Kuin on pitkät pilven rannat

Luku- ja kirjoitustaitoinen Mateli hallitsi myös luterilaisen virsirunouden. Tämä on ehkä osaltaan vaikuttanut hänen lyriikkansa ominaispiirteeseen: tiiviiseen, tankamaiseen muotoon. Parasken runot taas erottuvat ennen kaikkea määrällään ja monipuolisuudellaan. Silti juuri Matelin runoihin pohjautuu merkittävä osa Kantelettaren keskeislyriikasta.

Kaipaisen eläytyvä teksti noudattaa kohdettaan: Kuin on pitkät pilven rannat on lakonisempi ja kuviltaan selkeämpi kuin koristeellisessa kielessä iloitteleva Paraske-romaani – aina kuulasta erämaamaisemaa myöten.  

Mitä nyt sitten itse runoon? Kai tämä hän itse. Jokaisessa laulussa oli oltava minä. Ja oli laulettava totta.
   Vihlova erämaamaisema, raatelevan kylmä syksyinen järvi ja alakuloinen suo, etualallaan jääoksa, jolla hytisi yksinäinen varpunen. Hänen elämänsä autius. Niin olivat pitkät hänen pihansa, kuin olivat pitkät pilven rannat. Niin olivat kaidat hänen kaivotiensä, kuin olivat kaidat kaarenrannat. Sinne oikenivat öisin etäältä tiukuttavat tähdet: otavat ja maarainsauvat ja kointähti. Ja taivaanvalkeat kärhähtivät taivaanlaelle, tapailivat maitoryynimäistä linnunrataa, liehuivat ja lieputtivat punaisina ja sinisinä ja vihreinä, kuin koko maailma olisi ollut sodassa itseään vastaan. Erämaa imaisi hänet kokonaan. Ja jostain kaukaa kuului yksinäisen eksyneen suden tuskainen huuto.

Niin en voi eleä
enkä leikin lyödä
illoin illan oltuani
leikin leikaheltuani.

Nyt alkoi tuska räjähdellä sydänalassa. Lauluun rupesivat purkautumaan koko menneen syksyn murheet.

Jopa mennehen syksyn
mulle on huolta hoivattuna
pantuna pahoa mieltä.