Andersson-tarinat
Ystävämme Andersson
Ystävämme Andersson (1945) ja Vanha mukava Andersson (1946) kertovat taiteilijoiden ja ylioppilaiden ystäväpiiristä, jota paimentaa aina ystävällisen tyyni ja arvokas vahtimestari Andersson. Näistä teoksista ovat lähtöisin monet Hällin novellien kantahenkilöt: kirjailija-minä, taiteilija Santtu, koira Mikki, rautatievirkamies Kalle ja teekkari Jaska Tervahovi. Heidän edesottamuksiaan seurataan lämmöllä ja huumorilla, ja etenkin juttujen filosofiset johdannot, joissa lukija vaivihkaa saatellaan merkillisten sattumusten kynnykselle, ovat mainioita:
Ihmiset heräävät monella eri tavalla; joku hyppää pystyyn villisti tuijottavin silmin kuin sähköiskun saatuaan, toinen nukkuu vielä kylpyhuoneessa, eteisessä ja kenties hississä. Onnellisimmat jatkavat unta virastoaikansa yli. Minä leijuin unen maailmasta todellisuuteen kuin laskuvarjohyppääjä. Ihanaa vaipumista unen korkeudesta seurasi töksähdys todellisuuteen.
Tarinoiden elämänmyönteinen tunnelma kasvaa yksittäisistä välähdyksistä, tuokiokuvista. Pienet yksityiskohdat, kuten Santun kalansilmien katse, Arskan ilmeikkäät korvat tai kirjailijan eloisat varpaat, jotka kuorsatessa "tärisevät kuin hyönteisen tuntosarvet", paljastavat kantajansa sielunelämästä jotain oleellista, syvällistäkin. Hällille huumori merkitsikin kykyä asettaa asiat ja ilmiöt oikeisiin mittasuhteisiin:
Humanismin rinnalla kulkee usein huumori, joka on aina yrittänyt palauttaa asioita maan tasalle, järjelliseen järjestykseen, nähdä suurta pienessä ja pientä suuressa, vitsoa lempeällä kädellä ja silittää vastakarvaan - - Näyttää olevan niin, että humanistin 'korkea vakavuus' ja humoristin silmänpilkahdus ovat lopulta saman ilmiön kaksi näkyvää puolta.
Andersson-kirjoja seurasi samaan tarinamuotoon ja tyyliin kirjoitetut Aurinkoisia tarinoita (1950), Humoristin muistikirja (1954), Päivänpaisteen puolella (1956) sekä Mies ja neliapila (1960). Näkökulma laajenee Anderssonin ravintolasta aurinkoisille rannoille, toreille, vehreisiin puistoihin ja metsiin. Maisema on täynnä auringonpaistetta ja elämäniloa:
Aurinko paistoi aivan ihmeellisesti, puut työnsivät silmua ja kesakkoiset pulleat tytöt lastenvaunuja; olemassaolo oli kuin raha-arpajaisten päävoitto ja aivot kuin aforismikokoelma.
Humoristin muistikirjassa liikutaan tarkoin määritellystä novellikaaviosta kohti vapaamuotoista proosaa. Timo Tiusanen on verrannut kokoelmaa Tšehovin novelleihin: kerronnan painopiste on usein novellin tunnelmassa, jota sävyttää hilpeyden ohella myös haikeus.
Oulu-trilogiaa ennakoivassa novellissa Andersson matkusti pohjoiseen kertoja esittelee mielestään tärkeimmät paikat Oulussa ja niihin liittyvät muistonsa. Kosken on korvannut voimalaitos, piparkakku-Ainolan tilalle on rakennettu kivitalo, ja kotimökin ikkunat on laudattu umpeen. Silti kaupungissa on jotain tuttua ja ajatonta, sillä muistojen Oulu on enemmän kuin konkreettinen paikka. Se on aistikokemus, mielentila, joka säilyy haalistumattomana läpi vuosien:
Ennen oli koivikkokuja johtanut kasarmilta kaupunkiin päin. Koivut olivat olleet koristeellisesti huurteessa. Nyt? Parvi koululaisia tuli vastaamme kirjat kainaloissaan niinkuin ennenkin. Kylmän ilman läpi olin tuntevinani sen hetken katoamattoman tuoksun, jona ensi vihreys unenkevyenä verhoaa ajan mustuttamat oksat.