Vihreiksi poltetut puut
Kaipainen palaa kipeään evakkoteemaan viimeiseksi jääneessä romaanissaan Vihreiksi poltetut puut (2007). Teos purkaa samaa lapsuuden sotatraumaa kuin hänen 1980-luvun evakkotrilogiansa, mutta tekee sen erilaisin kerronnallisin keinoin. Vihreiksi poltetut puut on omaelämäkertaa ja fiktiota sekoittava muotokokeilu, niin sanottu autofiktio. Se avaa osaltaan sodan pitkään vaiettua tunneperintöä – sitä miltä sota tuntui lasten, naisten ja kotirintaman näkökulmasta.
Kaipaisen evakkotarinassa vuorottelevat kahden minäkertojan äänet, jotka saattavat vaihtua kesken lauseenkin. Toinen äänistä on hämmentyneen lapsen, pikku-Annun, joka ei vielä osaa kielellistää kaikkea kokemaansa, vaan säilöö käsittämättömät asiat tunnemuistiinsa. Toinen näkökulma kuuluu ymmärtävämmälle aikuiskertojalle, kirjailija-Anulle, joka purkaa sanoiksi lapsiminänsä tunnemuistoja.
Aikuiskertoja myös kyseenalaistaa muistettua: Tapahtuiko kaikki sittenkään aivan näin? Missä määrin hän muovaa itselleen tarvitsemaansa menneisyyttä?
Suoritin elämäni, niin kuin nykyään sanotaan, onnellisesti. Minulla oli harmoninen lapsuus: viisas ja luova isä sekä tunteikas, musikaalinen, hieman erikoinen äiti. Vai olenko kuvitellut heidät sellaisiksi? Tai Anu Kaipainen on kuvitellut! Ja itsensä miksi on kehdannut! Lapsuus on oma käsitys, mutta kertoessa fiktio. Valokuvat valehtelevat minkä ehtivät. Kirjoitan Annun muistista.
Elämäkerrallinen tila
Vihreiksi poltetut puut on niin sanottu autofiktio, joka problematisoi eletyn elämän ja sepitteen suhteen sen sijaan, että yrittäisi häivyttää sen ja kertoa "totuuden" tekijästään. Teoksen minäkertoja muistuttelee tästä toistuvasti: "Olen sen verran kirjoittanut näistä muistoista, että en itsekään erota mikä on totta."
Kerronnan osaksi on upotettu lihavoituja katkelmia kirjailijan muista teoksista. Nämä sitaatit liittyvät tunnemuistoihin, "aihioihin", jotka ovat sitten siirtyneet tuotantoon ja muuttuneet fiktioksi. Kertoja vertaa aihioita kyteviin kekäleisiin, joita muistelija-kirjailija yrittää puhaltaa palamaan. Hän haluaa kirjoittamalla "polttaa eläväksi sodan runteleman metsän".
Näin Kaipaisen viimeinen romaani asettuu intertekstuaaliseen suhteeseen hänen koko siihenastisen tuotantonsa kanssa, kommentoi sitä ja rakentaa omaelämäkerrallisia kytkentöjä aikaisempiin teoksiin. Kirjailija on haalinut tekstin sirpaleita eri teoksistaan ja saattaa ne dialogiin eräänlaisessa laajennetussa omaelämäkerrallisessa tilassa. Vihreiksi poltetuissa puissa autofiktiolle ominainen rajankäynti elämän ja fiktion välillä laajenee kirjailijan oman tuotannon sisällä käytäväksi suureksi dialogiksi.
Tässä rajankäynnissä toden ja fiktion rajat hämärtyvät. Kirjailijan elämäkerta on lopulta hänen tuotannossaan. Luovuus ja elämä saa symbolikseen jatkuvan minän uudelleen kirjoittamisen, eikä pysähtyä voi, koska valmiiksi tuleminen vertautuu kuolemaan. Minäkertojan sanoin: "Olenko kirjoittanut autofiktion? Olen ja en, enkä nyt ikään kuin uskalla lopettaa."