Vankilat
Muualla aiheesta:
Hanna Savolainen: Tuomittu elämään: poliittiset naisvangit Hämeenlinnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924-1939, 2000
Hanna Savolainen: Kenen joukoissa istut? : Hämeenlinnan poliittiset naisvangit, 2001
Hämeenlinna vankilakaupunkina
Hämeenlinnan vankilahistoria alkaa Hämeen linnasta, jonka pohjakerroksessa tiedetään jo ainakin 1400-luvulla olleen holvattuja vankihuoneita. Tiedot linnan varhaisimmista vangeista ovat vähäisiä, ja ilmeisesti vankeja ei kerrallaan ollut useita. Myös kaupungilla oli jo 1600-luvulla jonkinlainen pieni vankihuone, jota sanottiin "kaupungin kätköksi" tai "kistuksi". Sinne saatettiin määrätä joku varaton sakkotuomion saanut muutamaksi päiväksi, joskus joku vakavammastakin rikoksesta syytetty. Vankien olot linnalla olivat kurjat, mutta kaupungin "kätkössä" vielä huonommat.
Hämeenlinnan kruununvankila Ruotsin vallan aikana
Ruotsin valtakunnassa vankeinhoito keskitettiin kruunulle 1600-luvulla, jolloin lääninvankilaorganisaatio alkoi muodostua. Linnavankilat muodostivat niin Ruotsissa kuin Suomenkin puolella vankilajärjestelmän ytimen. Hämeen linnassa vankilatoiminta vakiintui viimeistään vuoden 1634 lääninjaon jälkeen, kaupungin perustamisen aikoihin. Hämeen linna toimi siis sotilaallisen käytön ohella kruununvankilana jo 1600-luvulla, vaikka läänintileissä vankilan tilityksiä alkaa esiintyä vasta vuodesta 1726 lähtien.
Vankiloiden pääasiallinen tehtävä 1700-luvulla oli toimia tutkintavankiloina eli säilyttää rikoksista syytettyjä oikeudenkäyntiin tai tuomion täytäntöönpanoon asti, joten vankeusajat olivat yleensä lyhyitä. Yli puolet vangeista vietti vankilassa korkeintaan kolme kuukautta. Sen sijaan ruumiilliset rangaistukset ja sakkotuomiot olivat yleisiä. Sakkotuomio saatettiin muuntaa myös vesileipävankeudeksi, joka katsottiin ruumiilliseksi rangaistukseksi. Yleinen rangaistus oli myös työvankeus, joksi kuolemantuomiot usein lievennettiin. Työ oli miesten kohdalla useimmiten linnoitustyötä Hämeen linnassa tai muilla linnoitustyömailla, naiset joutuivat kehruuhuoneelle Turkuun.
Olot Hämeen linnan kruununvankilassa olivat ankeat. Vankilan tilat olivat maan alla, kosteus ja kylmyys vaivasivat vankeja, ja tilat kävivät myös ahtaiksi 1700-luvun aikana. Vuosisadan loppupuolella vapausrangaistus alkoi syrjäyttää entiset ruumiilliset rangaistukset, mikä lisäsi vankimäärää. Hämeen linnaa käytettiin sen monista puutteista huolimatta vankilana Ruotsin vallan ajan loppuun asti.
Kronoborgin työ- ja ojennuslaitos kruununvankilan naapuriksi
Venäjän vallan ajan alussa, 1800-luvun alkupuolella, Suomen suuriruhtinaskuntaan perustettiin yhdeksän keskusvankilaa, joista yksi oli Hämeen linnan kruununvankila. Vuonna 1837 päälinna muutettiin kokonaan vankilaksi C. L. Engelin laatimien muutospiirustusten mukaan. Kruununvankilan viereen valmistui lisäksi vuonna 1839 A. F. Granstedtin suunnittelema uusi vankilarakennus, jossa aloitti toimintansa väliaikainen Kronoborgin työ- ja ojennuslaitos. Uusi laitos oli tarkoitettu irtolaisille ja juopoille sekä varkaille, jotka rangaistuksen jo kärsittyään joutuivat korvamaan työllään varastamansa tavaran arvon.
Irtolaisuus ei ollut varsinainen rikos, ja siksi irtolaisuutta pyrittiin kitkemään enemmänkin kasvatus- kuin rangaistustoimilla. Uudessa ojennuslaitoksessa tärkein kasvatuskeino oli tietenkin työ. Tavoitteena oli tehdä vangeista yhteiskuntakelpoisia ja kykeneviä hankkimaan itse elantonsa työllä. Kronoborg oli kuitenkin myös merkittävä tuotantolaitos, joka tuotti mm. kangasta, vaatteita ja jalkineita. Vankeja käytettiin myös rakennustöissä laitoksen ulkopuolella, esimerkiksi Hämeenlinnan kaupunginpuisto rakennettiin vankityönä.
Ojennuslaitos määrättiin toimimaan kruununvankilan yhteydessä, ja linnan tiloja käyttivät nyt sekä venäläiset sotilaat että kahden vankilan väki. Kronoborgin työ- ja ojennuslaitos oli toiminnassa kolmekymmentä vuotta. Lainsäädännön kehittyessä irtolaisuudesta ja juoppoudesta ei enää jouduttu työlaitoksiin, joten Kronoborg kävi vähitellen tarpeettomaksi ja lakkautettiin asetuksella vuonna 1869, vaikka toimikin käytännössä vielä pari vuotta tämän jälkeen.
Kuritushuoneiden aika
Lakkautetun työ- ja ojennuslaitoksen tiloissa aloitti vuonna 1869 toimintansa vasta perustettu Hämeenlinnan kuritushuone eli rangaistusvankila. Uuden vankilan tarpeisiin valmistui myös arkkitehti L. I. Lindqvistin suunnittelema uusi vankilarakennus Hämeen linnan läheisyyteen vuonna 1871. Rakennus, jossa nykyään toimii Vankilamuseo, oli Suomen ensimmäinen sellivankila. Ensimmäiset kymmenen vuotta rakennus toimi miesten kuritushuoneena.
Kuritushuonerangaistus oli tavallista vankeutta ankarampi rangaistus. Siihen sisältyi vangin pitäminen ahkerassa työssä sekä hänen parantamisensa paitsi työllä, myös opetuksella ja tiukalla kurinpidolla. Vankilajärjestelmän kykyyn muuttaa ihmisiä uskottiin vakaasti 1800-luvun loppupuolella. Vankeusajan alussa vankeihin kohdistettiin ankarampia kasvatuskeinoja, joita sitten vähitellen lievennettiin. Kuritushuonevanki aloitti pakkoluokassa. Seuraava ylempi luokka oli oppiluokka, josta tavalliseen vankeuteen tuomitut useimmiten aloittivat. Ylimpänä luokkana oli koeluokka, johon päässeellä vangilla oli eniten oikeuksia ja vapauksia.
Naisvankila ja lääninvankila
Naisille tarkoitettu kuritushuone aloitti toimintansa Hämeenlinnassa vuonna 1881, jolloin kaikki naispuoliset kuritushuone- ja työvangit siirtyivät Hämeenlinnaan. Kuritushuoneen yhteyteen liitettiin naisten työvankila. Naisvankilan käyttöön tulivat päälinna ja kehämuurirakennukset. Lisäksi vankila-alueen pohjoispuolelle rakennettiin 77-paikkainen päiväselliosasto naisille. Tämä rakennus purettiin 1970-luvulla. Uudessa vankilassa oli tilaa yhteensä 415 vangille. Suomen ainoa naisvankila sai nimekseen Hämeenlinnan kuritushuone ja työvankila. Naisten osuus koko vankiluvusta oli suurimmillaan 1800-luvun lopussa. Vuonna 1894 joka neljäs vanki oli nainen. Tavallisimmin naiset kärsivät rangaistusta lapsenmurhasta tai sikiönlähdettämisestä eli laittomasta abortista.
Miesten kuritushuone siirrettiin Hämeenlinnasta Helsinkiin 1880-luvun alussa. Sen tiloihin siirtyi lääninvankihuone, josta tuli omana hallinnollisena yksikkönään toimiva Hämeen lääninvankila. Naisvankila ja lääninvankila sijaitsivat lähekkäin linnan alueella, ja alueen rakennukset olivat osittain vankiloiden yhteisessä käytössä. Lääninvankilassa oli tilaa 130 tutkintavangille. Keisarillisen majesteetin armollinen ohjesääntö lääninvankilahuoneille sääteli oloja lääninvankilan puolella. Vangin tuli esimerkiksi nousta aamulla kuudelta ja mennä levolle iltaisin kello yhdeksän. Hänen tuli aamulla pestä kätensä ja kasvonsa, kammata hiuksensa ja pukea päälleen sekä myös järjestää vuoteensa ja siivota huoneensa. Korttipelit ja tupakanpoltto olivat kiellettyjä. Jokaisessa vankisellissä piti olla luettavissa Uusi testamentti, virsikirja ja yksi hartauskirja.
Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilat
Varsinainen uudenaikainen vankilajärjestelmä syntyi Suomessa 1800-luvun lopulla. Sen rungon muodostivat keskusvankilat ja lääninvankilat. Keskusvankila-nimitys tuli käyttöön 1920-luvulla, jolloin silloiset kuritushuoneet muutettiin keskusvankiloiksi. Keskusvankiloissa säilytettiin vankeusvankeja, lääninvankiloissa tutkintavankeja. Avolaitoksina toimivat lisäksi varavankilat ja työsiirtolat, joissa lievemmistä rikoksista tuomitut kärsivät tuomionsa. Hämeenlinnassa vankila toimi pitkään Hämeen linnan yhteydessä. Naisvangit olivat sijoitettuina pääosin Hämeen linnaan ja lääninvankilan tutkintavangit linnan viereiseen 1871 rakennettuun vankilarakennukseen. Lääninvankila ja naisvankila yhdistyivät hallinnollisesti vuonna 1927 Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilaksi. Kaikki naisvangit, joilla oli lapsi mukanaan, sijoitettiin 1940-luvulta lähtien Hämeenlinnaan, mikä lisäsi tilanahtautta naisvankilan puolella. Vuonna 1951 vankila-alueelle valmistui uusi lastenosastorakennus lievittämään pahimpia tilapulmia.
Valtioneuvoston päätöksellä Hämeen linnan vankila päätettiin vuonna 1953 lakkauttaa. Samalla päätettiin aloittaa linnan entistäminen muistomerkiksi. Uutta keskusvankilaa alettiin rakentaa Pikku-Parolaan 1960-luvun alussa, ja naisvangit siirtyivät sen tiloihin keväällä 1972. Vankila rakennettiin alun perin pelkästään naisvangeille, mutta kun naisvankien määrä tuohon aikaan väheni, vankilaan sijoitettiin myös miesvankeja. Vankilan alaisena toimi vuosina 1941–1986 lisäksi vankiparantola Ojoisilla. Parantola korvattiin uuden vankilan alueelle vuonna 1986 valmistuneella vankisairaalalla, joka toimii edelleen Hämeenlinnassa.
Hämeenlinnan keskus- ja lääninvankilan nimi muutettiin vuonna 1992 asetuksella Hämeenlinnan keskusvankilaksi. Lääninvankila siirtyi Hämeenlinnasta Kylmäkoskelle vuonna 1993. Entisen lääninvankilan tiloissa toimiva Vankilamuseo avattiin yleisölle kesäkuussa 1997. Entisen ojennuslaitoksen tiloissa taas on Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon näyttely- ja toimistotiloja. Nykyinen vankila kuuluu Etelä-Suomen aluevankilaan ja on nimeltään Hämeenlinnan vankila. Lisäksi kaupungissa toimivat vankisairaalan ohella avovankiloina Vanajan vankilan Ojoisten ja Vanajan osastot.
- Pirjo Lehtilä, Hämeenlinnan kaupunginkirjasto
---
Lähteet:
Kalterimaisema. Näkäaloja vankilamuseon kävijälle. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo. Hämeenlinna 1998.
Katermaa, Aino, Kronoborg ja sen ojentolaiset. Eripainos teoksesta Yksilö ja yhteiskunnan muutos. Juhlakirja Viljo Rasilan täyttäessä 60 vuotta 22.1.1986. Tampere 1986.
Kettunen, Kyösti, Vankilatoimintaa Hämeenlinnan seudulla yli 600 vuotta. Hämeen Sanomat 7.11.1988.
Koskelainen, Liisa, Vankeus oikeusjärjestelmän osana. Hämeen linnan vangit 1726–1776. Suomen ja Skandinavian historian pro gradu -tutkielma. Helsinki 1995.
Lindeqvist, K. O., Vähän vankilaoloista 1600-luvulla. Historiallinen arkisto 32. Helsinki 1924.
Soininen, Aaro, Kronoborgin työ- ja ojennuslaitos. Julkaisussa Arx Tavastica 3. Hämeenlinna 1975.