Surupukuinen nainen

Kaipainen satirisoi Surupukuisessa naisessa (1971) 60–70-luvun taitteen suomalaista kulttuurikesää. Paikallisia kesätapahtumia puhkesi kuin sieniä sateella. Niiden kirjava tarjonta pisti pohtimaan, mikä on kulttuuria ja mikä ei. Kuten Kalevi Kalemaa muotoilee raportissaan Suomalainen kulttuurikesä (1973):

Onko kulttuuria vain Finlandia-talossa kuultu Helsingin kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti vai mahtuuko samaan käsitteeseen myös Runonlaulajan pirtillä Ilomantsissa järjestetty kyykkäottelu?

Romaanin "Kesäyön unelma Karpiossa" voisi sijoittua Kuopioon, Jyväskylään, Mikkeliin tai Lahteen. Olennaista on, että se saattaa yhteen erilaisia ihmisiä ja sekoittaa iloisesti populaari- ja korkeakulttuuria. Kesätapahtuman idealistinen motto julistaa: "Karpio yhdistää elämän perusvoimat, jotka tulehtuneessa maailmassamme ovat kääntymässä vastavoimikseen." 

Surupukuisen naisen henkilöiden nimet ja harhailut suomalaisessa kesäyössä mukailevat Shakespearen Kesäyön unelmaa, mutta yhteiskunnallisia asemia nurin kääntäen. Shakespearen komedian keijukaiskuningatar on vaihtunut tiedostavaksi entiseksi iskelmäprinsessaksi, ylhäisönuoret työläisiksi ja narrit ylemmäksi keskiluokaksi. Shakespearelaisia komediapiirteitä ovat ristiinrakastumiset ja identiteettien sekaannus.

Karpion kulttuurikarnevaali tarjoaa poppia, bingoa, tangoa, oopperaa, mieskuoron laulua ja kantaa ottavan paneelikeskustelun. Kesäyössä toilailevat paikalliset työläisnuoret, keskiluokkaiset kansalliskuorolaiset sekä kaupunginhullu Pukkila (Puck). Aviokriisiään läpikäyvä pikkuporvari, Juhani Pulma, ottaa kyytiinsä surupukuisen liftarin ja päätyy rakastelemaan vasemmistolaisen laulajajulkkis Tanian (Titania) kanssa. "Suomalainen kulttuurikesä se on kuin korkki käyneen pullon suussa", Pukkila kiteyttää.

Tania on yhdistelmä Carolaa ja Kristiina Halkolaa. Hän yrittää saada sanomansa perille laulamalla viihteen keinoin työläisistä. Tanian osallistuva televisiosarja muistuttaa TV-teatterin syksyllä 1970 esittämää Tuhannen ja yhden työn tarinat -ohjelmaa, jonka tekoon Kaipainenkin osallistui. Kirjailija on todennut, että Surupukuisen naisen kirjoittamisen aikoihin politiikka ja taiteilijan vapaus riitelivät hänessä keskenään.

Huhu surupukuisesta liftarista kierteli Helsingin lähiympäristön teillä 70-luvun alussa. Tarinasta tunnetaan lukuisia versioita –- hunnuttautunut hahmo kiehtoo juuri tyhjyydellään ja täyttyy kulloistenkin tulkitsijoiden toiveista ja peloista. Juhanille hän on jännittävä, eroottissävyinen kuvitelma ja irtiotto arjesta; Tanialle kuvajainen, johon hän peilaa hiljattaista sairauttaan ja masennustaan. Kaipaisen romaaneissa toistuva valintatilanne fantasian ja realismin välillä päätyy surupukuisen naisen katoamiseen.