Magneetti

Verbaalisesti irrottelevien veijari- ja fantasiaromaanien jälkeen Röyhkä tarttuu yllättäen vakavampaan aiheeseen – sotaan. Samalla hänen kerrontansa muuttuu vähäeleisemmäksi ja täsmällisemmäksi.

Magneetti (1987) jatkaa Henrik Tikkasen ja Erno Paasilinnan 1970-luvulla aloittamaa parodisten sotaromaanien linjaa. Samoista lähtökohdista Magneettia voi luonnehtia myös postmoderniksi sotaromaaniksi.

Kirjallisuuden sodankuvausten valtavirtaa on sitonut vahva todenmukaisuuden vaatimus, ja uskottavuuden edellytyksenä on pidetty kirjoittajan omaa rintamakokemusta. Röyhkä edustaa kuitenkin sukupolvea, jolla omakohtaista kosketusta sotaan ei enää ole, vaan sota on muuttunut pelkäksi kirjalliseksi materiaaliksi.

Ehkä samasta syystä Röyhkä ja eräät muut nuoremman polven sodankuvaajat ovat kyenneet radikaalimmin irtautumaan todenmukaisuuden normista sekä toisaalta kyseenalaistamaan sotakirjallisuuden konventioita. Kuten Markku Soikkeli toteaa, sotaromaaneissaan Röyhkä "usuttaa lukijoitaan arvioimaan sotakertomusten kliseitä ja niiden sukupolvikohtaisuutta".

Sodan kuva

Magneetin päähenkilö, Martti, on upseeri ja ylioppilas. Hän osallistuu Tornion maihinnousuun lokakuun alkupäivinä 1944. Sota tarjoaa nuorelle miehelle pakotien kotikaupungin, Oulun, henkisestä ahtaudesta ja avaa pääsyn suurempaan maailmaan. Torniossa Martti saa tulikasteensa niin taistelussa kuin naisen kanssa.

Maihinnousu on kuitenkin kaikkea muuta kuin sankarillinen tapahtuma. Kyseessä on vain sodan lyhyt ja pakollinen jälkinäytös, jota toteuttavat väsyneet ja kyllästyneet miehet puolin ja toisin. Turhautuminen purkautuu Magneetissa tolkuttomaan ryyppäämiseen, kun sotilaat löytävät viinavaraston saksalaisten parakkikylästä, "Pikku-Berliinistä". Martti tekee parhaansa saadakseen miehet ruotuun, mutta lipeää itsekin yöjalkaan paikallisen naisen luo, vaikka hänen olisi pitänyt olla järjestämässä vartiointia saksalaisten sotilassairaalan ympärille.

Kaikkinensa Tornion retkestä tulee Martille ihanteista riisuva kokemus, ja myös Martin suhtautuminen pohjoiseen isänmaahan kyynistyy. Kotomaamme koko kuvaksi, jonka puolesta pitäisi elää ja kuolla, pelkistyy Magneetissa matala ja mitäänsanomaton peräpohjalainen maisema.

"Maa on voimaa"

Magneetin pohdiskelevassa loppuluvussa Martin itsensä etsintä nivoutuu identiteettiään uudelleen rakentavaan kansakuntaan. Sotatapahtumiin otetaan etäisyyttä siirtymällä jälleenrakennuksen aikaan, 1950-luvulle. Martti on nyt asettunut ja porvarillistunut, ratkaisevat valintansa jo tehnyt, ammatiltaan oireellisesti arkkitehti. "Jonkun on koottava palaset yhteen ja muodostettava uusi kuva maasta. Mutta sen joka kuvan kokoaa, on oltava yhtä hajallaan kuin palaset nyt ovat", Martti kiteyttää.

Muotoilu on yritys vastaukseksi usein esitettyyn kysymykseen, onko mikään vakaa identiteetti enää mahdollinen modernissa saati jälkimodernissa maailmassa. Magneetti on nimensä mukaisesti kaksinapainen ja jännitteinen niin, että yhtenäisyyden ideaa hylkivän kyynisyyden vastavoimaksi erottuu koossapitävä, keskihakuinen koheesio, nostalgisesti sävyttynyt maan ja pohjoisen vetovoima, joka ilmaisee tarvetta paikantua edes johonkin nopeasti muuttuvassa maailmassa. Sama johonkin kuulumisen tarve löytyy Röyhkän albumin "Maa on voimaa" (1985) nimikappaleesta:

Halusin takas pohjoiseen
hämärässä keskiyöllä
halusin niin, halusin niin
halusin maan voiman
nousevan suon mudasta
menevän mun jalkapohjiin
maa on voimaa
en tuntenut mitään
maa on voimaa
en tuntenut kuin tyhjää
halusin takas pohjoiseen
halusin olla, olla joku
olla jostain kotoisin
olla joku joku olla joku
maa on voimaa
kuka onnistuu sen kans
maa on voimaa
kuka onnistuu sen saamaan

Kauko Röyhkä: "Maa on voimaa" (1985).