Oskar Koposen seikkailut

Äidin pikku Oskar

Oskar Koposen seikkailuissa Röyhkä käsittelee seikkailukertomuksen kepeän genren turvin kipeää teemaa, joka toistuu useissa hänen teoksissaan: äidin kasvattaman pojan isättömyyden häpeää.

Tukkuliikkeen kirjanpitäjä Oskar Koponen on arka peräkammaripoika, joka yrittää irtautua omistushaluisesta äidistään. Isän puuttumista perhekuviosta ei selitetä, häntä ei edes mainita (paitsi romaanin esipuheessa, jossa kirjailijaksi esittäytyvä kertoja vähättelee asiaa). Kertooko juuri vaikeneminen isästä taustalla vaikuttavasta sosiaalisesta häpeästä?

Äiti on tehnyt pojasta itsensä jatkeen: Oskar toteuttaa hänen toiveitaan, ei omiaan. Äiti ajaa Oskarin ylioppilaaksi ja patistelee häntä tavoittelemaan naisvaltaisen konttorin päällikön paikkaa. Nousemalla "tuon vihatun akkalauman johtajaksi" Oskar mitätöisi muiden naisten uhan äidille ja tulisi sellaiseksi mieheksi, jollaisesta äiti unelmoi.

Uran tekeminen vaatisi kuitenkin omatoimisuutta, mutta Oskarin on päivittäisissä pikkutoimissakin osoitettava ehdoton kuuliaisuutensa äidilleen. Hänen on tämän vaatimuksesta esimerkiksi sullottava paremmat kenkänsä työpäivän jälkeen salkkuun. Aikamies on edelleen äidin pikku Oskar.

Symbolinen äidinmurha

Jo varhain Oskar on alkanut kompensoida fantasioin puuttuvaa miehen mallia ja kyvyttömyyttään irtautua äitisymbioosista itsenäiseen elämään. Hän samastuu Jack Londonin miehisiin sankareihin sekä kertomuksiin vapaustaistelijoista ja salaisista agenteista. Kotoa lähtemisen halu oireilee kiinnostuksena etäisiin pohjoisiin seutuihin ja sivistyksen äärilaidan "viimeisiin kaupunkeihin".

Myös paraikaa käytävä Espanjan sisällissota kiehtoo Oskaria, mutta vain romanttisena sankaruuden näyttämönä, ei aatteellista syistä. Hän haluaisi olla salaperäinen "Musta Hansikas", joka "tullaan tuntemaan kautta koko Espanjan maan".

Yritys karata laivalla taistelemaan Espanjan sisällissotaan Francon joukkoihin kariutuu kuitenkin jo satamassa äidin nöyryyttävään väliintuloon. Toisella yrittämällä Oskar onnistuu paremmin: hän pääsee Suomen Moskovan suurlähetystön alisihteeriksi. Nyt hänen mielessään aktivoituu uusi sankarinäky:

Monta kertaa hän katselee Suomen historian kirjassa olevaa piirrosta, joka esittelee kuuluisaa kohtausta valtiopäivätalon pylväikössä: uljasryhtinen Eugen Schauman laukaisee pistoolinsa päin kenraalikuvernööri Bobrikovin rintaa. Aivan hyvin Oskar voisi olla Schaumanin paikalla ja Bobrikovin tilalla joku korkea-arvoinen piippalakkinen komissaari.

Lähetystön talo juonitteluineen, asiakirjoineen, huoneineen ja käytävineen osoittautuu kafkamaiseksi virastoksi, jonne ihminen hukkaa itsensä. Kuten kriitikko Hannu Marttila toteaa, Stalinin Neuvostoliitto "ilmiantoineen ja puhdistuksineen nähdään kyräilevän, juonittelevan ja juoruilevan suomalaisyhteisön nukketeatteriversiona".

Kuitenkin Oskar on saanut Moskovassa äitiin etäisyyttä, mikä ilmenee hänen rutiiniensa vähittäisenä höltymisenä ja sekaantumisena lähetystöä ravistelevaan skandaaliin. Lopullisesti pidäkkeet höltyvät äidin yllättäen kuollessa. Oskar ei vaivaudu edes matkustamaan hautajaisiin – kiinnostus toiseen naiseen, suurlähettilään nuoreen vaimoon, on vanginnut hänen mielenkiintonsa.

Kyseessä on passiivinen, epäsuora äidinmurha: Oskar on kenties jouduttanut äidin kuolemaa jättämällä hänet. Oikeastaan Oskar kieltää äitinsä kolmesti: ensin yrittämällä karata Espanjan sisällissotaan, sitten lähtemällä Moskovaan ja kolmanneksi laiminlyömällä hautajaiset.

Junaodysseia Arkangeliin

Äidin kuoltua Oskaria ei pidättele enää mikään. Hänen fantasiansa pääsee valloilleen. Hän karkaa suurlähettilään vaimon kanssa Arkangeliin, jossa aikoo murhata Stalinin. Oskarin realiteettien taju heikkenee, ja hän näkee kaikkialla enteitä, jotka viitoittavat hänen tietään: "Enää en ole ihminen, vaan eräänlainen kone, lihaa ja luuta oleva kostajamiekka."

Junaodysseiallaan Venäjän halki Oskar kohtaa kirjavan joukon karrikoituja tyyppejä, kuten veijari- ja vaellusromaanin genreen kuuluukin. Yksi heistä on pakkotyöleiriltä karannut puolalainen kommunisti, joka eräässä romaanin avainkohdista tilittää:

"Neuvostoliitto on ollut meille kommunisteille kuin... kuin... – Äiti. Oskar ehdottaa."

Oskarin napanuora osoittautuu siis pitkäksi ja venyväksi. Vasta murhaamalla Stalinin, "Isä Aurinkoisen", hän arvelee vapautuvansa lopullisesti äidin, siis auktoriteetin ja yliminän, otteesta. Salamurha on miehuuskoe ja samalla symbolinen äidinmurha. Nielevä, ulkomaailmaan epäluuloisesti suhtautuva äiti uhkaa pojan vapautta ja identiteettiä kuten Stalinin totalitarismi naapurikansojen itsenäisyyttä.

Pohjoinen Arkangel keskellä taigaa edustaa Oskarille yhtä "viimeisistä kaupungeista", symbolisesti psyyken äärirajaa. Siellä hän kohtaa äitinsä potensoituneena hirmuhallitsijaksi, Staliniksi. Oskar on Eugen Schauman ja Hitchkockin Psykon Norman Bates samassa persoonassa.

Kohti Patagoniaa?

Oskarin pakolaivan nimi Patagonia on enteellinen. Patagonia vilahtaa Röyhkän seuraavassakin romaanissa Magneetti (1987), jossa nuori oululainen upseeri pohtii ennen tulikastettaan:

"Olla kotoisin täältä on sama kuin olisi kotoisin ei-mistään. Sahalin ja Patagonia ovat vastaavanlaisia paikkoja, nekään eivät ole missään eikä kukaan tiedä millaista siellä on."

Onko Oskar romaanin lopussa matkalla Patagoniaan, ei mihinkään?

Oskar hymyää surullisesti. Hän näkee vielä rannikon ohuen, vihertävän nauhan ja ulapan, jolla pieni vene ilman matkustajaa ajelehtii. Viimeinen lintu, matkalla maihin, lentää nopeasti yli.

Kirjailija Kauko Röyhkäksi esittäytyvän kertojan jälkisanoissa Oskar "Gnu" Koposen identiteetittömyys rinnastuu romaanin itsensä kerronnalliseen strategiaan: "En tiedä, onko tällä tarinalla mitään sanottavaa. Tuntuu siltä kuin kaikki sanottava olisi jo sanottu muissa kirjoissa."

Jälkisanoja voi suhteuttaa kirjailija-professori John Barthin ilmaisuun "literature of exhaustion", uupumuksen kirjallisuus. Termi kuvaa postmodernia kirjallisuutta, joka on tyhjentänyt keinonsa ja ajautunut loputtomaan lainailuun. Barthin mukaan tradition tiedostamisen taakka ajaa kirjallisuuden äärirajoilleen, avantgardeen ja kokeilevuuteen, kunnes päädytään kirjallisuuteen, joka sanoutuu irti todellisuuden esittämisestä ja parodioimaan jo kirjoitettua sekä pohtii omaa rakentumistaan.

Oskar Koposen seikkailujen parodisissa tyylilainoissa voi jälkiviisaasti olla näkevinään jo oireita siitä kirjailijan kriisistä, joka ilmeni sittemmin liki kymmenen vuoden katkoksena Röyhkän tuotannossa. "Tuli epäilys omaa kirjoittamista kohtaan. Tuntui, ettei minulla ollut omaa tyyliä", Röyhkä kertoo haastattelussa.

Seuraavan romaanin, Magneetin (1987), jälkeen hiljaisuutta kesti vuoteen 1996 saakka. Kaksi aurinkoa nousi Finlandia -palkintoehdokkaaksi. Röyhkä oli palannut komeasti Patagoniasta.