Lapsinovellit
Lapsinovellit: Lapsia ja Pikku ihmisiä
Kokoelmien Lapsia (1895) ja Pikku ihmisiä (1913) novelleja on kierrätetty vuosikymmenestä toiseen koululukemistoissa, vaikka Pakkala ei tarkoittanut novellejaan lastenkirjallisuudeksi. Pikemminkin lapsuus on keino etäännyttää ja pelkistää, tutkia perusihmistä tai ydinminää lapsessa. Esimerkiksi Lapsia-kokoelman novellit "Mahtisana" ja "Jumalan marjat" sekä Pikku ihmisten "Piispantikku" on nähty vertauskuvallisuudessaan yleisinhimillisiksi. Eräässä kirjeessään Pakkala puhuu suoraan lapsesta ihmisessä eli siitä miten lapsuuden minä ei katoa aikuiselämässä, se vain torjutaan tai tukahdutetaan: "Sillä emmehän hautaamme saakka ole muuta kuin – lapsia siihen nähden mitä itse haluaisimme olla. Saamme vain usein sen lapsen peitetyksi muitten silmiltä."
Lapsen psykologian ymmärtäjänä Pakkala oli aikaansa edellä. Hän ei uskonut kurittamiseen vaan pehmeisiin, suostutteleviin kasvatusmenetelmiin ja pyrki soveltamaan lapsikeskeistä ajatteluaan novelleissaan, aapisessaan ja opettajan työssään. Eräässä kirjeessään Pakkala toteaa itse: "Siinä mielestäni eroavatkin minun lapsikuvaukseni kaikista muista että ne on käsitelty ihmisinä eikä minään bibelots sur la cheminée [savupiipun koristeena]." Valistus- ja kasvatusfilosofi Rousseaun tavoin Pakkala kunnioitti lapsen ominaisluonnetta tämän eri kypsyyskausissa.
Lapsinovellit olivat pitkän hiomisen tulos ja ilmentävät Pakkalan täydellisen muodon tavoittelua. Esimerkiksi "Mari varkaissa" tiivistää mestarillisesti novellin perusjännitteen aloituslauseessa: "Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!" Monista Pakkalan lapsinovelleista on olemassa varhaisempi ja myöhemmin uudelleenkirjoitettu versio. Lapsia-kokoelman novelleista osa oli ilmestynyt aikaisemmin lehdissä ja novellit "Syntinen joulupuuro", "Vanha koti" ja "Poikatyttö" Pakkala tiivisti Vaaralla-romaanin kohtauksista. Lapsia koki muodonmuutoksia myöhemminkin. Kun siitä otettiin toinen painos 1912, Pakkala ei tyytynyt vain korjailemaan novellien kieliasua, vaan kirjoitti niitä uudestaan. Hän psykologisoi niitä vähentämällä ulkoista kuvailua ja keskittymällä lapsen havaintomaailmaan. Mervi Kantokorven mukaan uudelleenkirjoitetuissa lapsinovelleissa Pakkala hyödyntää niitä sisäisten tilojen ja ei-kielellisen maailman kuvauskeinoja, joita hän kehitteli Pienessä elämäntarinassaan vuosisadan alussa.
Lapsia-kokoelman uudelleen työstäminen antoi Pakkalalle kimmokkeen kokonaan uuden novellikokoelman Pikku ihmisiä kirjoittamiseen – tosin siinäkin Pakkala hioi varhemmin lehdissä julkaistuja kertomuksiaan. Esimerkiksi novellin "Veli" taustalla on Pakkalan aikaisemmin koulunäyttämöä varten kirjoittama Nukkekauppa-näytelmä. Kantokorpi nostaa "Veli"-novellin Pakkalan myöhäiskauden tärkeimmäksi teokseksi. Siinä lapsi pystyy yhdistämään todellisuuden eri tasoja, koska lapselta ei vielä vaadita realistista käytöstä kuten aikuisilta. Pakkala käsittelee lapsen mielikuvituksen voimaa muissakin teksteissään, mutta yleensä raja lapsen ja aikuisten maailman välillä säilyy. Esimerkiksi Lapsia-kokoelman novellissa "Valehtelijoita" isä ymmärtää, että lapsen valhe voi olla totta: "- - lapsilla ei ollut valetta, ainoastaan vahva usko." Sen sijaan "Veli"-novellissa Laura-tyttö vetää aikuisetkin mukaan nukkemaailmaansa.