoitti ylioppilaaksi 1950. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui Helsingin yliopistossa 1954 pääaineenaan suomen kieli. Opintojen lomassa Anttila oli kesätoimittajana Keskipohjanmaa-lehdessä. Kesällä 1952 Anttila osallistui eteläpohjalaisen osakunnan kotiseuturetkelle Toholammille. Hänen tutkimusaiheenaan olivat ajokalut, mutta retken aikana kiinnostus suuntautui järvenkuivatuksiin. Aiheesta sukeutui sivulaudaturtyö ja edelleen laaja artikkeli Keski-Pohjanmaan maakuntajulkaisuun III 1955; samana vuonna ilmestyi pro gradu -työn aiheesta pieni artikkeli Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirjassa 13. Opinnäyte oli tehty kotipitäjän pojista Henrik ja Simo Achreniuksesta.

Jo opintojen aikana 1953 Anttila oli palkattu Suomen kotiseutuliiton toiminnanjohtajaksi. Työhön liittyi myös Kotiseutu-lehden toimittaminen (1954–60) ja Talonpoikaiskulttuurisäätiön sihteeriys (1954–64). Toiminta Kotiseutuliitossa johti kahden teoksen syntyyn: Kotiseututyö tänään (1960) ja Suomen kotiseuduntutkimus ja kansanperinteen joukkokeruun alkuhistoria 1894–1920 (1964, lisensiaatintyö).

Perheellistynyt Anttila siirtyi 1958 toimistosihteeriksi pääesikunnan tiedotustoimistoon. Lähestyvät Valtionrautateiden 100-vuotisjuhlat 1963 tarjosivat uuden työmahdollisuuden, ja vuonna 1960 Anttila palkattiin Valtionrautateiden tiedotuspäälliköksi. Tutkijan uralle hän siirtyi 1965 Turun yliopiston kansatieteen laitoksen yp. assistentiksi. Väitöskirja Järvenlaskuyhtiöt Suomessa valmistui 1967. Seuraavana vuonna hän pääsi Valtion Humanistisen toimikunnan nuoremmaksi tutkijaksi, ja samana vuonna valmistui teos Äes Suomessa. Turussa Anttila ideoi monitieteisen useiden laitosten yhteistyönä toteutetun laajan kylätutkimusprojektin, johon liittyi hänen oma julkaisunsa Pyhämaan Kettelin kyläorganisaatiosta 1900-luvulla (1969).

Jyväskylän yliopistoon oli 1964 perustettu etnologian laitos, ja Veikko Anttila nimitettiin 1970 laitoksen apulaisprofessoriksi, jona hän oli kuolemaansa asti. Jo 1960-luvulla alkaneet ja artikkeleina julkaistut tutkimukset jatkuivat uudessa yliopistovirassa ja johtivat palkittuun teokseen Talonpojasta tuottajaksi (1974). Vuonna 1975 Anttila sai tutkia Humanistisen toimikunnan varttuneiden tieteenharjoittajien puolivuotisapurahalla, ja 1980 hän sai mahdollisuuden omistautua tutkimukselle Suomen Akatemian tutkijaprofessorina, joka jakso jatkui 1981 varttuneen tieteenharjoittajan apurahana. Tuloksena ilmestyi pienyhteisötutkimus Jyväskylän Tourula (1982), etnologinen tutkimus, jossa oli uutuutena sosiaaliantropologisten tutkimusmallien esittely ja soveltaminen.

Anttilan viimeisiä elinvuosia luonnehtivat julkaistut artikkelit, joissa käsiteltiin kansatieteen eli etnologian teorioita ja metodia. Veikko Anttilan tutkimusaiheet käsittelivät talonpoikaiskulttuuria, sen yhteistyömuotoja, tapaoikeutta, sosiaalista rakennetta ja talonpoikaiskulttuurin murrosta eli koneistumista. Viime vuosikymmeninään hän kiinnostui myös kaupunkikulttuurista. Näin Anttila aloitti perinteisten kansatieteellisten aiheiden parissa mutta päätyi uusille urille, kunnes kaupungistuneiden yhteisöjen tutkiminen saattoi hänet aivan uudenlaisten ongelmien äärelle. Vuonna 1982 Anttila kirjoitti (Jyväskylän Tourula. Pienyhteisötutkimus. Suomi 123:4, s. 9–10):

”Etnologisten käsitteiden hataruus modernin yhteiskunnan kulttuuriprosessin edessä on johtanut tutkijat lainaamaan ja soveltamaan yhteiskuntatieteiden ja käyttäytymistieteiden käsitteistöä ja menetelmiä. Monitieteinen tarkastelutapa on tieteen rikkaus, mutta se voi myös aiheuttaa hankaluuksia pitää oman tieteenalansa profiili terävänä.”

Ja vuonna 1985 (Teoreettisia näkökulmia kansatieteeseen. Ethnos-julkaisu 1, s. 19):

”Kun siis teollistuneen ajan ongelmia tutkittaessa kohdataan toisenlaisia ongelmia kuin talonpoikaiskulttuuria tutkittaessa, on vastaavasti kehitettävä uusia menetelmiä. Se edellyttää teoreettista suunnittelua, ohjattua ja toteutettua työskentelyä tutkimuksen kaikissa vaiheissa.”

Anttilan työ ja tutkimus aineellistui lukuisina kirjoituksina: seitsemän teoksen lisäksi hän kirjoitti puolensataa kansatieteellistä artikkelia ja saman verran kotiseututyötä koskettavia artikkeleita. Turun ja Jyväskylän yliopistollisiin virkoihin liittyi luonnollisesti pitkä rupeama opettajana – halu tiedon välittämiseen näkyi myös kirja-arvostelujen ja esittelyjen ahkerassa tuotannossa. Kykyä riitti luottamustoimiin: 1971–73 Anttila oli Valtion Humanistisen toimikunnan jäsen, 1972–77 Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jäsen ja 1975–77 puheenjohtaja, 1982–83 Jyväskylän yliopiston Humanistisen tiedekunnan dekaani, 1981–86 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallituksen jäsen, 1985–89 Keski-Pohjanmaan kesäyliopiston vararehtori, 1974–80 Keski-Suomen läänin taidetoimikunnan puheenjohtaja, 1978–80 Museoasiain neuvottelukunnan jäsen ja vuodesta 1982 Suomen Kotiteollisuusmuseon neuvottelukunnan puheenjohtaja. Anttila oli Suomen muinaismuistoyhdistyksen kirjeenvaihtajajäsen (1976), Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen (1985) ja Unkarin kansatieteellisen seuran kunniajäsen (1988). 60-vuotislahjaksi Veikko Anttila sai ystäviltään juhlakirjan Kansa kuvastimessa, etnisyys ja identiteetti (Tietolipas 114), joka sisältää onnittelupuheenvuoron, 14 kollegojen onnitteluartikkelia ja tyttären laatiman bibliografisen luettelon jubilantin kirjallisesta tuotannosta 1952–88.

Sotilasarvoltaan hän oli reservin yliluutnantti (1972). Hänelle myönnettiin Suomen Leijonan ritarikunnan 1. luokan ritarimerkki 1988.

Vanhemmat
talollinen Jaakko Anttila ja Helli Maria Tanttari

Puoliso
Helsingissä 15.12.1956 filosofian lisensiaatti Liisa Salminen-Anttila, syntynyt 7.10.1933 Joensuu, vanhemmat laboratoriomestari Aleksi Adolf Salminen ja Frigga Sofia Lindström

Sukunimi
Anttila

Etunimi
Veikko Johannes

Ammatti
filosofian tohtori, apulaisprofessori

Syntymäaika ja -paikka
30.3.1929 Sievi

Kuolinaika ja -paikka
27.1.1990 Jyväskylä

Kirjoittaja
Janne Vilkuna

Tekstin lähde
Keskipohjalaisia elämäkertoja. Kokkola, 1995