1600-luvun radikaali individualisti Lasse

Keskipohjanmaa 23.8.1972

- Tahtoisin kertoa teille ruotsalaisesta Diogenesta, jonka tunsin: hän oli Lasse Lucidor, eli Lars Johansson. Hän kuljeskeli pitkin Tukholman katuja ja lauleskeli. Kun pyysin, ettei hän laulaisi, hän kysyi: miksi minä en saisi laulaa? Selitin puolestani, ettei se ole sopivaa eikä niin tavata tehdä. Silloin hän tiukkasi minulta, eikö ilma joka meitä ympäröi, ole yhteinen, eikö siis jokaisella ole vapaus käyttää sitä tahtoipa hän sitten laulaa tai soittaa tai puhua. "Niinikään on kieli omani, ja laulu, jonka laulan, on myös omani - olenhan itse sen säveltänyt."

- Kerran yhdessä kävellessämme kreivi Pietari Brahe ajoi kadulla ohitsemme, jolloin otin hatun päästäni ja kumarsin kuten muutkin. Lasse kysyi minulta, miksi niin tein. - Siksi että herra valtaneuvos ajoi ohitse, sanotaanhan että kunnia sille jolle se kuuluu. Onhan hän sitä paitsi jo korkeassa iässä ja ansioitunut monin tavoin, meriittejä on tapana arvostaa. Silloin vastasi Lasse: "Kreivi Pietari kulkee tietään ja minä omaani. Jos minulla on taskuni pohjalla muutama lantti, menen majataloon ja tilaan parasta, mitä voin, kreivi Brahe tekee myös mitä hän itse tahtoo. Mutta jos tarvitsen nimenomaan häneltä jotakin, silloin tietysti menen hänen eteensä ja kumarran ja pokkaan."

Tämän viehättävästi tuoreen laatukuvan 1600-luvun Tukholmasta on piirtänyt Lasse Lucidorin aikalainen, runoilija Samuel Columbus, yliopiston amanuenssi ja aikansa huomattavimpia kulttuuripersoonallisuuksia.

Mutta kuka sitten oli tuo Lasse Lucidor, joka huolettomasti laulellen ja vihellellen kuljeskeli vanhan Tukholman kujilla - kädet housun taskussa ja pää täynnä unelmia?

Runoilija hänkin, vieläpä maansa ensimmäinen ammattirunoilija, joka ei suostunut kantamaan leipätyön iestä. Siihen saakkahan runoilevat ja kirjoittavat ihmiset olivat olleet enimmäkseen yliopistomiehiä, jotka ansaitsivat leipänsä Alma Materin palveluksessa ja sen ohella näppäilivät lyyransa kieliä lähimmäistensä iloksi. Niin olisi epäilemättä voinut tehdä myös Lasse Lucidor ellei hänen luonteeseensa olisi kuulunut niin yllättäviä ja niin vastakkaisia piirteitä. Oli ilmeistä, että hän halveksi kaikkea sitä mihin ihmiset yleensä pyrkivät - rahaa, kunniaa, arvonantoa.

Tämä 1600-luvun radikaali ja hänen runonsa ovat suomalaiselle lukijakunnalle tuntemattomia, tietääkseni vain yksi hänen runoistaan on painettu Aale Tynnin suomentamana. Mutta hänen elämänfilosofiansa ja koko olemuksensa paljastuu siinä runossa sellaisella voimalla ja tuoreudella, että mielenkiinto tuota individualistia, originellia Lassea kohtaan herää ehdottomasti.

Lasse - Lars Johansson kuului ylempään keskiluokkaan, hänen isänsä oli kapteeni Johan Eriksson, äiti oli amiraalin tytär. Lars syntyi Tukholmassa 1638 mutta menetti jo sangen varhain vanhempansa, jolloin äidinisä, vanha amiraali otti hänet huostaansa. Mutta isoisä ei asunut Tukholmassa vaan Pommerissa, jossa hän oli käskynhaltijana Caseburgin linnoituksessa - elettiinhän Ruotsin suurvalta-aikaa. Tästä johtui että Lars vietti lapsuutensa Saksassa ja että hän osasi saksankielen miltei paremmin kuin ruotsin.

Mutta Lars Johansson oli tuskin vielä täyttänyt viittätoista kun hänen isoisänsäkin kuoli. Nyt hän oli todella yksin maailmassa. Ehkäpä Tukholmassa, jonne hän nyt siirtyi, oli sentään vielä muutamia ystäviä, tai pikemminkin hänen vanhempiensa ystäviä. Pari vuotta myöhemmin - 1656 - hän kirjoittautui Uppsalan yliopistoon ja kotipaikaksi oli silloin merkitty Tukholma. Ei ole tiedossa, kuinka kauan hän viipyi Uppsalassa tai mitä hän luki, mutta että hänellä oli erittäin hyvä sivistys, se käy ilmi tosiasioista. Hän käytti sujuvasti latinaa, hänen viisuistaan käy selville, että hän oli nähnyt monia seutuja, matkustellut paljon ja puhui monia kieliä, tiedetään myös, että hän liikkui kuin kotonaan sen ajan arvokkaimmissa piireissä, kävi mielellään keskustelemassa Georgius Stiernhielmin kanssa, jota pidetään Ruotsin runouden isänä ja joka oli erittäin suuresti kunnioitettu omana aikanaan.

Ilmeisesti eivät Lucidorin opinnot Uppsalassa kuitenkaan jatkuneet kovin pitkään. Näyttää siitä, että hän oli vanhalta amiraalilta saanut perinnön, joka antoi hänelle mahdollisuuden matkustella: ainakin hän oleskeli Englannissa, Ranskassa ja Italiassa, ja luonnollisesti Saksassa, joka oli hänen toinen kotimaansa, sekä Hollannissa, jossa tuon ajan ruotsalaiset hyvin , mielellään vierailivat. Se että hän kirjoitti erään runonsa latinaksi, ruotsiksi, saksaksi, hollanniksi, italiaksi ja ranskaksi, osoittaa hänen olleen todellinen kielivirtuoosi. Ei niin ollen kumma vaikka hänet otettiinkin Uppsalan yliopistoon uusien kielten professoriksi.

Mutta Lasse viihtyi yliopistonopettajan roolissa vain vuoden. Hän oli liian täynnä nuorta, kuohuvaa elämää sopeutuakseen arvokkaaseen elämänmenoon. Ehkäpä juuri tähän aikaan on käyty se alussa mainitun amanuenssi Columbuksen ja Lasse Lucidorin välinen keskustelu, jota Columbus muistelee seuraavaan tapaan: - Kun kehoitin häntä pyrkimään johtavien piirien suosioon saadakseen sekä taloudellisia etuja että kunniaa hän vastasi: - Sehän vasta hullua olisi - myydä nyt nahkansa muutamasta sadasta riikintaalerista vuodessa, sitäpaitsi ihan mieletöntä sellaisesta "kunniasta": katso nyt, rakas ystävä: jos te istutte herrojen pöydässä ja minä kyökin pöydässä, tai te istutte pöydän yläpäässä, minä alapäässä - mikä etu teillä on siinä minuun verrattuna, rakas ystävä?

Liikuttava, huoleton, sympaattinen Lasse... Mutta tämä oli vain toinen puoli hänen olemustaan. Huolettomuus ei suinkaan ollut huolettomuutta vain pinnallisessa merkityksessä, pikemminkin siihen liittyi säie psalmintekijän näkemyksestä kaiken maallisen turhuudesta. Juuri tämä oli perussävelenä hänen maailmankatsomuksessaan, jonka muotoutumiseen kodittomuus ja yksinäisyys jo varhaisista lapsuusvuosista saakka olivat epäilemättä lyöneet leimansa. Sanotaan, että yön hengettäret vierailivat hyvin usein hänen luonaan, siitä antavat tietää muutamat hänen epätoivoa kuvaavat runonsa.

Mutta sellainen välinpitämättömyys, jota Lasse Lucidor osoitti tämän maailman hyväksymiä arvoja kohtaan ei suinkaan ollut vaaratonta, ja sen hän sai ennen pitkää kokea.

Lasse Lucidor oli runoilija koska se huvitti häntä, mutta runoilijankin täytyi elää. Jo Uppsalassa Lasse Lucidor oli esiintynyt tilapäisrunoilijana, siihen aikaan oli tapana että kun ihmiset pitivät häitä, tai kun arvohenkilö kuoli, tilattiin joltakin runoilijalta henkilökohtainen runo, joka sitten tässä tilaisuudessa esitettiin. On ilmeistä, että suurin osa Lasse Lucidorin tuotannosta on ollut juuri tällaista tilapäisrunoutta ja hävinnyt, vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi kokoelma, johon saatiin haalittua muutamia hänen parhaista runoistaan.

Kun Lucidor tuli Uppsalasta Tukholmaan, sattui hän kuulemaan, että Kristoffer Gyllenstierna vietti pian häitään.

Ei ollut korkealle arvioitua henkinen työ siihenkään aikaan, siitä puhuu kyllin selvää kieltä kertomus niistä vaiheista, joiden kautta runoilijan oli saatettava työnsä julkisuuteen. - Koska Lucidor ei tuntenut Gyllenstiernoja, hän kysyi eräältä professori Gartmanilta, uskoiko tämä, että hänen häärunonsa otettaisiin vastaan. Gartmanin vastaus oli epäröivä, mutta siitä huolimatta Lucidor, joka oli ehkä liian ylpeä mennäkseen itse Gyllenstiernan puheille, otti yhteyttä hänen kamaripalvelijaansa Göraniin ja pyysi tätä välittämään herralleen runotarjouksen. Kamaripalvelija ei sanonut olevansa halukas sitä tekemään. Silloin runoilija rohkaisi luontonsa, meni .itse Gyllenstiernojen talon luo, tapasi portilla lakeijan ja jätti hänelle runonsa. Seuraavana päivänä Lucidor sai kuulla, että hänen runonsa olisi haettavissa takaisin Regeringskadun varrelta eräästä talosta. - Nyt otti runon Lucidorin ystävä saksalainen ylioppilas Prillwitz, joka myös itse oli runoilija, ja meni rohkeasti Gyllenstiernan puheille, ja kerrotaan "Kristoffer Gyllenstierna otti runon vastaan kaikella kohteliaisuudella ja antoi Prillwitzille kymmenen riikintaaleria". Kuinka suuri tämä palkkio oli, voi päätellä siitä että yksi riisi paperia jo maksoi 20 taaleria.

Gyllenstiernan veljekset, aatelismiehet, joiden kirjallisuushistoria kertoo olleen tavallista koppavampia ja omahyväisempiä, muodostuivat Lasse Lucidorille todelliseksi kohtaloksi. Toinen veli, herra Konrad Gyllenstierna nimittäin vietti häitään vuotta myöhemmin, marraskuussa 1669. Jälleen Lasse Lucidor viritti lyyransa, mutta tällä kertaa kamaripalvelija Göranin kehoituksesta.

Tällä kertaa palkkio oli jotakin aivan muuta kuin kymmenen taalaria: Lasse Lucidor vangittiin. Kukapa tietääkään ihmismielen salaiset liikkeet: tosin runo oli paikoin riehakas ja peittelemättömän humoristinen, kielikuvat hyvinkin realistisia, jopa törkeitä, mutta siinä suhteessa 1600-luku sieti sangen voimakkaita tuoksuja. Konrad Gyllenstiernan sanojen mukaan ei kysymys ollut kuitenkaan itse värsyistä vaan siitä, että runoilija oli unohtanut mainita hänen kaikki tittelinsä... Lisäksi Konrad-herra näki, ihmeellistä kyllä, siihen jonkinlaisen viittauksen hänen aikaisemmin käymäänsä kaksintaisteluun, myös nimi Lucidor oli hänen mielestään jonkinlainen heijastuma Gyllenstierna-nimestä "perheen ikuiseksi häpeäksi".

Runon nimi on "Kosijan tuskasta Conrad Gyllenstiernalle", ja siinä pilkataan sitä koomillista teeskentelyä, millä sen ajan sulhasmiehen piti valittuaan ylistellä. Vapaasti suomentaen runo sisältää mm. seuraavankaltaiset säkeet:

- hänen täytyy makeasti imarrellen
ylistellä heidän hyveitään
kutsuen naista jumalattareksi,
tehdä hänestä esikuva
kaikille tytöille ja äideille,
- että hänellä on täydellisin vartalo
minkä koskaan taivas on rakentanut,
tuo ruusu, lilja, enkelilapsi,
aurinko, planeetta, kaikki tähdet
- kaikkea tätä hänen täytyy vakuuttaa
ankarasti ponnistellen
ja lisätäkin siihen vielä,
eikä jättää pois yhtään kruusausta
jos tosissaan kosiskella aikoo.
Eikö se ole surkuteltavaa
ja suureksi kiusaksi sille
joka tahtoisi luonnollisin sanoin
julkituoda tunteensa
mutta pakotetaan runokielisiin ylistyksiin
- sellaisia alati kuulee
niiden suusta jotka eivät runoudesta ymmärrä.
Tuohon kaiken kauneuden ruusuun
kosija siis kourineen tarraa
kutsuen hänen hiuksiaan
kultakutreiksi ja silkkirihmoiksi
vaikka ne enemmän muistuttaisivat tammanjouhia.
Joskus kuvataan miten tähtien valo
ja auringon loiste himmenee
neidon silmien säteilyyn
- vaikka nuo silmät vetistävät
kuin talonpojan puupikarit.
Hänen poskillaan täytyy kukoistaa
ruusujen ja liljain
vaikka kintut sitten olisivatkin
kuin kaltatulla emäsialla.
- Ja eikös vain rubiinien hohdon
pidä kalveta hänen huultensa värin rinnalla,
vaikka ne enemmän muistuttaisivat ankeriaan nahkaa.
Ah ken voikaan laskea kosijan mielettömät tuskat...

Oli syy nyt sitten mikä tahansa - kerrankos on sattunut että kirjoittaja tietämättään tahtomattaan on osunut jonkun Akilleen kantapäähän, tässä tapauksessa se on ollut paljonkin mahdollista koska Lucidor ei tuntenut enempää Gyllenstiernoja kuin heidän morsiamiaan - joka tapauksessa Lucidor vangittiin vedoten muutamia vuosia aikaisemmin annettuun pykälään, jossa kiellettiin onnittelu- ja juhlarunojen tekeminen pyytämättä, siis ilman tilausta. Rangaistuksen piti kuitenkin olla vain 12 taalaria sakkoja.

Lasse istui putkassa marraskuusta helmikuuhun. Gyllenstierna oli matkalla Suomessa, ja Lasse pelkäsi syystä kyllä hänen takaisintuloaan. Kun Gyllenstierna huhtikuussa tuli hän toimitti kuin toimittikin Lassen uudelleen telkien taakse, helppoahan sellaisen mahtimiehen oli päästä käsiksi Lasse Lucidorintapaiseen raukkaan, joka tahtoi tehdä runoja ja olla vapaa - ne runot, joista hän lähinnä eli, olivat ajan käsityksen mukaan "kerjäläisrunoutta" ja niinpä hänet itsensäkin rinnastettiin kerjäläiseen. - Toukokuussa hovioikeus kuitenkin vapautti Lucidorin.

Ylioppilas ja runoilija Lars Johansson ei ollut aatelismies eivätkä hänen elämäntapansa sopeutuneet oikein porvarilliseen elämäntyyliin. Mutta hänen runonsa sisälsivät elämänläheisyyttä ja kuvakielensä tuoreesti tajuttuja- tilanteita, joiden tuominen runouden piiriin oli uutta ja omintakeista. Jossakin mielessä häntä voidaan hyvällä syyllä pitää Bellmanin edeltäjänä.

Lasse Lucidor kuoli kapakkatappelussa heinäkuun 13 päivän aamuna vuonna 1674. Hän oli silloin 36-vuotias. Lucidor seurueineen oli tullut edellisenä iltana vanhassa kaupungissa sijaitsevaan Fimmelstångenin kellariin, joka sijaitsi lähellä saksalaista kirkkoa, hänen seurassaan oli luutnantti Storm ja pari muuta kaveria. Kaikesta päättäen oli tuhlattu ensin Lucidorin ja sitten luutnantti Stormin käteisrahat ja lopuksi - kello oli jo 5 aamulla - oli tullut tappelu, jossa luutnantti Storm pisti miekallaan Lasse Lucidorin kuoliaaksi.

Lasse Lucidor on kirjoittanut sekä maailmallisia että hengellisiä runoja, onnittelusäkeitä, häärunoja ja hautausrunoja, niistä on vain pieni osa julkaistu hänen kuolemansa jälkeen. Runot, jotka hän myös sävelsi, saivat aikanaan suuren suosion, niitä rakastettiin suuresti kansan keskuudessa.

Lucidorin testamenttina kirjoittaville ihmisille voidaan tavallaan pitää hänen runoaan "Olisin narri jos viitsisin surra", ja sen hän on kirjoittanut juuri ollessaan putkassa Gyllenstiernan arvonimien takia. Aale Tynni on antanut runolle suomenkielisen asun.

Olisin narri jos viitsisin surra
kuinka jos kohtalo viskaa ja vie.
Menköön päin mäntyyn, ei mieltä se murra.
Malta, niin saattaapa valjeta tie.
Ei joka ainut saa kakkua purra,
maailman mieleenkin vaihtelu lie.

Onni ja surkeus vaihtavat paikkaa.
Sen mikä alkoi on päättyminen.
Juopunut nikota ei joka aikaa,
nauru käy paikalle itkemisen.
Totuutta näytäpä tikulla vaikka -
hukkaatpa kuitenkin helposti sen.

Kastella puut sade pilvien saattaa,
mutta kun vartuit ne mahloilla maan,
taivaille uhmaksi, ken voi ne kaataa
kun ei ole kirveissä varsiakaan?
Hyppysin pois madonsyömän voi raastaa,
myös moni voitto on luuloa vaan.

Taistella saakoot siis onni ja kurjuus
niin näen kumpi on voitollinen.
Kievarin kyydissä ei sovi hurjuus,
harmin tuo ratsu, jos uuvutat sen.
Henkeä ei sido vaino, ei nurjuus,
kahle jos painaakin ruumiillinen.

Olkoon siis ruumiini, henkeni vakaa,
luonnolle Lassen ei pakkokaan käy.
Työnsä jok ainoa vastaa ja takaa:
oikeus täyttyy, jos vaikka ei näy.
Tällaista paulaa te muut kavahtakaa.
Vankeus on ankeus kun hullusti käy.

Hauskasti, ystävät, siis eläkäätte,
vaikkette myötäistä tuulta te saa!
Kusta te onnenne saapuvan näitte,
sinne se huomenna taas vaeltaa.
Hilpeät olkaa, jos vaivaan te jäätte -
kuin minä hauskasti kirjoittakaa!

Annikki Wiirilinna