Asemakaavat

Esittelyn aineistot

Hämeenlinnan kaupunkikuva ja asemakaavat

FT Tuula Hockman

Kreivi Pietari Brahe, joka perusti Hämeenlinnan kaupungin Hämeen linnan luo, määräsi kaupungin paikaksi linnan pohjoispuolella olevan alan, linnasaaren, joka idän puolella rajoittui Vanajaveteen ja jota länsi- ja eteläpuolella reunustivat vetiset suot. 1600-luvun kaupunkilaiselle viljelysmaa oli välttämätöntä, ja vuonna 1651 Pietari Brahe määräsikin kaupungille lisää maata linnasaaren lähistöltä. Kaupunki sai Ojoisten karjakartanosta kaksi tynnyrinalaa peltomaata kaalimaan palstoina käytettäväksi, ulkopalstoiksi ja karjalaitumeksi se sai kauempana olevia peltoja, jotka olivat kuuluneet Ojoisten torpille. Kokintorpan yhden tynnyrinalan suuruinen, Sillanpään kahden tynnyrinalan suuruinen ja Sairion kolmen tynnyrinalan suuruinen peltosarka Vanajaveden vastarannalla sekä eräät muut niityt tulivat nyt kaupunkilaisten käyttöön.

Vanha kaupunki

Näillä lisämailla Pietari Brahe arveli kaupungin pystyvän pitämään "voimassa taverneja eli kestikievareja paikkakunnalla matkustavia varten". Tämä toive toteutui, Hämeenlinnan vanha kaupunki on ollut tunnettu runsaasta oluen ja paloviinan tarjoilusta ja kaupasta. Kaupunkiin saapuva matkustavainen löysi oluen tai viinan myyjän helposti, sillä lukuisissa taloissa oli kapakoinnista kertova kyltti, jollaisia triviaalikoulun oppilaat valmistivat pientä maksua vastaan. Pienessä kaupungissa oli yksi leveämpi katu kapeine, lyhyine poikkikatuineen. Tonttien koot vaihtelivat. Raatihuone oli kaksikerroksinen, mutta useimmat talot olivat pieniä ja puisia, turvekattoisia. 1700-luvun puolivälissä mainitaan komeina rakennuksina raatihuoneen lisäksi kirkko, apteekki ja asehuone, joka tosin oli Hämeen linnan omistuksessa.

Kaupunkiin tultiin pohjoisen puolelta, Ojoisten karjakartanon maiden läpi, ja pohjoisen puolella oli myös tulliportti, pikkutullin keruupaikka. Kaupunkia ympäröi tulliaita, ei kovin luja eikä mahtava, vain aidaksista rakennettu. Koska kaupunkiin pääsi myös järven puolelta ja linnan pyöreän tykkitornin luona olevasta portista, rakennettiin myös näihin paikkoihin tullihuoneet. Aidat leimasivat 1600- ja 1700-luvun maisemaa: kaupungin talojen tontit oli aidattu, pellot oli aidattu, samoin laitumet, haat ja niityt. Kestikievaritoiminnan vuoksi hevosia oli kaupungissa runsaasti, karja laidunsi kaupungin lähellä, ja porvarien tonteilla olivat tilat sioille ja muulle pienkarjalle. Lukuisat koirat tervehtivät kaupunkiin tulijaa ja siellä liikkujaa. Kadulta talon tontille kuljettiin portin kautta. Jokaisella tontilla oli useita rakennuksia, savupirtti tai tupa asunnoksi, jollain tontilla katupuotikin, olkilato, kellarikuoppa talon alla, navetta, riihi ja lato. Tontin takaosassa, rakennusten takana, oli tunkio.

Katujen päällystämisestä kivillä, kiveämisestä, oli puhetta useaan otteeseen 1700-luvulla. Ennen kaupungin muuttoa suunnitelmaa ei kuitenkaan ehditty toteuttaa. Pääkadun kahden puolen kaivettiin ojat, mutta koko vanhan kaupungin ajan kadut kaupungissa olivat hiekkaisia, savisia ja usein kuraisia. Sateella ja kevättulvien aikaan pahimpiin kohtiin asetettiin lankkuja kulkua helpottamaan. Osa katujen ja tonttien kosteudesta ilmeisesti valui kaupungin keskikohdilla olleeseen lampareeseen, josta johti oja Vanajaveteen.

Vanha kaupunki kasvoi 1700-luvulla alkuperäisen alueensa ulkopuolelle. Kaupunkilaiset olivat palstoittaneet lähinnä niityiksi ja laitumiksi osan linnasaarta ympäröivää suota. Ojoisiin mitattiin kymmenen tonttia ja Pyövelinmäelle, "Teilimäelle", raivattiin tilaa viljelykselle. Sinne tuli 1700-luvulla myös linnan ruutivarasto, jota ensin oli suunniteltu kirkon luo.

Vanhan kaupungin alkuperäiset tontit oli mitattu vuonna 1651, kymmenisen vuotta kaupungin perustamisen jälkeen. Kullekin kaupungin talolle oli alkujaan kuulunut peltotilkku. Ajan mittaan näitä taloon kuuluneita tontteja, jotka olivat kaupungin omaisuutta, oli alettu pitää yksityisomaisuutena ja niitä oli ostettu ja myyty erillisinä. Vuonna 1767 tähän puututtiin ja kolmea vuotta myöhemmin kaupungin pellot mitattiin ja toimeenpantiin isojako.

Kustavilainen kaupunki

Isonvihan jälkeen alettiin suunnitella kaupungin muuttoa pois linnan luota, linnaan suunniteltujen uusien ulkovarustusten tieltä. Tämän vuoksi kaupungin jälleenrakentaminen kiellettiin vuoden 1739 palon jälkeen. Kaupungille etsittiin uutta paikkaa Ojoisten latokartanon mailta, kaupungin omilta mailta Pyövelinmäeltä ja lopulta päädyttiin Saaristen kruununtilan maihin. Kaupungille ehdittiin etsinnän jatkuessa laatia useita asemakaavaehdotuksia.

Ensimmäiset, 1700-luvun puolivälissä laaditut asemakaavat liittyivät suunnitteilla olleisiin linnoitustöihin. Niiden laatijat olivatkin linnoitusupseereja. Everstiluutnantti Johan Anders Nordenberg, everstiluutnantti Olof Reinhold Glansenstierna, linnoitusluutnantti Erik Adolf Gete ja linnoitusupseeri Erik Otto Borg ovat kukin ehtineet suunnitella ruutuasemakaavan, joissa kaupunki oli sijoitettu Pyövelinmäelle tai sen lähistölle.

Kaupungin siirtosuunnitelmat saivat vauhtia, kun kuningas Kustaa III vuonna 1775 ilmoitti, että lääninhallitus muuttaa Hämeenlinnaan. Samana vuonna ehdotettiin ensimmäisen kerran Saaristen virkatalon maita kaupungin uudeksi paikaksi, seuraavana vuonna kuningas vahvisti kaupungin uuden sijoituksen ja määräsi linnoitustoimen päällikön Axel Magnus von Arbinin laatimaan uuden asemakaavan. von Arbinin laatima asemakaava on merkittävimpiä kustavilaisen kauden kaupunkisuunnitelmia. Siinä kaupunki sijoitettiin riittävän kauas linnan ampumalinjoista. Kaupungin ja linnan väliseen soiseen maastoon suunniteltiin leveä puistokatujen muodostama vyöhyke.

Maaherra Anders de Brucen valvovien silmien alla uudesta Hämeenlinnasta rakentui Kustaa III:n toiveiden mukainen edustava kaupunki. Vanhan kaupungin oloihin kotiutuneet hämeenlinnalaiset saivat nähdä, miten Saaristen kalliota louhittiin matalammaksi ja miten uusia taloja alkoi nousta uuteen kaupunkiin. Kukin porvari sai tontin kaupungin uudelta sijalta ja kukin heistä joutui mukaan muuttoon. Linnassa työskennelleet linnoitusupseerit laativat rakennuspiirustuksia ja kaupunkilaiset saivat ohjeita uusia talojaan varten. Vanhasta kaupungista siirrettyjä taloja ei saanut pystyttää katujen varteen, vaan tontin perälle odottamaan uuden ja edustavamman rakennuksen valmistumista katulinjaan. Torin luo sai pystyttää vain kaksikerroksisia taloja jne. Tuoreet hirret ja lautatavara tuoksuivat, punamultaa keitettiin seinien väriksi, mansardikattoja rakennettiin. Tähän uuteen Hämeenlinnaan, täydelliseen 1700-luvun puutalokaupunkiin, maaherra de Bruce rakennutti puutarhan lääninhallituksen talon pohjoispuolelle, linnan suuntaan. Puutarhat olivat 1700-luvun jälkipuoliskon uutuus erityisesti kartanoissa, ja nyt saivat myös ryytimaihin, niittyihin ja viljelyspalstoihin tottuneet hämeenlinnalaiset ihailtavakseen muokatun ja viljellyn maan, jota hoidettiin huvin vuoksi ja silmän iloksi.

Maaherra de Bruce toivoi ja odotti myös, että kaupungin porvarit jättäisivät huonot tapansa, jos heillä sellaisia oli ollut, vanhaan kaupunkiin, ja uudessa aloittaisivat uuden, paremman elämän. Taakse jäi joka tapauksessa vanhan kaupungin kotoinen elämä. Lokakuussa vuonna 1780 raastuvankokouksessa katsottiin tarpeelliseksi päättää, ettei kukaan porvaristosta saanut vastedes kulkea kaduilla ja torilla yömyssy päässä, yönuttu yllä ja tohvelit jalassa, vaan heillä piti olla yllään takki ja liivi sekä kaprokki tai sortuutti. Uudessa kaupungissa haettiin residenssikaupungille sopivaa arvokkuutta.

Hämeenlinnan vuoden 1831 tulipalon jälkeen: empirekaupunki

Vuoden 1831 kesällä uusi Hämeenlinna paloi. Kaupungin 176 tontista tuhoutui 101, 11 tonttia oli rakentamatta ja säilyneitä tontteja oli 64. Suomen suuriruhtinaskunnan johtava arkkitehti Carl Ludvig Engel laati Hämeenlinnan uuden vuonna 1832 vahvistetun asemakaavan. Empiren asemakaavoituksessa oli tavoitteena kaupunkirakenteen väljentäminen, ja niinpä Hämeenlinnan asemakaavassakin kadut ovat nyt 30 kyynärää leveitä aikaisemman 20 kyynärän asemasta. Tontit olivat entistä suurempia. Tonteille sai rakentaa vain kolmelle sivulle ja neljännelle tuli muodostaa 25–30 kyynärän levyinen puutarha puuistutuksineen. Vuoden 1845 asemakaavan muutoksessa Engelin suunnitelmaa muokattiin. Tämän muutoksen myötä kaupunki sai nykyisen Sibeliuspuiston ja kaupungin koilliskulmaan, nykyisen kirjastotalon luo, vapaamuotoisen suuren puiston.

Ensimmäisen laajennusasemakaavan Hämeenlinna sai vuonna 1858. Asemakaavoitukseen alkoivat vaikuttaa teollistuminen ja liikenteen kehitys, samoin kuin kaupunkiasumisessa tapahtuneet muutokset. 1800-luvun puolivälissä olivat Hämeenlinnan rakennuskelpoiset tontit jo käytössä, ja kaupunki anoi uutta asemakaavaa. Sen laati lääninarkkitehti Albert Edelfelt. Kaupunkien yleisessä vuonna 1856 voimaan astuneessa rakennusjärjestyksessä kaupungit oli jaettu neljään luokkaan. Hämeenlinna kuului toiseen luokkaan, joka edellytti mm. 30 kyynärän levyisiä katuja ja kivitalokeskustaa. Edelfelt piirsi tämän mukaisen asemakaavan, jossa varauduttiin myös huomattavaan laajennukseen. Lännen puolelle muodostettiin vähävaraisten kaupunginosa, joka koostui erikokoisista tonteista. Idän puolelle, Hätilän alueelle Edelfelt hahmotteli kauppaporvaristolle ajatellun puistokatujen hallitseman kaupunginosan. Edelfeltin asemakaavasuunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Sen sijaan toteutettiin Georg Wileniuksen suunnittelema uusi asemakaava, joka vahvistettiin vuonna 1872 ja joitain muutoksia siihen sisältävä asemakaava vuonna 1887. Kaupunkirakenteen eriyttämisestä ja kivikeskustasta oli luovuttu. Laajennus oli nyt suunniteltu pelkästään länteen, sinne varattiin laaja alue kasarmeiksi (nykyinen Suomenkasarmin alue).

Oma ongelmansa uudessa kaupungissa olivat kadut ja tiet. Epätasaista maastoa oli vaikea tasoittaa, suuria kiviä täytyi louhia pois, alaville paikoille taas oli kuljetettava runsaasti santaa täytteeksi. Joihinkin kohtiin oli hankittava risuja alustaksi. Kuivien säiden aikana kadut pölysivät ja sateet pilasivat ne pahasti. 1790-luvulla katujen kiveäminen otettiin vakavasti esille ja kaupunkilaisten velvollisuudeksi tuli kivetä katu oman talonsa kohdalta. 1800-luvun lopulla kadut varustettiin jalkakäytävillä ja joihinkin kadunkulmiin sijoitettiin kynttilälyhty antamaan hieman valoa pimeyteen. Vuonna 1878 kaupungin torin sivustoille hankittiin kokeeksi ensimmäiset kahdeksan petrolilamppua. Ne havaittiin hyviksi ja 1890-luvun lopulla käytössä oli jo kaikkiaan 110 lamppua. Sähkövalot syttyivät Hämeenlinnassa ensimmäisen kerran vuoden 1899 syksyllä. "Olisi luullut itse taivaan kuun istahtaneen joka kadun kulmaan", kirjoitti Hämäläinen-lehti.

Uudesta ajasta kertoivat myös kivitalot. 1900-luvulle tultaessa kaupungin rakennuksista noin 11 % oli kivitaloja. Erityisesti 1920- ja 1930-luvulla alettiin rakentaa suuria kerrostaloja, kivitaloja. Matala empiren puutalokaupunki oli vähitellen väistymässä.

---

Kirjallisuus:

Katermaa, Aino, Kaupunki väärässä paikassa – Hämeenlinnan kaupungin muutto ja linnan puolustusvalmius 1700-luvulla. Teoksessa Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenmaa XV. Hämeenlinna 1990.
Koskinen, Pekka, Hämeen linnan linnoittaminen kustavilaisella ajalla 1772–1808. Tampere University Press. Tampere 2007.
Lilius, Henrik, Hämeenlinnan asemakaava. Julkaisussa Hämeenlinna – Tavastehus. Arx Tavastica 8. Hämeenlinna 1989.
Ripatti, Marja-Liisa & Laitila, Inka-Maria, Hämeenlinna – Tavastehus. Kaupungin 350-vuotisjuhlanäyttelyn aineisto. Julkaisussa Hämeenlinna – Tavastehus. Arx Tavastica 8. Hämeenlinna 1989.