Romaanit
Painomuste ja punaviini
Alaotsikokseen maininnan "lukuelokuva" saaneessa romaanissa Painomuste ja punaviini (1930) Erkki Kivijärvi kuvailee 1920-luvun politiikan ja seurapiirien tapahtumia miljöönään sanomalehden toimitus. Lehti on mitä ilmeisimmin Helsingin Sanomat, jossa kirjailija itse oli toimitussihteerinä.
Painomuste ja punaviini kuuluu toimitusromaanin lajityyppiin, jolle ominaisia piirteitä ovat suuren sanomalehden kuumeinen ilmapiiri, toimituksen hierarkia ja sisäiset juonittelut sekä aatteellisten linjausten ristiriidat ja vastakkainasettelut. Monissa kohdin romaani liittyy myös ajankohdan johtavaan saksalaiseen kirjalliseen suuntaukseen, ns. uusasiallisuuteen (die neue Saclichkeit), joka pyrki esittämään koristelematta ja tunteilematta silloista suurkaupunkielämää.
Painomusteen ja punaviinin Helsinki on kahden kansan kaupunki. Lukija pääsee seuraamaan lukuisia seurapiirijuhlia, diplomaattikutsuja ja taidetilaisuuksia. Vastakohdan kaupungin kerman ylelliselle loistolle muodostavat laitakaupungin harmaat kadut. "Proletaariatmosfeerin" Kivijärvi hahmottelee porraskäytävästä tulvahtavan märän pyykin, paistinrasvan ja happamen tiskiveden lemusta, köyhyyden ja lian patinasta.
Raoul Palmgren päättelee teoksessaan Täällä toimitus. Lehdistö ja lehtimiehet kaunokirjallisen kuvauksen kohteena, että Kivijärvi on käyttänyt päätoimittajahahmon mallina Eero Erkkoa (1860-1927), Päivälehti-Helsingin Sanomien perustajaa. Eljas Erkkoa, Eero Erkon poikaa, josta tuli isänsä kuoleman jälkeen lehden päätoimittaja, Painomuste ja punaviini harmistutti siinä määrin, että hän suositteli toimitussihteerilleen eropyynnön esittämistä.
Tervaporvari
Tervaporvari (1933), alaotsikkonsa mukaan Romaani vanhasta Oulusta, kertoo Oulun tervakaupan suuruuden ajasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Merimiesten vaimot ja lapset "Heinätorin puolen pienistä taloista tai Kakaravaaran matalista majoista" olivat vastassa kotikaupunkiin palaavia laivoja arvaillen, mikä mahtoi kulloinenkin tulija olla: "oliko Bergbomin vaiko Franzénin, Candelinin vaiko Snellmanin laivoja?" Ja laivanvarustajan kodissa juhlittiin, sillä ison laivan onnellinen kotiutuminen merkitsi aina liikevoittoa.
Tervaporvarit esiintyivät ensimmäisenä K. A. Järven (1869-1942) teoksissa. Kivijärven teosten ansiosta nimitys jäi puhekieleen, jossa se tosin yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen, 1960-luvulta lähtien.
Suurporvarienkin talot olivat vielä 1800-luvulla matalia puutaloja himmeine öljylamppuineen. Kun Tervaporvarin toinen päähenkilö, nuori Maria-rouva kiertelee katselemassa kaupungin nähtävyyksiä - Merikoskea puusiltoineen, Tuiraa, Toppilan tervahovia, Hupisaaria, keskikaupunkia leveine katuineen ja juorupeileineen - hän ei kirkon lisäksi kohtaa kuin neljä kivitaloa ja pari kaksikerroksista puutaloa.
Kaupunki oli niin puhdas ja valoisa. Matalat puutalot – kivitaloja oli, kirkkoa lukuunottamatta, vain neljä ja kaksikerroksisia puutaloja vain kaksi – suorien ja leveitten katujen varsilla olivat vaaleiksi maalatut ja näyttivät pienuudestaan huolimatta hauskoilta ja turvallisilta. Eikä hän vähääkään välittänyt, vaikka tiesi ja huomasikin, että ikkunain uutimien ja ruukkukasvien lomasta samoin kuin lukuisista >>juorupeileistäkin>> yksikseen kävelijää tirkisteltiin ja tarkasteltiin. (s. 84-85)
Tervaporvarin miljöössä esiintyvät kaikki ne näkyvimmät ja käytetyimmät maamerkit - tuomiokirkon torni, Franzénin patsas, Merikoski kuohuineen ja lyseo - joilla kirjailijat ovat paikantaneet tekstinsä Ouluun. Tarkka miljöökuvaus nostaakin romaanin yhdeksi päähenkilöksi itse kaupungin, Oulun.
Siirtyminen purjelaivoista rautaisiin höyrylaivoihin vei pohjan Oulun tervataloudelta. Kauppahuoneet muuttuvat yhtiöiksi, ja tervaporvarien Oulu vaipui historiaan. Väistyvän aikakauden symboliksi Tervaporvarissa nousee 1901 tapahtunut tervahovin palo, joka sinetöi lopullisesti tervakaupan kulta-ajan päättyneeksi. Joustavimmat porvarit siirsivät painopisteen propsiin ja muuhun puutavaraan, jonka myynti kannatti tervaa paremmin.
Vanhempien romaani
Tervaporvari on ennen kaikkea Kivijärven "vanhempien romaani". Se kuvaa haaparantalaisen puusepän pojan Karlin urakehitystä konttoristista itsenäiseksi tervaporvariksi, jolla on oma kauppatalo Torikadulla. Karlin yritteliäisyys ja eteenpäin pyrkivä asenne kytkee Tervaporvarin osaksi 1930-luvun suomalaisen kaunokirjallisuuden aihemaailmaa, joka tähdensi perinteen ja jatkuvuuden, työn ja sitkeyden merkitystä.
Myös Kivijärven äidillä on näkyvä sija Tervaporvarissa. Majken Kivijärvi oli Kemin Laitakarin sahanhoitajana toimineen merikapteenin tytär. Tervaporvarissa hänet kuvataan itsenäisesti ajattelevaksi ja järkeväksi naiseksi, joka jäi sivustakatsojaksi Oulun porvarisrouvien piirissä. Maria-rouva on kiinnostunut henkisistä asioista, hienot porvarisrouvat taas keskittyvät aineellisen maailman saavutusten vertailuun.
Sosiaalisen hierarkian toista päätä edustavat Ärende-Maija, Lunkvistin Villu, porvarisrouvien sukulaiseksi tekeytyvä Saaru-kerjäläinen, rihkamakauppias Puran-Kustu ja vähämielinen Tippana-Liisa, joka esiintyi jo Kivijärven novellikokoelmassa Punainen lamppu (1919). Nämä hahmot ovat sukua Teuvo Pakkalan tuotannon "pienille eläjille", elämän kovalla kädellä koulimille ihmisille.
Tervaporvarin ajankuvauksen kohokohtina on julkisen elämän merkkitapahtumia, kuten Franzénin patsaan paljastustilaisuus ja telefonilaitoksen vihkiäiset. Kun Juhana on nelivuotias, otetaan Oulun rautatie juhlallisin menoin käyttöön: juhlajuna porhaltaa asemalle ja juhlavieraat astuvat vaunuista punaisella veralla peitetylle ja köynnöksin koristellulle asemasillalle.
Illalla heille järjestetään suuret juhlapäivälliset vasta valmistuneella Seurahuoneella. Lukija pääsee kurkistamaan myös 1800-luvun lopun oululaisen porvariskodin interiööreihin pietarilaisine plyysseineen ja trymoineen. Kivijärvi ei rakenna Oulusta kuitenkaan mitään paremman väen idylliä. Hän jatkaa Sara Wacklinin aloittamaa porvariselämän kuvauksen perinnettä sävyttämällä entisaikojen Oulun pikkukaupunkilaista mentaliteettia juonitteluilla, pinnallisuudella ja pisteliäillä karikatyyreillä.
Negatiivinen käsitys kaupungin kermasta kiteytyy kauppaneuvoksen henkilöhahmossa, joka on anonyymi, mutta muistuttaa kuitenkin paljon kauppaneuvos J. G. (Johan Gustav) Bergbomia.
Tervaporvarien pojat ja tyttäret
Tervaporvarien pojat ja tyttäret (1934) jatkaa Tervaporvarin tarinaa. Siinä ei enää liikuta vain Oulussa. Romaanin päähenkilö Juhana Kuusiluoto muuttaa Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa.
Romaanin alkupuolella Juhanan lapsuus- ja nuoruusvuosien oululaismiljöötä kuvataan takaumin. "Aapapiipa", "roiroset" ja "fankifyörärinä" juokseminen, "stritsalla" ampuminen ja jään "ruskuttaminen" Plaanaojassa ovat pojille mieleisiä leikkejä. Kesäisin uidaan, sukellellaan, tehdään kuperkeikkoja ja "senkin seitsemät temput". Vedestä noustaan vasta kun komento käy. Muita poikia jo viluttaakin, mutta Juhanaa ei, sillä "- - hän on lihavan pehmeä lyllerö, joka kestää veden viileyttä vaikka tuntikaupalla". Lapsia kaitseva matami arveleekin Juhanan kasvavan "oikein komiaksi tervapatruunaksi".
Ennen pitkää koittaa myös se aamu, jolloin ylioppilaskokelaiden on lähdettävä Helsinkiin. Ennen Helsinkiin lähtöä Juhana tähyilee kirkontornista kaupungin näkymiä: merta, saaria ja Tuiran mäntyjä. Lähempänä näkyvät kaupungin viivasuorat kadut ja niiden varsien matalat talot.
Helsingissä nuori Kuusiluoto liittyy vapaamieliseen Keskusteluseuraan, istuu Catanissa esteetikkojen piirissä, eivätkä Punavuoren tyttöpaikatkaan jää hänelle tuntemattomiksi. Suurlakkovuosina hän hyökkäilee suomettarelaisia vastaan ja tuntee työväenliikettä kohtaan myötätuntoa, tosin varautunutta. Suurlakon jälkeen Juhana kuitenkin identifioituu pessimistiseen ja passiiviseen flanööripolveen. Kaupunkimaisen elämän ennustamattomuus, jopa sattumanvaraisuus ja mahdollisuuksien runsaus tekee identiteetin rakentamisen vaikeaksi ja ahdistavaksi.
Kari Sallamaan tulkinnan mukaan Tervaporvarien pojat ja tyttäret pohtii, miten vanhan kauppiaskulttuurin traditio on jäänyt ajastaan jälkeen eikä enää kykene henkisesti ruokkimaan teoksen henkilöitä, vaan on pikemminkin onnettomuuden lähde. Juhana ei kykene uusintamaan tervaporvariuden maailmanvalloitusmielialaa, vaan on päämäärättömästi ajelehtiva, itseään etsivä esteetti.
Tiimalasissa valuu hiekka
Tiimalasissa valuu hiekka -romaanin (1935) päähenkilönä on 19-vuotias Lauri Sjöberg, Oulussa oppikoulunsa käynyt hovioikeudenneuvoksen poika, joka tulee 1900-luvun kynnyksellä pääkaupunkiin lakia opiskelemaan. Perusluonteeltaan Lauri on kaunosielu. Lakiopintojensa vastapainoksi hän lueskelee iltaisin historiaa, estetiikkaa ja viihtyy Catanissa.
Maalaisylioppilaasta tulee vuosien mittaan damaskeissa liikkuva keikari, helsinkiläisempi kuin helsinkiläiset itse. Lauri kuuluu myös piiriin, jossa filosofoidaan välisukupolvesta ja samastutaan flanööreihin, väsyneisiin epäilijöihin:
- - me, ylimenokauden väsyneet epäilijät, jotka epäilemme omaa epäilemistämmekin, emme uskalla ottaa ratkaisevaa askelta, emme tohdi polttaa laivoja takanamme, vaan pidämme varovaisessa skeptillisyydessämme avoinna paluutien niihinkin ihanteisiin, joita me itse olemme ivanneet, ja jäämme sillä tavoin heilumaan vanhan ja uuden välillä kuulumatta kumpaiseenkaan. (s. 214)
Laurin, nautintoihmisen, kohtaloksi koituu nainen, lämminverinen Selma Åhman, jonka kanssa Lauri joutuu miltei vahingossa naimisiin. Avioliitto päättyy tragediaan, kun Selma rakastuu epätoivoisesti venäläiseen upseeriin ja päättää sydänsurunsa oman käden kautta.
Laurin elämäntielle tulee ennen pitkää sama päätös. Apu elämäntuskaan löytyy absintista, ja opintomatkalta Italiasta palaava ystävä Veikko Virtala tapaa Laurin Havis Amandan patsaalla rahaa vippaavana deekishahmona:
Hän miltei hätkähti sitä muutosta, jonka hän totesi Lauri Sjöbergissä tapahtuneen. Päällystakki piukotti poimullisena ja rypistyneenä, kasvot olivat turvonneet ja niiden puna käynyt sinertäväksi. Entisestä keikarista ei ollut enää jäljellä muuta kuin kepin heilunta ja hatun tarkoin laskettu kaltevuuskulma.
Kauppaneuvos
Kapitalismin nousu Suomessa vuosina 1880-1914 mahdollisti uuden ihmistyypin synnyn, paimenpojasta miljonääriksi rikastuneen kaupparuhtinaan. Kirjallisuuteen kauppaneuvoksen hahmo oli tullut jo 1800-luvun lopulla. Teuvo Pakkala irvaili näytelmässään Kauppaneuvoksen härkä (1901) rahan suomaa mahtia, ja Maila Talvion Kauppaneuvoksen kuoltua (1905) sivuaa samaa aihetta.
Juhani Aho julkaisi vuonna 1910 elämäkertateoksen Antti Ahlström. Ahon ylistävä kuva kauppaneuvoksesta on tarkoitettu ennen muuta esimerkiksi siitä, miten hyvin maalainenkin talonpoika voi edetä liikemiehen uralla.
Kivijärven Kauppaneuvos (1937) liikkuu samoilla linjoilla. Kauppaneuvoksen kohdehenkilön, viipurilaisen tukkukauppiaan Juho Lallukan (1852-1913) ura noudatti kirjaimellisesti paimenpojasta miljonääriksi -kaavaa. Lallukka aloitti paimenpoikana, pääsi suutarin oppiin, siirtyi sitten puotipojaksi, kauppakirjuriksi ja maakauppiaaksi.
"Paikallaan pysyminen ei ole elämää - etehen on elävän mieli", sanailee Lallukka Kivijärven romaanissa. Vuodesta 1879 lähtien Lallukka harjoitti vähittäis- ja tukkukauppaa Käkisalmessa, ja 1891 hän tuli Viipuriin perustetun tukkuliikkeen Häkli, Lallukka ja Kumpp. osakkaaksi ja myöhemmin omistajaksi. Lallukka toimi myös Käkisalmen ja sittemmin Viipurin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana sekä kansanedustajana.
Kivijärvi korostaa Lallukan anteliaisuutta ja aitoa rakkautta kulttuuria kohtaan. Lallukka tuki auliisti kansansivistystyötä ja taiteilijoita. Lallukka testamenttasi yhdessä puolisonsa Maria Lallukan kanssa osan huomattavasta omaisuudestaan kulttuuritarkoituksiin, mm. Viipurin kirjaston rakentamiseen. Pääosa lahjoituksesta käytettiin kuitenkin Helsingissä olevan ns. Lallukan taiteilijakodin perustamiseen vuonna 1933.
Teksti: Jaana Märsynaho