Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla I

Keskipohjanmaa 17.3.1968

Oikeudenkäyntiselostusten ja haastattelujen pohjalta kirj. Annikki W i i r i l i n n a

Maria Åkerblomin nimi oli aikoinaan Kokkolan seudulla kuin punainen vaate, tai kuin räjähtävä ruutitynnyri - se sai tunteet kuohuksiin, se sai liikkeelle suoranaiset kansanjoukot ja kokonaiset omaisuudet vaihtamaan omistajaa; perheenjäsenet joutuivat sen takia eroon toisistaan; sen takia vannottiin - oikein ja väärin, ja siitä kirjoitettiin kaikissa maan, jopa naapurimaittenkin lehdissä. Siihen sisältyi sellainen voima, ettei sen vaikutusta voi olla ihmettelemättä vielä nytkään, kun tapauksista on kulunut lähes 50 vuotta.

Vuosikymmenien aikana ovat toki tunteet laimentuneet, erimielisyydet sovittu, ja paljon unhoituksen lunta satanut tapausten ylle. Kun se kuitenkin oli tapahtumasarja, jonka vertaista sensatiomaisuudessaan ja laajuudessaan ei Kokkolassa koskaan ennen tai jälkeen liene sattunut, oikeuttanee kulunut aika pieneen yritykseen kertoa, mistä oikein oli kysymys; kuka oli Maria Åkerblom ja millainen hänen johtamansa liike, joka alkoi uskonnon merkeissä, mutta sai myöhemmin yhä enemmän salaseuranomaisia piirteitä.

Ennenkaikkea on åkerblomilaisuudesta puhuttaessa syytä muistaa, että tämäntapaisia liikkeitä on syntynyt ja syntyy kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa, siinä suhteessa ei Kokkolan seutu suinkaan ole missään erikoisasemassa. Useimmiten niihin liittyy - erittäin kiinteän keskinäisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen ohella pari tunnusomaista piirrettä: nim. pyrkimys kommuuniin, ihanteelliseen yhteisomistukseen, sekä voimakas, jopa päivämääriä asettava maailmanlopun odotus. - Näitä piirteitä ei puuttunut myöskään åkerblomilaisuudesta.

Kuka oli tämä Maria

Maria Åkerblom on syntynyt suutariperheen tyttärenä Snappertunassa lähellä Tammisaarta v. 1898. Lapsuuskoti oli köyhä, mutta Maria joutui jo 5-vuotiaana ensi kerran kasvatiksi hyvinvoipaan perheeseen, sittemmin hän oli kasvattilapsena useassakin perheissä, mutta aina välillä myös kotonaan. Nämä lapsuuden kokemukset osaltaan ilmeisesti vaikuttivat hänessä myöhemminkin ilmenneeseen mieltymykseen kasvattilapsen asemaa kohtaan: myös hänellä itsellään on ollut useita kasvattilapsia.

Jo aivan lapsena Maria Åkerblom sairasti vatsakatarria, myös hänen keuhkonsa olivat heikot. Hänen äidillään oli joitakin sielullisen sairauden piirteitä, jotka tytär lienee perinyt: ennenkaikkea hän kuitenkin sai äidiltään erittäin voimakkaita uskonnollisia vaikutteita. Hänen pohjatietonsa vastasivat tavallista kansakoulukurssia, mutta raamatuntuntemus hänellä oli erinomainen. Erään erittäin vaikean sairauden yhteydessä, kun kaikki luulivat hänen kuolevan, hän vaipui horroksiin ja piti ensimmäisen unisaarnansa. Tämä tapahtui helmikuun 22 pnä 1917 - siis 19-vuotiaana. Sen jälkeen vastustamaton halu vei hänet saarnaamaan evankeelisia oppeja.

Aluksi hän saarnasi läntisellä Uudellamaalla ja Helsingissä. Saatuaan kutsun Kaarlelan Nuorten Kristillisen yhdistyksen sihteeriltä hän matkusti v. 1918 Kokkolan maaseurakuntaan, johon Hakalahtikin kuului. Hän harjoitti saarnaamista osittain vapaasti, osittain yhdistyksen matkapuhujana. Jo tällöin hän sai kutsun myös Teerijärvelle, jossa viipyi kymmenen viikkoa, jonka jälkeen meni takaisin Helsinkiin.

Ilmeisesti hän löysi täältä otollisempaa maaperää kuin Helsingistä, koska saapui kohta seuraavan vuoden alussa takaisin Kokkolaan. Mutta tällä kertaa hän ei tullutkaan yksin; hänellä oli mukanaan kokonainen perhe. Metsänhoitaja Eino R. Wartiovaara, tämän vaimo ja kolme lasta sekä useita palvelijoita.

Maria, joka horrostiloissaan tunsi olevansa suorassa yhteydessä Jumalaan, oli välittänyt ylhäältä saapuneen kehoituksen, että metsänhoitaja Wartiovaaran (35) ja hänen perheensä piti ottaa Maria Åkerblom (20) kasvattityttärekseen. Helsingissä herätti tavatonta huomiota ja ihmetystä tämä kasvattius, mutta Wartiovaaran perhe ei ilmeisestikään uskaltanut uhmata jumalallista kehoitusta ja kaikesta päättäen olivat alussa sekä herra että rouva Wartiovaara yhtä innostuneita Mariaan.

Muutto Kokkolaan tapahtui ainakin näennäisesti lähinnä sen takia, että Helsingissä oli niin kova elintarvikepula. Perhe asettui asumaan Torikadun varren vieläkin olevaan Enqvistin huvilan alakertaan.

Aluksi kävi paljon kuulijoita

- Maria Åkerblom saarnasi aluksi Jungsborgilla, josta sitten siirtyi Hakalahden rukoushuoneelle, muistelee kokkolalainen Karl V e h k o j a näitä alkuaikoja.

- Aluksi kävi hyvin paljon kansaa häntä kuulemassa, satoja, ehkä tuhansiakin ihmisiä. Olin minäkin ainakin kerran seuratilaisuudessa, jossa hän esiintyi puhujana. Kyllä hän raamatun sanaan perustuen tuntui puhuvan ja hyvinkin se kävi laatuun. Kun tuli loppurukouksen aika, kehoitti saarnaajatar kaikkia laskeutumaan polvilleen. Kun minä en polvistunut hän muitta mutkitta ajoi minut ja muut polvistumattomat ulos. - Ajattelen näin jälkeenpäin, että se mahtoi olla jonkinlainen alustava tottelevaisuuskoe, sanoo Karl Vehkoja.

Mutta oli paljon niitä, jotka Marian puheen satuttamina yhtyivät polvirukouksiin, ja saapuivat sitten ilta illan jälkeen etsimään sielulleen ravintoa.

Tuhkimosta prinsessaksi

Jos lapsuus oli ollut köyhä ja puutteellinen, alkoi aika Kokkolassa vähitellen sitä korvata. Marialla oli ympärillään ystävien piiri, joka oli valmis, ei vaan uskonnollisissa vaan myös maallisissa asioissa noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan. Illat kuluivat saarnatilaisuuksissa, mutta päivät olivat vapaat. Palvelijat laittoivat ruoan ja suorittivat arkiset askareet. Kuten ylhäiset naiset hän saattoi nyt kuluttaa aikaansa miten parhaaksi näki. Aluksi hän sai lahjaksi pienen terrierin, mutta myöhemmin myös suurempia koiria.

Unessa hän sai myös sen kehoituksen, jonka toteuttaakseen kasvatti-isä osti hänelle 100.000 mk silloista rahaa maksaneen angloarabialaisen ratsuhevosen. Tämä vaalea hiirakko, jolla Maria Åkerblom vapaahetkinään ratsasteli, tuli näihin aikoihin hyvin tutuksi kokkolalaisyleisölle, ja sellaisena hänet muistavat vielä varmaan sadat kokkolalaiset. Joku muistaa nähneensä hänet raatihuoneen torilla Vapauden patsaan ympärillä tekemässä ratsuineen erinäisiä temppuja: silloin oli ratsu ollut pikimusta ja Marialla puolestaan valkoinen hame ja tukka hajallaan kun hän istui naisten satulassa sivuttain hevosen selässä. Useat kuitenkin muistavat vaalean hiirakon ja ratsastajattaren sen selässä mustiin ratsastussaappaisiin ja housuihin pukeutuneena. Joku muistaa hänen ajaa karautelleen kalatorin halki "Lentokoneelle" päin sellaista vauhtia, että kansa lakosi kahden puolen: ellei joku arvannut väistyä tarpeeksi kauas, sai pian ratsupiiskasta silmilleen, niin komeaa oli meno.

Näihin aikoihin alettiin aivan silloisen asuinsijan vierelle rakentaa uutta taloa, sittemmin niin tunnettua "Marian palatsia". Se oli kaksikerroksinen talo, joka sisälsi 19 huonetta, mm. suuria saleja. Palatsi rakennettiin kuitenkin aivan yksityiskäyttöön: yleisötilaisuudet pidettiin edelleen Hakalahden rukoushuoneella.

Se alkoi hevosen heinistä

Mutta ennenkuin palatsi ehti edes valmistua, joutui Åkerblomin ympärille syntynyt lahko huomion kohteeksi varsin ikävällä tavalla. Se tapahtui vähän ennen joulua 1919. Erik Stadius-niminen 14-vuotias poika, joka oli Helsingistä tuonut Kokkolaan vasta hankitun arabialaisratsun, jäi taloon hevosen hoitajaksi ja "kasvatiksi", kuten häntä myöhemmin mainittiin. Eräänä päivänä, kun poika oli antanut hevoselle heiniä, tämä olikin polkenut osan heinistä jalkoihinsa. Maria Åkerblom suuttui - oikeudenkäyntiselostuksen mukaan - tästä itse asiassa mitättömästä asiasta aivan silmittömästi ja vaati, että poikaa pitää kurittaa. Talon miesväki ryhtyi kurinpitoon niin perusteellisesti - toinen lyöden, toinen pidellen hevosenloimea suun edessä - että kokkolalaiset, joiden turvin verille piesty poika pakeni, toimittivat hänet lääkäriin ja kurittajia vastaan nostettiin syyte pahoinpitelystä. - Tästä tapauksesta alkoi se åkerblomilaisia tavalla tai toisella koskenut pitkä oikeudenkäyntien sarja, joka kesti aina 20-luvun loppupuolelle saakka lyhyitä keskeytyksiä lukuunottamatta.

Vuonna 1919 sattui toinenkin ikävä tapaus. Arkkipiispa Gustav Johansson oli pitämässä tarkastusta Kokkolan maaseurakunnassa ja kiinnitti silloin huomiota - hengellisistä riennoista kertovaa pöytäkirjan kohtaa lukiessaan - Åkerblomin lahkoon sanoen, että niin nuoren naisen on sopimatonta johtaa yöllisiä kokouksia, joihin kokoontuu enimmäkseen nuoria miehiä. Sellaisia kokouksia oli Maria Åkerblom arkkipiispan tietämän mukaan pitänyt sekä täällä että Etelä-Suomessa, ja arkkipiispa sanoi sen herättäneen suurta pahennusta.

Tämän julkisen nuhteen saadessaan istui Maria Åkerblom lähimpine kannattajineen Kaarlelan kirkon etupenkissä. Myöhemmin hänellä oli pitkähkö kahdenkeskinen keskustelu arkkipiispan kanssa.

Välikohtaus kirkossa ei nähtävästi vaikuttanut lahkon kasvuun sitä eikä tätä, mutta metsänhoitaja Wartiovaara julkaisi sen jälkeen omalla kustannuksellaan 198 sivua sisältävän kirjan - ei siis mikään kirjanen tai lehtinen - joka kokonaisuudessaan on antiteesi arkkipiispan antamaa muistutusta vastaan, sekä asianomaisen perhe-elämän yksityiskohtainen selvittely uskonnollisten pohdiskelujen pohjalta. Kirjan nimi on

‘Maria Åkerblom totuuden valossa, eräitä koettelemuksia ristin tiellä’.

Kirja painettiin Kokkolan kirjapainossa v. 1920 ja siitä on säilynyt tallessa muutamia kappaleita. Teoksesta ilmestyi kohta myös ruotsinkielinen painos, joka on vieläkin kookkaampi. Tapahtui näet niin - ja se käy erittäin yksityiskohtaisesti ilmi tästä kirjasta - että Wartiovaarojen perhe-elämä oli joutunut kokonaan sekasortoon sen jälkeen kun perheeseen otettiin kasvattityttö, Maria Åkerblom. Jopa niin, että rouva W. karkasi lapsineen kotoa ja yritti omien sekä miehensä sukulaisten kanssa yhteistoimin saada miehensä holhouksenalaiseksi vedoten siihen, että tämä oli vapaussodassa kärsimiensä järkytysten jälkiseurauksena joutunut jonkinlaisen uskonnollisen ylijännitteisyyden tilaan ja oli nyt kokonaan "meedion" vallassa ostaen tälle mm. arabialaisratsun, koska medio oli sanonut sen olevaa Jumalan tahdon. - Oltuaan vuoden verran poissa kotoa oli rouva Wartiovaara kuitenkin pakoitettu palaamaan takaisin; hänen yrityksensä oli epäonnistunut. Paluu tapahtui juuri siihen aikaan kuin kirjan ruotsinkielistä painosta tehtiin, ja niin tekijä ehti liittää sen loppuun vielä rouvansa kotiintuloa koskevan yksityiskohtaisen selvityksen. Niinpä tämän laitoksen sivumäärä onkin kokonaista 246 sivua.

- Tässä yhteydessä sopinee mainita, että rouva Wartiovaara teki tämän jälkeen vielä useita pakoyrityksiä onnistuen lopullisesti vasta 1927. Hän joutui olemaan 7 vuotta vankina omassa kodissaan - mikä lienee järkyttävimpiä ihmisen osalle tulevia kohtaloita.

Mätiä munia

On vaikea päätellä, mikä kokkolalaisia eniten alkoi tässä jutussa harmittaa: sekö että joku tuollainen alhaissyntyinen Maria esiintyi arabialaisratsuineen kuin ruhtinatar, vai oliko se se salaperäisyys, johon lahkolaisuus kääriytyi. Kenties myös se, että muutamien lahkolaisten yksityisomaisuus alkoi hävitä ja talot joutua vasaran alle. Joka tapauksessa kun Erik Stadius-jutussa pidettiin poliisikuulustelua tammikuun 2. pnä 1920, kokoontui raatihuoneen torille harvinaisen suuri määrä kokkolalaisia: paikalla kerrotaan olleen monta sataa henkeä. Kuulusteltavina sisällä olivat sekä Maria Åkerblom että Eino Wartiovaara. Kun he tulivat raatihuoneen portaille, seurassaan muutamia muita lahkoon kuuluvia, ja lähtivät kävelemään Torikatua alaspäin kotiinsa, alkoi koko kansanjoukko seurata heitä. Heille huudettiin jotakin ja väkijoukosta heiteltiin myös mädäntyneitä kananmunia, joista yksi osui Wartiovaaraa selkään (kirjassaan hän tosin väittää, ettei se - hupaista kyllä - ollutkaan mätä). Poliisivartio seurasi kuitenkin syytettyjä koko matkan, sen kummempaa väkivaltaa ei tapahtunut, ja tuskin oli tarkoituskaan: kokkolalaisten kannalta lienee lähinnä ollut kysymys mielenosoituksesta.

Erik Stadius-jutussa tuomittiin metsänhoitaja Wartiovaara 1 v:ksi vankeuteen, mutta Korkein Oikeus kumosi myöhemmin tämän tuomion.

Kaikki alkoi jo rauhoittua, mutta ilmeisesti ei metsänhoitaja Wartiovaara voinut unohtaa kokkolalaisten heittelemiä munia, olivatpa ne sitten mätiä tai ei. Hän haastoi joulukuulla 1921 kolme tunnettua kokkolalaista oikeuteen syyttäen heitä pahoinpitelystä tuona ikimuistettavana tammikuun iltana, jolloin väkijoukko oli heitä seurannut: se oli Erik Stadius-juttu 2, kuten Wartiovaara sitä nimitti, ja sitä puitiin Kokkolan raastuvassa pitkään. Åkerblomilaisten oikeudenkäyntivankkurit olivat lähteneet liikkeelle, ja tästä lähtien ne menivät eteenpäin yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Suhteet seurakuntaan

Mutta millä tavalla kehittyi seurakunta? Kokoukset pidettiin edelleen Hakalahden rukoushuoneella ja kuulijoita riitti, arkkipiispalta saadut nuhteetkaan eivät pysäyttäneet "skaaran" kasvua. - Kaarlelan silloinen kappalainen, nykyinen teol.tri - Tor K r o o k muistelee tätä aikaa seuraavaan tapaan:

- Kun minä keväällä 1922 astuin kappalaisen virkaan Kaarlelan seurakuntaan, oli Åkerblomin johtama Nuorison Kristillinen Yhdistys jo katkaissut suhteensa seurakuntaan. Kun iäkäs arkkipiispa Gustav Johansson Mikaelinpäivänä 1922 asetti virkaansa Kokkolan seurakunnan kirkkoherran Mikael Mellbergin, kävin tässä tilaisuudessa mukana olleen kirkkoherran kanssa, joka edusti suomalaisten seurakuntien papistoa, Hakalahden rukoushuoneelle ilmoitetussa iltapäiväkokouksessa. Me havaitsimme silloin molemmat, että Maria Åkerblomin julistusta leimasi kansanomainen kaunopuheisuus, joka lähinnä selittää hänen kansansuosionsa ja menestyksensä. Missään muussa tilaisuudessa en minä häntä kuullut.

- Jo samana syksynä joutui Maria Åkerblom maantiellä hevosella ratsastaessaan erääseen riitaan, jossa yhteydessä hän ampui laukauksen, sen jälkeen hänen uskollisia kannattajiaan kehoitettiin väärään valaan. Siitä oli seurauksena vankilarangaistuksia, jotka he ovat joutuneet kärsimään. Pian tämän jälkeen he muuttivatkin täältä Helsinkiin.

- Juuri syksystä 1922 lähtien kävi yhä ilmeisemmäksi, että tässä liikkeessä oli jotakin "hullusti". Rovasti F. W. Neunstedt oli silloin kuitenkin kirkkoherrana ja oli täysissä sielun ja ruumiinvoimissa aina 70-vuotissyntymäpäiväänsä saakka jouluna 1927. Minä tulin Kaarlelan kirkkoherraksi vasta v. 1934, kertoo tri Krook, joka nyt on eläkkeellä ja asuu omassa talossaan aivan Kaarlelan kirkon naapuruudessa.

Lehtiuutisista käy selville, että åkerblomilaiset erotettiin Suomen Kristillisestä Nuorisoliitosta helmikuussa 1923 liiton 16. pykälän nojalla. Samassa yhteydessä mainitaan, että yhdistyksen säännöt eivät ole rekisteröidyt eikä se niin ollen voi myydä eikä lahjoittaa Hakalahden rukoushuonetta, jossa kokoukset pidetään.

Kohtaus Korpilahden tiellä

Se riita, johon tri Krook viittaa, tapahtui syyskuussa 1922 Kaarlelan Korpilahden kylän tiellä, ja se oli melkein kuin kohtaus jostakin Villin Lännen filmistä. Luultavasti se on sattunut tähän tapaan:

Maria Åkerblom oli äskettäin saanut lahjaksi hyvin suuren mustan koiran (tähän saakka hänellä oli ollut vain terrieri). Lahjasta ihastuneena ja kauniin syksyisen päivän houkuttelemana hän oli lähtenyt ratsastuslenkille, nähtävästi muutamia lähimpiä mukanaan: tulivatko muut toisella hevosella vai jalkaisin, se ei käy selostuksista ilmi, mutta myös molemmat koirat olivat mukana. Joka tapauksessa pistäydyttiin sisään muutamaan taloon. Sieltä kotiinpäin lähdettäessä tapahtui, että vastaan tuli eräs naapuritalon isäntä, joka oli hevosineen ja kärryineen palaamassa työstä pelloltaan. Tie oli sillä kohtaa kapea, niin että tapahtui jonkinlainen lievä yhteentörmäys - kokkolalaiset tietävät, että Maria Åkerblom ei ollut herkimpiä tyttöjä antamaan muille tietä. Iso musta koira haukkui vastaantulevan hevosta, ja kun hevonen alkoi pillastua, otti maanviljelijä maasta kirveen ja heitti sillä hätistääkseen koiraa. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä saarnaaja otti taskustaan browningin ja - ampui. Kuula meni hevosen jalkain välistä vahingoittamatta ketään.

Maantierauha oli kuitenkin tullut rikottua ja ampuma-ase nostettua toista vastaan. Maria Åkerblomin tarkoitus ei ilmeisestikään ollut ampua, pelotella vain, mutta aseen varmistin ei ollutkaan kunnossa.

Kun ampumisyrityksen kohteeksi joutunut maanviljelijä nosti asiasta oikeusjutun, mobilisoitiin "palatsissa" 20 todistajaa, jotka olivat valmiit vannomaan, että kohtaus Korpilahdentiellä olikin ollut täsmälleen päinvastainen: että maanviljelijä oli heitellyt heitä vastaan katukiven kokoisia kiviä, joista yksi oli käynyt Maria Åkerblomia ohimoon, jolloin tämä oli vain tyynesti kysynyt, että mistä tämä johtuu. Lopulta oli maanviljelijä ampunut, eikä hänellä, Marialla, ollut asetta edes mukanaan.

Vaikka tuntuu perin oudolta ajatella asetta kantavaa saarnaajatarta, täytyy tässä yhteydessä muistaa, että 20-luku oli maassamme erittäin levotonta aikaa ja aseita oli käytössä yllättävän monilla. Lehdet kertoivat tuhkatiheään sattuneista ampumatapauksista, murhista ja itsemurhista, joita tehtiin mm. maailmanlopun pelosta.

Todistajien paljous ihmetyttää

Tässä jutussa kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen: olihan vastapuoli lukuisien todistajien voimalla torjunut Maria Åkerblomia vastaan nostetun syytteen ampumisesta. Jutun käsittelyyn osallistuneita hämmästytti kuitenkin alun perin suuresti se, että niin monta kuin 20 henkilöä olisi sattunut paikalle tavallisena arkipäivänä, juuri sillä hetkellä kun ampuminen tapahtui. Vähiten kummallista ei ollut se, että muutamia teerijärveläisiä oli juuri silloin ollut kaupungin liepeillä marjassa.

Jutussa yleisenä syyttäjänä toiminut Kaarlelan piirin nimismies B. W e n e l i u s aloittikin asiassa tutkimukset heti ensimmäisen oikeudenkäynnin jälkeen ja pääsi kohta selville, että muutamat todistuksensa antaneista eivät olleet näillä mainkaan silloin kuin ampuminen tapahtui. Muutamia heistä vangittiin heti, mutta he kieltäytyivät puhumasta mitään kuulusteluissa.

(Jatkuu seur. numerossa)

Kuvatekstit:

Karl Vehkoja

Maria Åkerblom v. 1917, jolloin hän lähti kotoa Snappertunasta suureen maailmaan (Kuva Wartiovaaran teoksesta "M. Å. totuuden valossa").

Tri Tor Krook