Silvia
Silviassa (1997) Röyhkä luo jälleen kirjailijana nahkansa. Hän kirjoittaa itseironisen aikalaisromaanin oman ikäluokkansa rokkijätkistä, jotka ovat keski-iän kynnyksellä luopuneet kapinallisuudestaan tai mikä vielä traagisempaa, yrittäneet pitää siitä kiinni.
Jälkimmäisiin lukeutuu romaanin päähenkilö, Alarik Riuttu. Hän on 37-vuotias henrimilleriläinen panomieskirjailija ja entinen rock-muusikko, joka tekee itsestään narrin rakastumalla puolta nuorempaan teinilolitaan, Silviaan.
Silvia symboloi keski-iän kriisiään potevalle kirjailijarentulle menetettyä nuoruutta, mitä tytön saavuttamattomuuskin korostaa. Riutun on tyytyminen lähinnä Silvian katselemiseen, mikä tuottaa hänelle katkeransuloista, nostalgista mielihyvää. "Ajatukseni ovat kuin suoraan jostain 50-luvun teiniballadista. Sen takia ne biisit ovatkin parhaita", Riuttu pohtii.
Julkinen eläin
Silviasta on moneksi. Sitä voi lukea avainromaanina ja arvailla henkilöiden mahdollisia todellisuusesikuvia, mutta yhtä lailla Silvia käy omaelämäkerrallisesta fiktiosta tai taiteilijaromaanista. Riuttu muistuttaa iältään ja kirjailijalaadultaan Röyhkää itseään, ei toki yksiyhteen mutta riittävästi, jotta hahmoa voi pitää fiktiivisenä omakuvana.
Tunnistettava on myös romaanin bodari-toimittaja Hyppönen, julkkiksia työkseen jahtaava valtakunnan häpäisijä, jonka pilkkakirjoitus Hesarissa aloittaa Riutun syöksykierteen. Henkilökohtaisena virikkeenä on epäilemättä ollut muutama vuosi ennen Silviaa ilmestynyt kolumni "Miksi Röyhkä säikähti?" (HS 29.9.1991), jossa toimittaja Mattiesko Hytönen nöyryyttää kirjailijaa.
Humalaisen Riutun lipsautus Hyppösen alaikäisestä tyttärestä television talk showssa karkaa yhteyksistään ja paisuu skandaaliksi. Riuttu leimataan mediassa pedofiiliksi, mitä hän sentään ei ole. Muutama vuosi aiemmin Röyhkä joutui itse samantapaiseen julkisuusmyllytykseen paljastaessaan "Hyvät, pahat ja rumat" -ohjelmassa kiinnostuksensa satanismiin.
Röyhkä palaa Riutun tapaukseen vielä scifi-romaanissaan Ocean City (1999), jossa nyt jo satavuotias Silvia esittelee sukulaistytölleen Riutun elämäkertaa: "Tämä meni aikoinaan hyvin kaupaksi, koska ihmiset halusivat tietää, oliko hän lapsenraiskaaja. Tämän kirjan ansiosta minusta tuli kuuluisa. Sain paljon mallintöitä. Vuosien mittaan Riuttu unohdettiin."
Mediaromaani
Silvia (1997) on yhdellä tasollaan mediaromaani. Se on vahva ajankuva, joka satirisoi 1990-luvulta alkaen voimistunutta julkisen häpäisyn kulttuuria. Röyhkän edellisessä romaanissa Kaksi aurinkoa sota paljasti ihmisestä eläimen; Silviassa media tekee ihmisestä julkisen eläimen ja vapaata riistaa.
Tässä suhteessa teos ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan, päinvastoin. Silviaa voi verrata vaikkapa toimittaja-kirjailija Taina Latvalan Paljastuskirjaan (2009) tai Jari Tervon Koljattiin (2009), joissa kuvataan faktaa ja fiktiota suruttomasti sekoittavaa lööppitodellisuutta. Mutta siinä missä Latvalan ja Tervo keskittyvät miespoliitikkojen törmäilyihin, Röyhkä seuraa pääkaupungin trendipaikoissa bailaavan pintajengin sekoilua.
Röyhkä käsittelee pintajulkisuutta myös kirjassaan Henry ja minä (2004), jossa hän peilailee omaa imagoaan toisen "pahan pojan" eli pornotähti Henry Saaren julkiseen kuvaan. "Roskajulkisuus ilmiönä on aina jonkin verran kiinnostanut minua. Se on olennainen osa tätä aikaa", Röyhkä toteaa.
Miehen muotokuva
Keski-ikäisen rokkari-kirjailijan kuvauksena Silvia edeltää Röyhkän myöhempää kolmen romaanin sarjaa Miss Farkku-Suomi 2002, Avec 2006 ja Job 2008. Kaikki ovat itsenäisiä teoksia mutta piirtävät yhdessä tietynlaista miehen muotokuvaa, joka ajoittain muistuttaa kovin Röyhkää itseään.
Ensinnäkin Silvian takaumat Riutun rokkarinuoruuteen ja Oulun seutuun yhdistävät romaania Miss Farkku-Suomeen, joka on taiteilijan fiktiivinen omakuva nuoruusvuosilta. Kymmenisen vuotta Silvian jälkeen ilmestynyt Job puolestaan kertoo saman verran Riuttua vanhemman renttukirjailijan kriisistä.
Avec poikkeaa sarjasta sikäli, että päähenkilö ei ole taiteilija, vaan sovinnainen, keski-ikäinen ja -luokkainen arkkitehti. Toisaalta juuri tällaisena Avec täydentää merkittävästi miehen muotokuvaa. Vaihtoehtoisena, porvarillisena elämäkertana se on rokkari-kirjailijan tarinan varjo – aivan kuten Silviassa Riutun bändin jäsenten kohtalot ovat läpileikkaus vanhenevan rokkarin vaihtoehdoista.