Kirjoitettu maalaus : Ja messukukko lauloi niin

Keskipohjanmaa 24.12.1986

Jos meidän kaupungissamme olisi 1600-1700 luvuilla elänyt joku alankomaalaisen Pieter Brueghellin (1525-69) tapainen maalari, joka olisi ryhtynyt tekemään kuvaa siitä, mitä kaupungissa tapahtuu, olisipa meillä nyt runsaasti tutkittavaa. Tuolta, ikäänkuin taivaalta, yläviistosta katsoen, hän olisi maalannut siihen kaupungin taloineen, lumisateen, joka juuri ja juuri muodostaa ohuen peitteen katoille ja kaduille.

Kuitenkin vielä reenjalas kirskahtaa jäiseen maahan, kuin eteläisestä tulliportista tuleva heinäkuorma kääntyy Isolle kadulle. Arvatenkin siinä joku kruunupyyläinen vie heiniään myytäväksi heinätorille, joka sijaitsee raatihuoneen takana. Isolla kadulla on paljon liikettä, hevoskuormia tulossa ja menossa, lastina tynnyreitä, säkkejä, halkoja. Ajaa siinä joku porvarikin sirotekoisessa kirkkoreessään. Ja jalkakäytävillä, siellä sitä vasta on vilskettä: puotipoikia, kisälleitä, käsikoukkua kulkevia mamseleita omiin salaisuuksiinsa syventyneinä, kauppiaitten ja virkamiesten rouvia torilta tulossa tai sinne menossa rouva edellä ja hänen takanaan muutaman askeleen päässä keittäjä tai palvelustyttö kori käsivarrella.

Itse asiassahan torille mennään jo viideltä-kuudelta aamulla, ihan umpipimeän aikana jo, mutta näin joulun alla saattaa olla että pitää käydä vie toisenkin kerran kun on ostettavaa ja kannettavaa niin paljoa. Sitäpaitsi kauppiaitten puodeissakin pitää pistäytyä, eihän torilta sentään rintasokeria eikä mausteita saa. Ja millaista olisikaan joululimppu ilman siirappia, fänkoolia ja pomeranssinkuorta!

Oikein hyvin sieltä taivaalta - yläviistosta - näkee miten Itäisellä kirkkokadulla eräässä pihassa tapetaan parhaillaan sikaa. Se on tuotu jo ulos, navetan oven eteen, jossa on matala reki odottamassa, siihen kaadetaan ja siinä se sitten kaltataan kun homma on ohi. Pitkä veitsi on jo teurastajan kädessä, joku vetää sikaa edestä, toinen työntää takaa ja sika kiljuu niin. Lapset on komennettu pois sieltä ne kuitenkin kurkkivat, pojat, karvalakit päässään, navetan nurkan takaa. Mutta pieni huivipäinen tyttö juoksee kadun yli naapuritaloon, se on varmaan lähetetty hakemaan "makkaran mittaa" tai "häntäkapulaa"...

Kauempana kadun varrella raahaa mies parhaillaan tynnyriä talonsa katolle tikapuita pitkin. Vaivalloista se on, mitähän se meinaa? Talon ovella seisoo akka, sen suu on auki. Katsoo sinne tikapuille tiukan näköisenä ikäänkuin huutaisi että: "En leivo yhtään leipää enkä laita tulta uuniin ennenkuin vesitynnyri on katonharjalla." - Niinpä niin, määräys on määräys, ja sen on antanut itse pormestari ja raati: leipomapäivinä pitää katolla olla tynnyrillinen vettä, tulipalon varalta. Niin että miehen on kuin onkin se tehtävä: ensin tynnyri katolle, sitten vesi siihen - puuämpärillä... Sitä tehdessään hän luultavasti mielessään kiroaa kaiken maailman kipinöitä sinkoilevat kuusipuut ja tuohista kyhätyt malkakatot. Mutta kun hän muistaa ne kauheat tulipalot - niitä on sattunut kesällä ja talvella homma aikaa vähitellen tuntua mielekkäämmältä. Pahin taisi olla se ensimmäinen palo, josta vanhat ovat kertoneet ettei jäänyt kuin kirkko ja muutama talo sen lähelle. Oli siinä ihmeellinen varjelus tuolla kirkolla, miettii mies katolla ja silmää siinä aivan lähellä korkeudessa kohoavaa kirkon tervattua paanukattoa. Niin hän jatkaa jo rauhoittuneena tynnyrin asettelemista tuvanharjalle, jalallisen telineen ja uuninpiipun varaan, että se varmasti siinä seisoo.

Läntisen kirkkokadun ja torikadun kulmassa seisoo kaksi miestä, piippuja poltellen. Sieltä kaukaa yläviistosta katsoenkin voisi vaikka vannoa heidän asennostaan, vaatetuksestaan ja tyylistään että siinä on kaksi merikapteenia tai perämiestä kohdannut toisensa, ja että siinä käydään läpi tuttu tie Tukholmaan: ensin lahden yli ja länsirannikon tuntumassa etelään, ne monet vaaranpaikat ja kiperät tilanteet joita on koettu Merenkurkun karikoissa, ja niiden ohi Tukholman edustan saaristoon: Roslagenin ja Trelhavenin ohi aina Skeppsbrolle asti. Muistuupa siinä mieleen joku Räävelin matkakin, ja Riika suippoine torneineen: sieltä tuotu riikapalsamipullo taitaa äijillä vieläkin olla jossakin piirongin kätköissä.

Rantakadulle ja Suntille on oikein hyvä näköala. Tehtaankadun-Rantakadun kulma on vielä kaupungin laitaa: siinä on epämääräinen, maalaismainen rykelmä entisen Sundgårdenin rakennuksia, kadun kulma ei ole tasainen vaan kaartuu loivana mutkana pohjoiseen päin. Sunti siinä kadun vierellä on jo jäässä, lapset antavat toisilleen kyytiä "hoijakalla", keikalla jonka pitkä riuku yhdistää keskiakseliin, pyöreä kehä kelkanjalaksista on jo piirtynyt lumijäälle. Kauempana näkyy luistelijoita ja Pitkäsilta. Kohta sen takaa alkavat Suntin länsipuolella pitkät rivit kauppiaiden aittoja. Sinne päin maisema on puutonta, avaraa ja selkeää, siellä aavistaa meren.

Mutta Rantakadun vasemmalla puolen on taloja ja liikettä. Erään talon pihassa on paja. Sen lähellä seisoo valjaista riisuttu hevonen, jonka toista takajalkaa mies, hevosen omistaja, kannattelee. Seppä kokeilee juuri uutta kenkää hevosen jalkaan. Ovesta näkyy sisälle tummaan pajaan, näkyy miten hiillos hehkuu ahjossa tulipunaisena, miten muutama säkenöivä kipinä nousee pajan kattoaukosta taivaalle. Mutta hevosmiehen koira ärhentelee talon kukolle, niskakarvat pystyssä. Kukko vain kulkee ylpeän näköisenä ja kanat kaakattavat tunkion rannalla. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Tätä menneitten vuosisatojen taulua "maalatessa" eläimet tulivat kovin runsaslukuisina kuvaan mukaan. Mistähän se johtui? Olisiko niin että teknistyneessä maailmassa elävä nykyihminen alkaa kaivata läheimpää yhteyttä luontoon, kasveihin ja eläimiin? Täytyy tunnustaa että oikein silmä lepää naapurin kissan pehmeissä liikeissä, ja kun se taitavasti luuraa sopivaa rakoa päästäkseen kadun yli kovassa autoliikenteessä niin ihan sitä seuraa sydän pamppaillen. Parin naakan ilmestyminen talon pihalle on pieni virkistävä juhlahetki talvellakin - puhumattakaan nyt ollenkaan niistä ihanista kesäilloista, jolloin räystäspääskyset kirmailevat ja kisailevat talon yläpuolella. Suntin sorsat tuovat kaupunkilaisille paljon iloa. Oikein näki miten ihmiset nauttivat istuskella ja käveleskellä siinä kaunistetulla rannalla, syötellä sorsia ja puluja. Koin sykähdyttävän elämyksen kävellessäni kerran Hollihaasta kaupunkiin päin kun yhtäkkiä messukukko lauloi. Messujen aikanahan sen mekaanisesti kovennettu ääni kuului yhtä mittaa, mutta nyt se kuului ihan oikeana, luonnollisena, siinä Chydenius-kadun lähellä. Sen täytyi asua siinä jossakin? Vielä myöhään syksylläkin kuulin sen äänen, mutta silloin Snellmanin kadun eteläpäässä, ja siellähän se itse tepasteli katukäytävällä vastaan, kirjava kukko ja pari kanaa. Eläneekö enää?

Kelpaa nyt pakkasilla muistella ihanaa, lämmintä viime kesää, vihreitä nurmikoita, kukkivia rantoja ja pullasorsia. Ja messukukkoa joka lauloi niin...

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Tämä matala ja pieni hirsihuone on nyt Rummelössä huvilan keittiönä, mutta sen omistajat, tehtailija Runar ja Lea Slotte tietävät, että se on kerran ollut pajana Rantakadulla. Joku ahkera kalamies siirsi sen kalamökikseen. Sen ympärille on sittemmin rakennettu kookas ja kaunis huvila.

Maalauksessaan väestönlaskenta Betlehemissä Brueghell on sijoittanut jouluevankeliumin tapahtumat alankomaalaiseen kaupunkimaisema. Etualalla Pyhä perhe tulossa kaupunkiin aasilla ratsastaen.