Röyhkeä tyyli ja teokset

Röyhkeä tyyli

Röyhkä on 1960- ja 1970-luvun undergroundin jatkaja, ikuinen kapinallinen, jonka ronski tyyli ja pornahtava seksuaalisuuden kuvaus rikkoo tietoisesti hyvää makua. Hän on myös häikäilemätön perinteen uuskäyttäjä, joka kokeilee kieli poskella eri kirjallisuudenlajeja ja tyylejä. Hän on leikitellyt nuorten- ja sotakirjallisuudella, scifillä, fantasialla sekä veijari- ja taiteilijaromaanilla, mutta on tavannut pettää lajiodotukset sekoittamalla aina mukaan myös jotain genreen kuulumatonta.

Varsinainen historiallinen romaani Röyhkän lajigalleriasta vielä puuttuu, mutta tiettävästi hän on ainakin suunnitellut Aleksanteri Suuren aikaan sijoittuvaa romaania. Samaan suuntaan osoittaa Silvian (1996) sisäkertomuksena oleva historiallinen novelli, joka "tapahtui Lucius Domitiuksen ja Appius Claudiuksen konsulivuonna".

Kirjailijakollega ja kriitikko Juha Seppälä luonnehtii osuvasti Röyhkän tyyliä tietoiseksi "koheluudeksi" ja "röyhkämäisyydeksi", joka ei suostu pysymään pitkään missään lajityypissä eikä äänilajissa. "Sen tyylillinen horjahtelu ja 'koheluus' näyttäisivät kuitenkin olevan tietoista laatua; kenties voisi puhua 'röyhkämäisyydestä', mikä tarkoittaa eräänlaista yli-ikäisen koulupojan ilkikurista ja persoonallista kirjoittamisen otetta", Seppälä toteaa.

Herkät pelimiehet

Röyhkää on pidetty maskuliinisena, jopa sovinistisena kirjailijana, mikä peittää helposti näkyvistä sen, että hänen teoksissaan esiintyy myös arvoituksellisia ja itsenäisiä naisia. Esimerkiksi Kahdessa auringossa (1996), Silviassa (1997) ja Avecissa (2006) yksi päähenkilöistä on vahva nainen.

Röyhkän miespäähenkilöt poikkeavat valtavirrasta. Heille on ominaista ulkopuolisuus, kapinallisuus ja sivullisuus, äärimmäinen individualismi ja rock-asenne. Kuitenkin heidän kyynisen pintansa alla piilee herkkyyttä ja idealismia, rakkauden ja kauneuden kaipuuta, jota he parhaansa mukaan yrittävät piilottaa.

Paradoksi syntyy siitä, että Röyhkän sankareiden kaipuun kohde on nainen, mutta heidän saalistuspelinsä ei tähtää aitoon kohtaamiseen saati sitoutumiseen, kuten Johanna Westersund toteaa. Toistuvasti nainen joko esineellistetään tai hänet idealisoidaan ja mystifioidaan mahdottomaksi saavuttaa. Näin Röyhkän pelimiehet varjelevat yksinäisen cowboyn myyttiään.