Kesäheinä ja kissankello

Kesäheinä ja Kissankello (1973) jatkaa Juurikorpi-tarinoiden maisemissa. Kesäheinä on kirjailijan ja hänen Imogene-vaimonsa mökki Hailuodossa, ja se saa rinnalleen – kiitos taitavan ja viisaan Takkamestarin – Kissankelloksi nimetyn saunarakennuksen. Imogene ja Takkamestari toteuttavat kirjailijan suunnitelmat, mutta kaiken taustalla vaikuttavat haltijat ja menninkäiset. He huolehtivat viime kädessä siitä, että elämä kulkee raiteillaan. Siksi pirttimenninkäisenkin puuhia kannattaa seurata tarkkaan:

Ei se ole joutava eläjä: kun se hissuttelee nurkissa, talossa on elämää, ja se on hyvä haistamaan särkyneen ilman ja aivastamaan, niin että talonväki tietää tukkia vetoiset paikat. Kissojen ja koirien kanssa se on lähiväleissä ja hoivaa niitä, ja neuvoo unessa miten elää ihmisten kanssa. Mutta jos asiat eivät ole kohdallaan eikä kaapin päälle kamanan oksankuvan kohdalle ilmesty maistiaista leipomuksesta ja ryyppyä huomensahdista, se tulee pahalle ja hankalalle tuulelle, ja silloin koko taloa rupeaa kivestämään. Ei mene lanka emännällä neulansilmään ja lautasia särkyy itsekseen, hiekka kantautuu jaloissa huoneeseen ja ikkunat sumenevat, ja ontto humina kuuluu ovien aukeillessa itsekseen.

Kesäheinän ja Kissankellon kerronta on verkkaista ja näkökulma sisäänpäin kääntynyt. Runonomaisista katkelmista kasvaa unien, muistojen ja satujen kudos, vastakuva massayhteiskunnan hektisyydelle ja tavaramanialle. Kesäheinässä tavanomainenkin on yllättävää, ja onnellisuuden takeeksi riittävät linnut ja kukat. Keskeiseksi vertauskuvaksi nousee "yllätyksen kukka", kissankello:

Kuljet polkuja ja kummastelet niiden kuivantyhjiä vieriä ja ihmettelet miksei siinä kasva mitään, ja sitten eräänä päivänä kissankellot kilisevät tuulessa ja niistä kuuluu heleä tiu'uääni: tässä me taas olemme.