Frank Hietala

Frank Hietala: Pelimanni Alavieskan Taluskylästä

"Sielä oli niitä pelimanneja mitä minä muistan, Antti Haavisto oli vanhin kaikista. Haapalan Niku oli vähän nuorempi siitä mutta hän oli kyllin vanha mies kans. Sitte oli niitä Tolpan veljeksiä – oli Pieti, joka on ollu täälä Iilissä (Ely, MN) ja Superiorissa (WI), ja Vertti joka soitti viulua ja hanuria – oli ollut Amerikassa, myöskin Iilissä, missä oli opetellut soittamaan mandoliinia. Minä soitin hänenki kanssa sielä häätanssia. Mehtäkylän puolella – Mehtäkylä kuulu Kalajokeen – sielä oli ne kuuluisat Sorvarin pelimannit Erkki ja Kalle. Minä kuulin heidänkin soittoaan, joskus soitinkin heidän kanssaan, mutta ne on manan majoille muuttaneet jo pitkän aikaa sitten. Ei ole jäljellä enää ketään niistä minun tietääkseni…"

Näin kertoi Frank Hietala Elli-Kaija Könkään magnetofoninauhalle kesäkuussa 1960 Virginian kaupungissa (pohjoinen Minnesota, USA). Frank (Frans Viljami) Hietala syntyi 5.6.1884 Alavieskan Taluskylässä. Vanhemmat olivat Jaako Hietala (1842–1927) ja Karoliina Pekantytär (1843–1905). Isä Jaako oli kylällä tunnettu musiikkimies. Muinoin piispantarkastuksessa oli lukkari pantu pois viralta juoppouden takia ja seurakunnan joukosta virkaan oli nimitetty Jaako – äänensä kun oli ”veisaajien joukosta kaikunut ylinnä”. Hyvän veisuuäänen lisäksi oli Jaako tunnettu myös taitavana virsikanteleen soittajana, ja lukkarin virkaa hän hoiti Alavieskassa aina ”hamaan vanhuuteen asti”.

1800-luvun lopulla Taluskylällä oli runsaasti pelimanneja; niinpä Frank, 10 vuoden ikäinen pelimanninalku, halusi viulun. Isä-Jaako ei kuitenkaan kirkonmiehenä suvainnut pelimannisoittoa talossaan, kylällä kun oli vallalla myös käsitys, että ”pelimanni on kellolehmä joka vie ihmisiä helvettiin”!

Hietalassa ei siis ollut viulua; niinpä soittoharrastus täytyi aloittaa muualla. Soittopaikka löytyi onneksi läheltä: naapuriin Haapalan tilalle ei ollut matkaa kuin puoli kilometriä, ja tilaa isännöi tuohon aikaan tunnettu pelimanni ja hääsoittaja Haapalan Niku (oik. Niilo Vierimaa). Haapalassa Frank sai vapaasti harjoitella, ja Niku opetti viulunsoiton alkeet innokkaalle oppilaalleen. Frankin repertoaari perustuukin juuri paljolti Haapalalta opittuihin sävelmiin, ja hänet Frank mainitsee myös tärkeimmäksi oppi-isäkseen.

Harjoitusmatkat Haapalaan jatkuivat viitisen vuotta. 15 vuoden vanhana Frank sai veljeltään lahjaksi ensimmäisen oman viulun. Frankin veli oli tuohon aikaan kiertokoulun opettajana Taluskylällä. Hän oli tietoinen nuoremman veljensä kovasta soittoinnostuksesta ja osti viulun paikkakunnalla kiertäneeltä Karstulan pelimannilta.

Ehdot soittimen saamiseksi olivat kuitenkin kovat: pelimannimusiikkia ei soiteta ja tanssipaikoista pysytään erillään. Niinpä Frankin matka sattui edelleenkin usein Haapalaan, missä hän saattoi vapaasti harjoitella. Tätä jatkui aina vuoteen 1902, jolloin 18-vuotiasta Frankia ja Haapalan Nikoa pyydettiin yhdessä soittamaan Frankin sisaren kaksipäiväiset häät. Siellä isä-Jaako istui kuuntelemassa ja ihastui kovasti poikansa soittoon. Kun lisäksi kylän muut pelimannit kehuivat, kuinka siivo poika hän oli, ei Frankin pelimanniharrastukselle ollut enää kotonakaan esteitä.

Vielä vuosisadan vaihteessa Alavieskassakin häät sujuivat lähes yksinomaan polskan tahdissa. ”Alotettiin iltapäivällä yhen maissa jolloin juotiin kaffia ja syötiin voileipiä. Illan tullen tämmätttin viulut ja ruvettiin soittamaan. Onnentoivotuspolska soitettiin kaikkein ensimmäisenä: hääpari lähti tanssimaan ja sitten muu väki seurasi heitä.”

”Näitä polskia sitte soitettiin ja sai ottaa morsiamen taikka sulhasen yksistään ja sai ottaa usiampiakin tanssijoita näin – kolome, nelejä – ja mentiin semmonen alotusrinki. Tyttö ja poika oli parina siinä ja käveltiin sali ympäri – ja sitte ku rinki oli menty ni sitte annettiin rahaa hääparille, minkä verran mikin anto; markan taikka puoli. Joo, sillälailla sitä häläpättiin (am. help = auttaa) sitte sitä nuortaparia.”

Hääjuhlallisuuksiin kuului myös sukkarinki. Naiset olivat kutoneet sukkia, jotka laiteltiin rinkiin mentäessä kaulaan roikkumaan. Kun rinki oli tanssittu, annettiin kaikki sukat morsiamelle häälahjaksi. Sulhasringissä taas annettiin tavaroiden sijasta rahaa sulhaselle. Polskien sijaan saatettiin soittaa myös marsseja; ne sopivat ”yhtälailla asteltaviksi”.
Morsiuskruunu ei tuohon aikaan enää ollut Alavieskassa käytössä. Frankin vanhempien häissä oli morsiankruunu vielä ollut, ja kylällä oli ollut talo, jossa tuo ”kruununhoito pidettiin ja sieltä sai sitä aina vuokrata joka häätilaisuuteen tarvihti”.

Pelimannin palkkio ei ollut suuri. Frank soitteli häitä 3–5 markkaa ilta. ”Se ei paljon merkkais tässä Amerikan rahassa.”

Atlantin aaltojen yli

”Vaasan rantaan ne laivat seilaa
sinne minä itseni lastaan,
kun Suomi ei voi elättää
näin köyhän mamman lasta.”

Tämän laulun tunnelmissa toukokuussa 1906 lähti Frans Viljami Hietala kohti Pohjois-Amerikkaa. Ensin hän asettui Minnesotan pohjoisosaan Towerin kaupunkiin, mistä hän 1910 muutti etelämpään Virginiaan (MN). Siellä hän asui lopun ikänsä.

Fransista tuli Frank, mutta musiikillinen aktiviteetti säilyi. Hän soitti haaleilla suomalaisten iltamissa, opiskeli nuotit ja liittyi Virginia Municipal -puhallinorkesteriin, jossa hän soitti englannintorvea. Frank soitti myös Luigi Lombardin Range Symphony Orchestran sekä Vernon Malonen johtaman Virginia Symphonyn puhallinsektioissa.

1930-luvulla Virginiassa toimi yhtye nimeltä Frank Hietala & His Ensemble. Frankin lisäksi siinä musisoivat mm. Frankin tyttäret Ina (huilu ja laulu) ja Lempi (viulu ja piano) sekä Olli Rankinen (rummut) ja Paldino Rodorigo (piano-haitari). Kokoonpano ei kuitenkaan soittanut vanhoja alavieskalaisia polskia, vaan ohjelmisto koostui tuon ajan muotisävelmistä: valssi, sottiisi, polkka ja twostep. Frankin ensemble oli kysytty koko pohjoisessa Minnesotassa, sillä tanssimusiikin lisäksi Frank esitti tyttäriensä säestyksellä myös iltamissa vaadittuja ohjelmallisia osuuksia. Frank yhtyeineen oli myös lukuisten suomalaisten häiden vakioesiintyjiä.

Ammatikseen Frank hoiti Virginian Olcott-puistoa 43 vuoden ajan. Hän myös sävelsi mm. Virginian marssin (1917) ja Olcott Park -marssin (1947). Kansanmusiikin lajit olivat Frankilla selkeästi eroteltuina. Kun oppineet puhuivat kansansävelmistä ja -laulusta, hän käytti määritelmiä korvakuulokappale ja -laulu. Kun haastattelija kysyi, tunsiko Frank laulua ”Kotka se lenteli taivahan alla”, totesi hän: ”Jees, mutta ei se tähän sovi, se on kansanlaulu, se on kirioisa.” Myös ”fonograffilevyisä” olleet kappaleet hylättiin armotta perinteenkerääjien nauhoja ”sotkemasta”.

1942 Frank Hietala kirjoitti muististaan ylös 56 vanhaa alavieskalaista polskasävelmää. Kyseessä on laajuudellaan yksi 1900-luvun merkittävimmistä polskakokoelmista. Alueellisestikin kyseessä on merkittävä löytö, sillä Keski-Pohjanmaalla sijaitsevaa Alavieskaa ei aiemmin ole pidetty kovinkaan vankkana polska-alueena. Nuottikirjan ja Frankin haastattelujen perusteella Alavieskan seutu on kuitenkin ollut vielä vuosisadan alussa mitä ilmeisimmin yksi viimeisistä suomalaisen polskan saarekkeista.

Polskien nimistä suuri osa viittaa Vieskan, Nivalan ja Merijärven pelimanneihin: mm. Krapun Levon, Haaviston, Tolpan Pietin, Tolpan Vertin, Sorvarien, Pyy-Kraatarin ja Haapalan polskat on nimetty soittajiensa mukaan. Kyseessä eivät kuitenkaan olleet soittajien säveltämät teokset - ”kullakin oli jokin favoriittikappale jota tavallisesti soitti kun viuluun tarttui”. Usein on nimenä myös muistin avuksi keksitty laulusäe: Nyt ne herijat nukkuu… (jatko: nyt ne on väsyneet, makioita viinejä juoneet ja siihen rauenneet), Kipiänä Liisa fröökynä (kyllä kai sen Jumala parantaapi) tai vaikkapa Tytöt ne kirkkoreissulla kyselevät (että missä tänä iltana hypellään).

Joskus nimeen liittyy myös tarina, kuten Mäkliinin uni -polskaan. Frank kertoo: ”… se oli Kalajoelta kotosin, pelimanni, ollu Kokkolan markkinoilla ja joutu sielä soittaan Pelttarin veljesten kanssa yksisä, mikä on parempi, kuka paremmin ossaa. Seuraavana päivänä ne olivat taas koittaneet yhteen soittaa ja Mäkliinille oli unisa soitettu tämä polska… ja kun ne sitte koitti yhteen soittaa ei Pelttarin veljekset osanneetkaan sitä ja ne tulivat niin kateellisiksi että menivät sen Mäkliinin jäläkiin ja tappovat sen!”

Perinteentallentaja ja professori Elli-Kaija Köngäs mainitsee Frank Hietalan tavoittamistaan amerikansuomalaisista perinteentaitajista lahjakkaimmaksi. Alavieskalaisia sävelmätoisintoja tallentui Könkään nauhalle neljän päivän aikana kaikkiaan 176 kappaletta: polskia 56, valsseja 6, jenkkoja (sottinen) 5, masurkkoja 4, polkkia 3, angleeseja (engliska) 2, patespaata 1, vinkerskaa 1 sekä yhteensä 98 ”korvakuulolaulua”.


Vanhemmat
Jaako Hietala (1842–1927) ja Karoliina Pekantytär (1843–1905)

Ammatti
kansansoittaja

Syntymäaika ja -paikka
5.6.1884 Alavieska

Kuolinaika ja -paikka
30.11.1971 Virginia, MN, USA

Kirjoittaja
Arto Järvelä

Tekstin lähde
Frank Hietalan nuottikirja. Kaustinen, 1998