Berghin seitsemän runoa

Kiilto mato

1800-luvun alun runot olivat useimmiten mukaelmia tai käännöksiä. Myös melkein jokaisen Berghin runon taustalta löytyy jokin toinen runo tai eläinsatu. Runon Kiilto mato, joka julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa 21.3.1829, esikuvaksi on osoitettu saksalaisen G. K. Pfeffelin runo Das Johanniswürmchen. Lehdessä mainitaankin, että Kallio-nimimerkin runo on "muualta saatu. Saksan kielestä suomennettu".

Vaikka Kiilto mato onkin mukaelma, on sillä silti oma persoonallisen surumielinen sävynsä. Berghin klassisen perinteen tuntemus näkyy muodon varmuudessa ja soinnuttelun taidossa. Myös taitava vastakohtaparien käyttö ilmenee jo tässä esikoisrunossa: tähti katselee taivaan korkeudesta, miten kiiltomato syyttä surmataan.

Kiilto madossa ja muussakin Berghin tuotannossa korostuu kirjallisuuden intertekstuaalinen eli tekstienvälinen luonne. Kirjallinen teksti syntyy aina suhteessa johonkin aiempaan tekstiin, ja se voi myös itse toimia lähtökohtana muille teksteille.

Kulta perhoset

Samana vuonna kuin Kiilto mato ilmestyi Berghiltä Oulun Wiikko-Sanomissa toinenkin eläinsatuaiheinen runo. Kulta perhoset kertoo perhosen ja kukan välisestä rakkaudesta, joka päättyy kukan pettymykseen ja kuolemaan. Kukan ja perhosen traaginen rakkaustarina oli varsin suosittu aihe tuon ajan runoudessa.

Kulta perhosten kieli on elävää ja vivahteikasta. Perhonen, "koria herkku-lintu", lentää "maista mesisistä" ja huomaa ahon laidalla kasvavan "kevään lapsen, kukan kaunehimman". Kukan kauneuden lumoamana se laskeutuu "alas aamu kasteen kyyneleihin" ja vannoo ikuista rakkautta. Taidokkaat kielikuvat synnyttävät runoon tarunhohtoisen tunnelman. Hannu Mäkelän mukaan Bergh oli ensimmäinen suomalainen runoilija, joka esitti selviä, havainnollisia luonnonnäkyjä.

Tuli tuolta maista mesisistä
Koria parvi kulta perhosia.
Lennosansa päivän paistehesa
Tuonne, tänne, mesisisä maisa,
Havahitpa ahon vieruksella
Mehu-mättähällä kasvavaisen
Kevään lapsen, kukan kaunehimman.
Ihmetellen tämän ihanuutta
Laskeusi yksi lennostansa
Alas aamu kasteen kyyneleihin,
Mielistyisä kauniin kukan muotoon
Ystäväksi antausi hällen,
Lupasipa iku-rakkautta.
Niinpä menit päivät parahimmat,

Niinpä armas aika helleyden.
Mutta mehun maun maistettua,
Nautittua hetket hellehimmät,
Lähti tämä koria herkku-lintu
Taasen tuonne maihin mesisihin
Toisten kulta tovereinsa kansa.
Siellä loisti monta muuta kukkaa,
Sinne houkuttelit kaunihimmat
Huolta hänen huikentelevaista.
Siellä lennosansa ympärinsä
Unhotti hän halun ensimäisen,
Oman onnettoman kukkasensa.
Tämä, lakastunut murehesta,
Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.

Oma maa

Oma maa mansikka;
Muu maa mustikka.

Vallan autuas se', jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty, onnensa kans', urhoin hauvoilta pois.
- Ei sopis' miehenä näin mun nuhtella taivahan töitä;
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vielä'in viljavat veet.
Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
Lassa ma kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi.
Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' ovat taivahat täynnä
Kauniimmat kattoa kuin aamulla alkava koi.
Oi Te' pohjolan kesäiset yöt, jona aurinko loistaa
Myötensä päillyen veen vienosa taivahan kans'!
Teille jos Onnitar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähet ja kuun.
Siellä mun huoleni on, ja siellä ne muinosat muistot,
- Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävät myös. -
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks';
Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa.

Elegia Oma maa sijoittuu osaksi suomenkielisen runouden jatkumoa, jonka aloitti F. M. Franzénin Weisu Kuningalle Suomen kansalda (1805) ja joka huipentui Runebergin Maamme-runoon (1848). Myös Jaakko Juteinin tunnetuin runo Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme, 1810) kertoo kotiseudun- ja isänmaanrakkaudesta samoin äänenpainoin kuin 1860-luvulla syntyvä aaterunous, jolla oli jo tietoisia poliittis-valtiollisia päämääriä. Suomalainen luonto, isänmaa ja äidinkieli olivatkin 1800-luvun lyriikkamme kantavia teemoja. Runous toimi isänmaallisuusaatteen luojana ja vakiinnuttajana.

Oma maa on synnyinseudultaan eroon joutuneen ihmisen haikea laulu. Ikävöinnin kohde paikantuu pohjoiseen Suomeen. Berg laajentaa kuitenkin paikallisen kuvaston - pakkassää, revontulet ja yöttömät yöt - ilmentämään jotain laajempaa suomalaista mielenmaisemaa, milteipä myyttistä syntymämaata, jota kauniimpaa ei voi muualta löytää ja jota ilman ihminen ei voi elää onnellisena. Yksilöllinen tunne yhdistyy laajempaan viitekehykseen, Suomen kansaa ja kieltä korostaviin aatteisiin. Silti Oma maa välttää taitaen yltiöisänmaallisen, ummehtuneen patriotismin: Suomi-tunnusten lomaan on siroteltu viitteitä maailmankirjallisuuteen.

Hannu Mäkelän mukaan Oma maa oli Eino Leinolle erityisen läheinen runo. Leino siteeraakin "sokeana kuolleen pohjalaisen runoilijan" sanoja muistelmateoksessaan Elämäni kuvakirja (1925): "Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks'; / Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa."

Teksti: Jaana Märsynaho

Sirkka

Tarina laulavasta ja soittavasta sirkasta ja ahkerasta muurahaisesta juontaa juurensa antiikin eläinsatuun, jonka tunnetuin versio on peräisin Aisopokselta. Bergh käsitteli aihetta romantikon ottein. Hän liitti usein mukaelmiinsa kauneusarvoja, jotka kertovat suomalaisen luonnon omakohtaisesta ja syvästä vaikutuksesta. Parhaiten Sirkka tunnetaan Armas Järnefeltin säveltämänä lauluna.

Sirkka on selvästi "laulella lirittelevän" sirkan, siis taiteen puolella arjen jokapäiväisyyttä vastaan. Silti myös arjen ja hyödyn edustaja, "itara" muurahainen saa puheenvuoron: "eihän vatta / Täyvy tyhjistä loruista".

Kansakoulujen luku- ja laulukirjoihin painetusta Sirkan myöhemmästä versiosta sanat "itara itikka" on jätetty pois ja kohta on muutettu muotoon "torui muuan muurahainen sirkan syytöntä iloa". Muutos kumoaa Berghin ajatuksen, jonka mukaan sirkan laulu loi esteettistä mielihyvää ja näin oikeutti itse itsensä. Myös näkökulma muuttuu: myöhemmissä versioissa lukija saa luvan asettautua ahkeran mutta yksioikoisen muurahaisen asemaan.

Runo

Kalevalamittaan kirjoitettu Runo on Berghin runoista ainoa, jolle ei ole löydetty esikuvaa. Kai Laitisen mukaan se on yksi ensimmäisistä todella omaleimaisista suomenkielisistä rakkausrunoista. Kuulain ja laajoja näkymiä kaartavin luonnonkuvin se hahmottelee rakkaudenkaipuun viiltävän tuskan. Syksyn ja kevään kierto, lähtö ja paluu merkitsevät vain kasvavaa pettymystä ja alakuloa.

Runo päättyy kuitenkin yllättävään käänteeseen: kertoja kääntyy puhuttelemaan lukijaa. Näin lukutapahtumaan syntyy uusi ulottuvuus. Runon kertoja ei lausukaan sanojaan ylevässä yksinäisyydessä miltei kahden vuosisadan takaa, vaan sanat on kohdistettu juuri sinulle, tässä ja nyt.

Runon alkusäkeet "Pois meni merehen päivä,/ Poies kullana keränä,/ Läntisille lainehille" tuovat mieleen oululaismaiseman: ikään kuin runon kirjoittaja olisi katsellut päivänlaskua Pohjanlahteen. Säkeet saavat myös vertauskuvallista lisämerkitystä, kun tietää että runoilijan näkö sammui ja mielitietty löysi toisen.

Pois meni merehen päivä,
Poijes kullana keränä,
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä,
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille laulamahan
Jo menivät; — —
— — Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin
Tulihän koilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tuli ne iloiset linnut,
Tuli kullaiset kukatki
Ei tule' syän alaini,
Ei ikinä, ei eläisä
Tule' mieli miekkoseni,
Toivottavani takaisin.
Veikko kulta, veli kulta,
Älä nuhtele minua
Josma sentähen murehin,
Tahi ryhtynen Runolle!

Ystävälleni

Muistaminen ja muistelu ovat runon Ystävälleni keskeiset teonsanat. "Muistan sua", "muistan" ja kysymys "millon muistelet minua?" toistuvat joka säkeistössä läpi runon. Ensimmäisen kerran runon minä muistelee kaivattuaan keväällä. Seuraavassa säkeistössä kevät on taittunut kesäksi, "jon' ei öillään sammu' päivä". Kielikuva tarkentaa muistelun kohteeksi Pohjois-Suomen ja sen yöttömät yöt. Mielikuva pohjoisesta vahvistuu toiseksi viimeisessä säkeistössä, jossa revontulet leimuavat.

Jokainen luonnon elementti, jonka minä havaitsee, saa merkityksen muistamisen kautta. "Kullaiset" kukat, livertelevät pikkulinnut, lähteen silmä, kaikki luonnosta poimitut aistimukset hahmottuvat miljööksi, joka vahvistaa minän kaipuuta. Luonto on kuvattu romantiikan oppien mukaisesti: se on tuttu ja kotoinen, rikkomaton idylli. Se on vertauskuva aitoudelle ja alkuperäisyydelle, jota runoilija sanojen avulla etsii.

Muistan sua ensimmäisen
Leivon laulaisa laella,
Pouta pilviin povilla;
Muistan - myöski ensimmäisen
Kullaisen kukan kuvasta
Lähteen silmäsä, sulosa -
Millon muistelet minua?
Millon?

Muistan sua sulosimman
Ajan, armahin, ihanin,
Jon' ei öillään sammu' päivä;
Muistan - kukkuisa käkien,
Pikku lintuin livertäisä,
Haju tuomikon nenillä -
Millon muistelen minua?
Millon?

— —

Muistan sua kuun ikäni,
Päivän puolelle soluisa,
Päivän puolelta soluisa;
Muistan hengiteltyäni -
Muistan täällä, muistan tuolla
Tuolla taivaassa sinua,
Millon muistelet minua?
Millon?

Ystävälleni on toisinto J. J. Nervanderin runosta Jag minnes dig, joka taas on saanut vaikutteita Goethelta. Irja Maliniemi on selvittänyt, että niin Goethen, Nervanderin kuin Berghinkin innoittajana on ollut "Pohjolan Sapfoksi" kutsutun Friedrike Brunin runo Ich denke dein. Vain Friedrike Brunin ja Bergihn runoissa elämän ja kuoleman raja menettää merkityksensä. Vuodenaikojen kierto keväästä talveen saa Berghin runon lopussa vastapainokseen jotain pysyvää ja muuttumatonta: kuoleman. Maallinen elämä päättyy aikanaan, mutta kaipuu ei sammu milloinkaan. Kysymys "Millon muistelet minua? / Millon?" laajenee näin kuvaamaan ihmisen henkistä olemusta, joka aina odottaa ja kaipaa jotain.

Soijin

Soijin on mukaelma Goethen runosta Die Bekehrte. Tälläkään kertaa Bergh ei tyydy vain jäljittelemään, vaan lisää omaan versioonsa kohtauksen, jossa Anni istuu runon puhujan viereen ja houkuttelee suutelemaan. Flirttaileva Anni ei noudata ainakaan romanttisen tyylisuuntauksen naisihanteen laatusanoja: viattomuutta, kokemattomuutta ja passiivisuutta. Ylimaallisella viehätysvoimallaan hän kietoo runon minän otteeseensa niin, ettei tämä saa enää koskaan sielulleen rauhaa.

Koska Bergh ei ollut tyytyväinen Otavassa julkaistuun Soijin-runoon, jota Gottlund oli muokannut omien mieltymystensä mukaisesti, julkaisi hän vuonna 1840 oman versionsa Oulun Wiikko-Sanomissa. Hionta osoittaa Bergin pitäneen runojaan tärkeinä ja antaneen niille arvoa.

Teksti: Jaana Märsynaho