Pieni elämäntarina

Elsa-romaani lähestyy jo modernia ihmiskuvausta ja hyödyntää yksilön tajunnan kuvaamiseen kehitettyjä kerrontakeinoja, mutta sivistyneistöromaani Pieni Elämäntarina (1902) menee vielä pitemmälle. Se oli aikanaan kerrontateknisesti rohkea kokeilu, jossa modernin yksilön psyykkinen hajoaminen ulottuu myös romaanin muotoon. Kertojan kokoava ja selittävä ote puuttuu, jolloin epätietoisen lukijan on täytettävä teoksen aukkopaikat. Pienen elämäntarinan kerronnalliset ratkaisut olivat sen verran aikaansa edellä, etteivät lukijat oikein ymmärtäneet niitä. Hämmentyneet aikalaisarvostelijat pitivät teosta keskeneräisenä ja hajanaisena. (Eino Leinon kritiikki) Pienestä elämäntarinasta on löydetty groteskin liioittelevia, ekspressionistisia, dekadentteja ja freudilaisia piirteitä. Sen lyhyissä kohtauksissa ja nopeissa leikkauksissa on nähty niin elokuvamaisuutta kuin tiedostamattoman epäloogista liikettä. Myöhempi kirjallisuushistoria on nostanut Pienen elämäntarinan esimodernistiseksi mestariteokseksi.

Pirjo Vaittisen mukaan Pienen elämäntarinan keskeinen kysymys on rakkauden ja ihmisten välisen aidon yhteyden etsintä. Romaanin juoni hahmottuu päähenkilön, Esteri Kalmin yrityksistä vapautua rakkaudettomuuden tilasta, joka määräytyy hänen lapsuuden kokemuksistaan, ennen kaikkea äidittömyydestä sekä patriarkkaisän etäisyydestä, ankaruudesta ja mielivallasta. Esteri epäonnistuu miessuhteissaan ja avioliitossaan sekä pettyy myös uskontoon ja kansaan, jonka elämän hän kuvitteli onnelliseksi ja ehyeksi. Lopulta hän sairastuu henkisesti ja tuhoutuu. On kuitenkin korostettava, että Esteri on myös aktiivinen toimija. Hän kokeilee eri vaihtoehtoja ja kykenee myös hylkäämään niitä, mikäli ne eivät toimi.

Timo Parkkola löytää Esterin kehityskertomuksesta vuosisadan vaihteen "uuden naisen" identiteettipulmia ja ristiriitoja. Esteri haluaa esiintyä itsenäisenä yksilönä, mutta ei pysty irtautumaan kasvatuksensa ja ympäristönsä perinteisistä arvoista ja moraalista, vaan kärsii syyllisyydentunteista. Parkkola kiteyttää: "Modernin sankarin tavoin hän ei myöskään saa vapautusta ristiriidoistaan, vaan pysyy aidosti epävarmana loppuun saakka."

Pienessä elämäntarinassa huipentuu Pakkalan tuotannon yhä pessimistisemmäksi käyvä kehityslinja, mikä seuraa johdonmukaisesti ajankohdan sivistyneistön ihanteiden romahdusta ja ajautumista maailmakatsomukselliseen umpikujaan. Vuosisadan vaihde, fin de siècle, koettiin yleiseuroopalaisesti rajakohdaksi, jossa jätettiin jäähyväiset tutulle 1800-luvun yhteiskunnalle ja kiidettiin 1900-luvun tuntemattomaan, modernisoituvaan maailmaan. Naturalismi sekä ajan filosofinen ja luonnontieteellinen ajattelu synnyttivät erilaisia kulttuuripessimistisiä teorioita, kuten ajatuksen perinnöllisyyden sitomasta yksilöstä, ihmislajin vähittäisestä rappeutumisesta tai maailman lämpökuolemasta. Suomessa uuden vuosisadan pelkoa lisäsivät sortovuodet.

Pienen elämäntarinan taustaksi on oletettu myös Pakkalan oma taloudellinen ja taiteellinen umpikuja ja elämän kiintopisteiden katoaminen. Velat ahdistivat häntä ja kirjeissään hän kertoo vakavasta ylirasittuneisuudesta, "hermosairaudesta". Pienen elämäntarinan äidittömyyden menetyksen teemaa vastaavat Pakkalan elämässä tapahtuneet erilaiset luopumiset. Ensinnäkin hän irtautui lapsuuden ympäristöstään. Pakkala oli polttanut jo Louhi-lehden kiistojen aikana 1890-luvulla siltojaan Ouluun ja muutto paikkakunnalta toi lisää etäisyyttä. Oleskellessaan 1902 lyhyen aikaa Oulussa Pakkala kirjoittaa vaimolleen kaupungin muuttuneen hänelle vieraaksi: "Kyllä meillä muuten ei olisi mikään hauska täällä Oulussa. Tämä on pikku kaupunki, hyvin pikkunen. Mutta tässä ei ole enää sitä pikku kaupungin idyllisyyttä. Kuollutta, kuollutta on täällä." Pakkala jätti vuosisadan vaihteessa myös kansanomaisen aihepiirinsä – jo Kauppaneuvoksen härkä -näytelmässä (1901) hän siirtyi kuvaamaan keskiluokkaista sivistyneistöä. Luopumisena voi pitää myös sitä, että Pienen elämäntarinan jälkeen Pakkala ei julkaissut kymmeneen vuoteen mitään kaunokirjallista, vaan keskittyi ansiotyöhön ensin Suomen köysitehtaan edustajana ja vuodesta 1907 opettajana Kokkolassa.

Pakkalan tuotannossa on havaittavissa siirtyminen varhaisteosten havainnollisesti kuvatusta lapsuuden ympäristöstä taiteellisesti käytettyyn, viitteellisempään miljööseen. Vaaralla-romaanissa laitakaupungin ja keskikaupungin vastakkaisuus tukee luokkavastakohtien kuvausta. Puolimaalainen Vaara on myös kuva kaupungistumisen murroksesta. Elsassa miljöö psykologisoituu. Se nähdään henkilöiden tajunnan läpi ja samakin maisema värittyy eri tavoin kulloisenkin mielentilan mukaan. Pienessä elämäntarinassa Oulu sekä muut kiinnekohdat hajoavat satunnaisiksi tai liukenevat näkymättömiin, mikä vastaa modernia elämäntuntoa. "Meripaviljongin" maininta paljastaa romaanin kaupungin rannikkokaupungiksi, mutta vasta lopun siltakohtauksessa on piirteitä (silta, meri, koski), jotka on helppo liittää tuttuun oululaiseen näkymään, ja silloinkin maisemalla ilmaistaan kielentakaista psyykkistä kokemusta. "Holma asteli edestakaisin sillalla - -" Pertti Karkaman mukaan Pakkala "osoittaa oikeastaan esikuvallisella tavalla, miten kirjailija voi vapautua tiukasta ympäristösidonnaisuudesta ja erityisyydestä yleisyyteen säilyttäen kuitenkin luovan kosketuksen kotiseutuunsa".