Arkirealismi
Kaipaisen tuotannon arkirealismi
Utuiset neulat
Kaipainen kirjoitti Utuiset neulat (1960) työskennellessään lehtorina Liperin Viinijärvellä, jossa hänen miehensä toimi kunnanlääkärinä. Esikoisromaani syntyi vuosiksi taka-alalle työnnetystä kirjoittamisen pakosta: "Koska osa henkistä minääni oli jäänyt käyttämättä, tein päähenkilöstä turhautuneen kotirouvan."
Utuiset neulat kertoo pienin, yksityiskohtaisin havainnoin hyväosaisen kunnanlääkärin rouvan arjesta, jolle miehen vastaanotolle tulviva kärsimys muodostaa groteskin vastakohdan. Päähenkilöllä on aikaa ajatella, mutta pohdinnoista ei avaudu uutta, ne eivät jaksa ylittää lähielämän piiriä. Elämä riisuutuu vähitellen mahdollisuuksista, ja muutoksen kaipuu kääntyy mukautumiseksi.
Kärsivällisyyttä vaativa ompeleminen kuvaa kuitenkin liikettä ahtaassa tilassa. Kotirouva kanavoi tunteitaan käsitöihin, pakonomaiseen toistoon, joka purkaa neuroottista ahdistusta. Se on terapiatyötä, jopa tiedostamattoman kapinan ilmausta mutta ei puhkea toiminnaksi. Romaanin nimi viittaa kansanrunoon, jossa rukoillaan Neitsyt Mariaa ompelemaan sairasta niin ohuin neuloin, että ne ovat kuin utua.
Kädet helmassa
Kädet helmassa (1961) on Kaipaisen ainoaksi jäänyt runokokoelma. Hän toteaa sittemmin käyttäneensä runonsa näytelmissään ja romaaneissaan.
Kädet helmassa -kokoelman lyyrinen minä on pidättyväinen kuuntelija ja tarkkailija. Hän istuu sisällä ja antaa ulkopuolisten vaikutelmien virrata lävitseen. Usein ne tulevat ikkunaruudun takaa, kodinläheisestä maisemasta. Runokuvissa toistuvat vaalean sävyt, sammuminen, kylmyys, jäätyminen, vilu, lasittuminen, tuijotukseksi jähmettynyt liike.
Kuunteleminen on tehnyt huoneen päähäni,
kuunteleminen on vaiti ja ratisee merkitsevästi.Minä kirjoitan ikkunaruutuun sinulle lahjan,
se on puutarhaasi varten, talvi on tullut,
kirjoitan haravan, kämmeneni kuvan,
viisi sormea.
Puolikovat
Romaanissa Puolikovat (1962) seurataan eläytyvästi ja selittelemättä muutaman murrosikäisen "pimun" ja "karjun" ristiriitoja kotona sekä heidän jenginsä maleksimista lauantai-iltana pikkukaupungin kaduilla. Tilanteen kiteyttää erään jengiläisen toteamus: "Ei mikään hima ole hyvä. Kartsalla on parempi."
Nuorten puheet ovat onnistuneesti kirjallisuuteen sovitettua slangia. Romaanin esitöinä Kaipainen nauhoitti nuorten keskusteluja ja sijoitti siihen joitakin repliikkejä sellaisinaankin, minkä voi nähdä ennakoivan myöhempää todellisuushakuista kerrontatapaa.
Urbaanin puhekielen tunkeutuminen kirjallisuuteen oli ajan ilmiö, joka kuvasti yhteiskunnan kaupungistumista ja nykyaikaistumista. Kielellisen murroksen merkittävä ilmaus oli vuotta aikaisemmin ilmestynyt Pentti Saarikosken omintakeinen käännös amerikkalaisnuorison kulttikirjasta, J. D. Salingerin romaanista Sieppari Ruispellossa (1951).
Kaksi lukukautta
Kasvua rajoittavana kehyksenä Kaksi lukukautta -romaanissa (1964) on 1960-luvun alun ahdasmielinen maaseutukoulu. Kerronnan ironinen perussävy syntyy usein siitä, kun Irja ymmärtää asemansa kouluyhteisössä toisin kuin ympäristö. Oppilaat ovat antaneet hänelle pilkkanimen "Nuokku".
Muutoksen käynnistää kouluun saapuva nuori sijainen, jota Irja nimittää mielessään Pojaksi. Tulokkaan radikaalille opetusfilosofialle naureskellaan, mutta Pojan saadessa oppilaiden suosion opettajakunta alkaa kokea hänet uhkaksi. Irja sen sijaan omaksuu Pojalta uuden ihanneopettajan mallin. Irjan kehityksen kautta satirisoidaan vanhentuneita opetusmenetelmiä ja opettajahuoneen muutosvastaisuutta.
Irjan identiteettikriisi saa jopa raamatullisia sävyjä. Hän itsenäistyy isähahmon, filmitähteä muistuttavan koulun pappisrehtorin vallasta ja takertuu edistykselliseen Poikaan, josta on aluksi yhtä riippuvainen kuin rehtorista. Etäisyyttä kumpaankin tuo pitkä sairasloma.
Irjan vatsatyrän kipuilu rinnastuu synnytyspolttoihin ja leikkaushaava oireilee kuin stigma. Kivut ja raskausviittaukset symboloivat henkistä uudistumista, vaikeaa itsenäistymisen prosessia. Palattuaan töihin Irja näkee opettajayhteisön kriittisemmin ja alkaa pohtia omaa opettajuuttaan. Hän päättää jatkaa opintojaan kehittyäkseen paremmaksi kasvattajaksi.
Loppu jää avoimeksi, mutta Irjan henkinen kasvu vertautuu opettajakunnan täysivaltaiseksi jäseneksi tulemiseen kuin konfirmaatiossa. Liikkuvasta junasta katsottuna rehtori muistuttaa pappia alttarilla:
Hän katsoi Samun mustaa suggeroivaa hahmoa, joka etääntyi etääntymistään kuin pappi alttarilla, kun on saanut konfirmaation ja kävelee kirkon keskikäytävää ovelle, ulos, pois...