Hailuoto-trilogia
Hailuoto – Tarujen saari
Hällin Hailuoto on tarujen saari, jonka originelleissa asukeissa hyveet ja paheet personoituvat yhdellä ahneuden ruumiistumaksi, toisella vilpittömäksi sydämellisyydeksi. Nimet, Vähäsuola, Kangashauki, Jäkälä-Taava tai Tulva-Hanne, viittaavat asuinpaikkaan tai ammattiin, usein myös Raamattuun.
Sukupolvelta toiselle periytyneet tavat ja uskomukset ulottavat Luodolla mahtinsa moderniin televisioaikaan: naamattomat nykivät hiuksista ja paukuttelevat ovia, Fruu Faarestiina, kalastajien haltijatar, tietää vaaleahiuksisena hyvää kalasaalista, harmaana onnettomuutta. Itse Luodon perustaja esiintyy lyhyenläntänä partauroksena, jonka lapikkaista jää märkä jälki "merkiksi siitä että merestä oli tämä ukko noussut".
Paikallisen tarinaperinteen ja uskomusten käyttäjänä Hälli vertautuu Unto Seppäseen ja Heikki Toppilaan, jos kohta kukin heistä muokkaa perinteestä omanlaisensa kuvan: Seppänen humoristisen ja värikkään iloisten ukkojen kylän Kannaksella, Toppila kuolemanpelon ja painajaisten synkentämän pohjalaismaiseman. Hällin Hailuoto on jotain tältä väliltä. Luonnon armottomuus, köyhyys ja elämän kaikkinainen kovuus tunnetaan sielläkin ytimiä myöten, mutta kerronta on vahvasti myötätuntoista, väliin huikeiksi piloiksi paisuvan humorististakin.
Vihtahousu Hailuodolla
Hailuoto-trilogian aloittava Isä Jumalan ilveilijä (1961) kertoo tohtori Johannes Rautaleton paluusta lapsuutensa maisemiin Hailuotoon. Rautaletto on tullut saarelle pirua karkuun ja uskoo, ettei vihtahousu pääse hämmentämään luotolaisten selkeää ja käytännönläheistä elämää.
Omalaatuisena maailmanmenon pohtijana Rautaletto on ilmeistä – joskin yksitotisempaa – sukua Veikko Huovisen Konsta Pylkkäselle.
Maailmankirjallisuudesta Rautaleton vaellus vertautuu Faust-tarinaan ikuisesta etsijästä, joka pyrkii lakkaamatta eteenpäin, tyytymättä milloinkaan saavutuksiinsa. Hälli on myyttiversiossaan selvästi Goethen linjoilla: kohtalokkainta ihmiselle ei niinkään ole sielunkaupat pirun kanssa kuin itseensä, omiin muistoihinsa ja painajaiskuviinsa käpertyminen.
Suuri löytyy Luodolla pienestä, harmoninen epäsovinnaisesta. Mittasuhteiden kohdatessa ylevä taittuu vähäiseksi ilkikurisin äänenpainoin: sanomalehtipaperiin käärityssä eväspaketissa joutuu mahtavan valtiomiehen kuva silmätysten silakan välinpitämättömän katseen kanssa.
Piruakin kohtaan ollaan lähinnä myötätuntoisia, vaikka se on Rautaleton mukaan Suomessa naamioitu harmittomaksi karvakintuksi, jota vähänkin neuvokkaampi eläjä onnistuu helposti jymäyttämään "selvistä sielunkaupoista huolimatta". Muualla Mefisto on aatelispukuun puettu maailmanmies, käytöstavoiltaan ja taidoiltaan hienostunut juonittelija.
Hälli sai romaanistaan Otavan miljoonapalkinnon, ja V. A. Koskenniemi totesi Hällin ansainneen tunnustuksen. Koskenniemi luonnehtii Uuden Suomen arvostelussa Isä Jumalan ilveilijää moniselitteisyydessään vaativaksi romaaniksi:
Tarkkaavankin lukijan on usein vaikea löytää oikeaa tietä tekijän ajatusten labyrintistä. Kenties tässä moniselitteisyydessä onkin eräs Matti Hällin teoksen pääviehätyksistä. Isä Jumalan ilveilijä edellyttää aktiivista lukijaa.
Ruottinojan aurinko
Ruottinojan aurinko (1963) on sikermä tarinoita kansanihmisistä, eikä heidän joukossaan ole Rautaleton kaltaista synkkäkulmaista etsijää.
Hyvän ja pahan kamppailu jatkuu kuitenkin hellittämättömänä kolmen uskonsuunnan kilvassa. Mereltä saapuneet Profeetta ja hänen kaksi seuralaistaan, Lapinäijä ja Välikälmi, pyrkivät saaren suljettuun piiriin. Heitä vastassa on myrrysmiesten suku, Ruottinojan heimo, jonka hallussa on saaren näkymätön vaikutusvalta. Suvun päämiehessä, Vanhan testamentin ankaraan Jahveen uskovassa Aaprami Ruottinojassa, henkilöityy vanhanajan ihanteinen käsityöläisyys ja itsetietoinen kansanomaisuus.
"Ruottinojan auringon vahva paikallistunnelma syntyy Hällin täysiään hallitseman luotolaismurteen myötä", kirjoittaa Pekka Piirto Helsingin Sanomissa ja jatkaa: "Noihin sanoihin on tarttunut Luodon vanhojen "praatimiesten" puheen leppoisanilmeikäs huumori, jonka ympäröivä meri on kasvattanut avaran ymmärtäväksi." Meren ohella luotolaiset seuraavat tarkkaan ruottinojan auringon eli kuun kiertoa:
Se oli nyt täydessä voimassaan, tuo ruottinojan aurinko, jonka hän koki säätelevän elämän kulkua. Kummat asiat tapahtuivat täällä ajassa sen vaikutuksesta: jos aloitti asian ylikuulla niin se onnistui, mutta annapa olla alakuun, niin kaikki mutkistui ja johti outoihin tuloksiin joita ei kukaan ennalta arvannut. Ylikuulle kylvi luotolainen yhä viljansiemenen, mutta olipa sellainenkin asia jonka toimittamiseen alakuu oli paras: matojen ajaminen, joita alakuu leinasi niin kuin ihmistäkin, niin etteivät ne kyenneet pitämään puoliaan alvejuuren voimaa vastaan.
Historialliset tositapahtumatkin, kuten isoviha tai hailuotolaisten kalastusmatkat Malurin ja Sanskerin saarille, kutoutuvat osaksi Ruottinojan auringon fiktiivistä maailmaa. Erityisen näkyvälle sijalle nousee 1700-luvulla Hailuodossa kappalaisena ollut Mikael Allgén, jonka kerrotaan pidättäneen itselleen kymmenyksiä seurakuntalaistensa kalasaaleista ja soimanneen kirkkokansaa säätyyn katsomatta.
Kertomaperinne ruumiistuu pappi Sarvijaakossa, jonka suu alkaa suoltaa karkeita sanoja vastoin kantajansa tahtoa. Luotolaiset kauhistuvat moista puhetta, mutta Aaprami Ruottinoja toteaa vain, että "Algeenus-vainaja se vaan karkaa uuven papin tukkaan ja pyrkii otsaluille, ja avaa suun ja haukkuu jokaisen luotolaisen vainaan varmuuven vuoksi, niin ettei se kuoleman väkevyyvestä turhaa ylpistyisi".
Perintöä odotellessa
Ruottinojan aurinko on viritykseltään koomisella tavalla ylirealistinen, Meri-Heikin perintö (1965) taas kaskujen ja tarinoiden ylitsepursuavassa runsaudessaan miltei karnevalistinen. Paikallisperinteestä lainataan legenda karskista ja pelottomasta merimiehestä, jota kutsuttiin Kenttä-Heikiksi. Romaanissa hän kasvaa myyttiseksi Meri-Heikiksi, jonka elämänvaiheista ja rikkauksista kasvaa luotolaisten keskuudessa pittoreski huhu, omaan mahdottomuuteensa tukahtuva utopia:
Missä tahansa nyt luotolaisia kokoontui, siellä oli läsnä Meri-Heikki perintöineen. Mutta kun eri ihmisillä oli hänestä erilaisia tietoja, omia tai kaukaakin kuultuja, niin tuntui kuin monta erilaista Heikkiä olisi vaeltanut luotoa ristiin rastiin silloin tällöin kohdaten toisensa ja suuresti hämmästyen erilaisuuttaan, mutta lopulta yhtyen silti yhdeksi Heikiksi.
Ajoittain kaskumainen kerronta terävöityy groteskiksi nauruksi. Kun kylän tosiunien näkijä Kolopuun Sanni ennustaa kuolemantäyteistä tulevaa vuotta, kuitataan synkkä näkymä lakonisesti: "Sittenpä päästään perimään!"
Rohkeaa paisuttelua toteutuu myös pienemmässä mittakaavassa, kun Kahvikiven Jussi keksii ryhtyä ahmanpyytäjäksi. Vaikka kukaan ei ole nähnyt vilaustakaan ahmasta, se ei estä kertomasta toinen toistaan hurjempia juttuja siitä miten ahma on tappanut hirven, poron tai kokonaisen susilauman. Tarina kiertää ja puheet saavat mittaa jokaisen lisäillessä niihin omiaan. Todellisuuden vahvistamiseksi ja mantereen uutisnälkäisten iloksi Luodolle tuodaan muualla kaadettu ahma, ja aikanaan Kahvikiven Jussi saaliineen päätyy "koulujen kirjoihin opettavaisiksi tarinoiksi, vanhojen karhunpyyntitarinoiden rinnalle".
Enteiden ja aavistelujen kudoksessa luonto on edelleen lähellä, mutta voimassaan kuitenkin tavoittamattomissa. Luonnon ja ihmisen, tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välittäjänä Meri-Heikin perinnössä toimii seita, harmaana ja ikivanhana kohoava kiviröykkiö, joka "selvästi tunsi toisen maailman läsnäolon". Romaani huipentuu uuvuttavaksi seidan ja ihmisen väliseksi mittelöksi, joka päättyy sovintoon: rauha laskeutuu Luodon ylle, ja painajaistensa riivaama ihminenkin saa hetken hengähdystauon mielensä demoneiltaan.