Ylämaan tie ja sen matkaajat

Keskipohjanmaa 12.1.1970

Kun ajan Kokkolasta Kirkonmäelle, en useinkaan voi vastustaa kiusausta ruveta kuvittelemaan, että kuljen merenpohjaa pitkin. Onkohan tuo ja tuo töyssykin ihan alkuperäinen, ihan maailman luomisesta tuossa seissyt aaltojen huuhdeltavana? - Sillä eipä ole montakaan vuosisataa kulunut, kun Kokkolahden aallot loiskivat vielä ihan lähellä kukkulaa, jossa Kaarlelan kirkko seisoo.

Jyväskylän tietä ajaessa taas täytyy ajatella Antti-rovastia ja sitä aikaa, jolloin hän selkähevosella ajaen viitoitti tiensuuntaa ylimaahan päin. Chydenius, tiedättehän. Ja sitten niitä aikoja, jolloin metsästä kuuluva kaiku oli ainoa ääni, joka vastasi kestikievarihevosen setolkan helinään, kun yksinäinen matkailija kulki aikaa viepää vauhtia kestikievarista toiseen, ties kuinka etäistä päämääräänsä kohti. Varmasti hänen jalkojaan paleli.

Tie ylämaahan päin

Tietenkin aluksi oli vain polku, joka nevan yli vei pitkospuita pitkin. Mutta jo 1600-luvulla oli ainakin jonkinmatkaa olemassa tietäkin, ylimaan tietä. Se lähti Kaarlelan kirkon luota kulkien Oivuan talojen ohi ja sitten Alavetelin Simonsbackan, Tastin ja Skogin ohi Kaustista kohti. Skogista se vei Salonkylään ja Kattilakoskelle ja seurasi Perhonjoen rantaa lähellä Nikulaa, kulki sitten vähän kauempana joesta Puumalaisen kohdalle ja sitten taas jokivartta Vetelin kirkolle. Ilmeisesti tämä tie oli paitsi talvitie myös kärryillä ajettava, mutta kovin huonokuntoinen, kuten yleensä sen ajan tiet.

Rovasti Antti Chydenius, joka joutui virkamatkoillaan - mm. kinkereitä pitäessään - liikkumaan paljonkin pitäjänsä perukoilla, Halsualla ja Perhossa, oli erittäin kiinnostunut tien saamisesta sinne asti. Eikä luonnollisestikaan vain itsensä vaan ennenkaikkea pitäjäläistensä vuoksi. Ajatellaanpa vain, miten vaikeita olivat vielä 1700-luvulla perholaisten ja halsualaisten kirkkomatkat kun lähin kirkko oli Vetelissä. Perholaisten kirkkomatka saattoi venyä 5-7 penikulmaiseksi ja kestää 4-5 arkipäivää. Polku kulki soiden ja louhikkoisten kankaiden yli, joten oli päivänselvää, etteivät vanhukset ja sairaat päässeet sinne koskaan. - Halsualaisten kirkkopolku vei portaita pitkin Pilvinevan yli, sieltä Kuolionmaan kautta Pirttikankaaseen, Kahlolle ja Lammasojalle ja siitä kankaita pitkin Vetelin kirkolle. Virsukivellä sitten laitettiin virsut jalkaan.

Eipä siis kumma, jos rovasti Antti Chydenius olikin henkikohtaisesti mukana, kun tietä ylimaahan vihdoin alettiin viitoittaa. Hän kulki ratsain edellä, kun tietä lähdettiin viemään Vetelistä eteenpäin, miltei kokonaan asumattomien seutujen halki. Kerrotaan rovastin monta kertaa menneen totiseksi nähdessään, miten märkien paikkojen yli tielinja piti vetää, jotta ei tarvitsisi tehdä suuria mutkia. - Hänen perässään tulivat miehet, jotka veistämällä puihin pilkat merkitsivät tiesuunnan.

Tietä tehtiin useita vuosia, yksi hyvä sotakin käytiin välillä, nim. Kustaansota 1788-90 ja sen aikana tietyöt tietenkin olivat keskeytyksissä. Vuonna 1794 kulki Porthan, joka oli kovettu tekemään matkoja hevosen vetämissä kepeissä kärryissänsä, myös täällä päin. Hän kirjoitti, että tie oli vielä kesken ja toivoi sen tulevan pian ajettavaan kuntoon. Niin ilmeisesti tapahtuikin jo v. 1795.

Kokkolan-Lintulahden tie oli valmistumisestaan lähtien valtasuoni, jonka merkitystä tämän alueen kehitykselle ei voi yliarvioida. Tien valmistumiseen kuului, että myös sen alkupää, joka Kokkolasta Veteliin oli ollut aikaisemminkin olemassa, kunnostettiin ja levennettiin kuusi kyynärää leveäksi, monin paikoin myös oikaistiin.

Ensimmäinen kestikievari

Aikaansa seuraava mies oli varmaankin Juho Taffaninpoika Virberg, joka anoi itselleen oikeutta asettua uuden tien varteen vedoten nimenomaan siihen, että hänen talostaan olisi hyötyä matkustaville. Uusi tie ei silloin vielä ollut valmiskaan, mutta ilmeisesti jo savolaisten talvitie, joka kulki tätä reittiä, antoi aihetta tällaisille perusteluille.

Joka tapauksessa Juho Taffaninpoika Virbergin v. 1765 rakennuttama talo lienee ensimmäisiä kestikievariksi rakennettuja taloja tämän tien varressa. Se seisoo edelleenkin paikallaan ja tervehtii ensimmäisenä Viiperin kylän taloista Kokkolasta päin kulkijaa, siistin ja hyväkuntoisen näköisenä edelleen, vaikka onkin nykyisin jo asumaton.

Kirjoissa on säilynyt tieto, että maaherra antoi v. 1768 Juho Taffaninpoika Virbergille luvan asettua itselliseksi Lövbackaan. Lövbacka paikan nimenä on aikoja sitten unohtunut, ja Juho Taffaninpojan sukunimi Virberg muuttunut suomalaiseksi Viiperiksi ja ulottunut merkitsemään koko kyläkunnan nimeä.

Tämä talo lienee säilynyt kievaritalona koko kestikievarilaitoksen ajan, joskin välillä 1800-luvulla on ollut aika, jolloin kievarinpitoa on hoidettu koko numeron talojen yhteisin voimin, silloin lienee hevosajoneuvojen käyttö ollut vilkkaimmillaan näillä teillä, niin ettei yhden talon hevosilla siitä selvitty.

Taloon on tiettävästi Juho Taffaninpojan jälkeen lisätty ainakin 2 päätykamaria, mutta muuten se on vielä alkuperäinen: seinät ovat jykevää honkaa ja viimeinen kestikievarin isäntä Rikhart Viiperi, joka kuoli muutamia vuosia sitten, muisti matkustajien kehuneen, että teillä on lämmin tupa.

Ovet auki yötä päivää

Rikhart Viiperi kertoi, että koko sen ajan, minkä hän isänsä ja sittemmin poikiensa kanssa ehti kestikievaria pitää, 1907-1925, ovet olivat auki yötä päivää, sillä sellainen oli tapa. Niin oli varmaan ollut parin edellisenkin vuosisadan aikana.

Tämä oli tarpeen sen vuoksi, että paitsi niitä matkustajia, varsinaisia kestikievarivieraita, joille aina oli varattuna tarpeentullen kaksi jopa kolmekin kamaria, ja jotka matkustivat kestikievarikyydillä, poikkesi taloon myös omin hevosin ajavia matkustavaisia, jotka halusivat levähyttää ja syöttää hevosiaan, kenties itsekin nukahtaa tupaa kiertävillä seinänvieruspenkeillä muutaman sydänyön tunnin, tai kenties keskellä päivää vähän aikaa. Nämä ihmiset saattoivat mennä ja tulla vapaammin, jos heidän ei tarvinnut koputella talonväkeä hereille, siksi annettiin suuri arvo sille, että kestikievarin ovi oli auki. Rikhardt Viiperin aikana - yhteensä 18 v. - ei talosta ollut kertaakaan kadonnut mitään, vaikka ovet olivat aina auki.

Rikhardt Viiperin muistaman mukaan oli kulkeminen ainakin alkuaikoina niin vilkasta, että hän muistelee tulleen jopa 3-4 kyytiä päivässä. Kyydit olivat joko Kaustisen kirkolle, Alavetelin Murikkaan tai Teerijärvelle. Taksa oli 14 p. kilometriltä, ja tarpeen tullen kyytihevosia saatiin myös naapuristosta.

Piimä-Juoperi ja Harikka-Juoperi

Seuraava kestikievari Viiperiltä ylämaahan päin mentäessä oli alkujaan, 1700-luvulla, Tunkkarilla, mutta vuonna 1831 Joonas Tunkkari-niminen mies on anonut maaherralta, että kievari siirrettäisiin häneltä pois. Sen jälkeen se oli vähän aikaa Vähäkainussa ja siirtyi siitä Varilaan, jossa se oli pitemmän aikaa viime vuosisadalla.

Varilan kievaritalo on se Juoperin talo, jossa nykyisin asuu Kusti Harju ja hänen sisarensa Kaisa Jylhä poikansa kanssa.

Talon mahtavan nurkkatakan joukossa on säilynyt kirvespenkki, johon on kaiverrettu vuosiluku 1719, lienee talon rakentamisvuosi.

Talon nykyiset asukkaat eivät paljoakaan enää ole tavanneet jälkiä muinaisesta kestikievarista, sen verran kuitenkin, että kun Harjut ostivat talon Matti Juoperilta, kuului siihen mm. talli, jossa oli puolikymmentä hevosenpartta rinnakkain. Rakennukseen kuuluu tupa ja kolme kamaria, joista porstukamari on ollut kievarivieraille varattuna.

Otto Virkkala ja Tyyne Huntus, joiden vanhemmat aikanaan ovat tätä taloa asuneet ja kestikievaria pitäneet, mutta jotka itse asuvat nyt muualla, kuitenkin samalla kylällä, muistavat lapsuudestaan vielä jotakin. Mm. sen, että ruoka piti olla hyvää. Talon isäntä itse kyyditsi vieraat enimmäkseen, mutta joskus myös jompi kumpi rengeistä, saattoipa talon pikkupoikakin päästä väliin kyytin ajoon. Hevosia oli enintään 6 kerrallaan, ja lehmiä navetta täysi. Emännällä oli apuna kaksi piikatyttöä.

Otto Virkkala muistelee, että kyydittäviä vieraita kävi keskimäärin 4-5 viikossa. Erikoisin vieras, josta hänen lapsuudessaan paljon puhuttiin, oli ollut ruotsinmaalainen sotapäällikkö, joka tuli ylimaista päin ja joka piti viedä suoraan Kokkolaan. Otto Virkkalan isä hänet oli kyydinnyt, ja käyvän taksan lisäksi tämä korkea herra oli maksanut vielä huomattavan joukon ylimääräistä, kiitokseksi hyvästä kyydistä.

Näistä Juoperin taloista on taas Tyyne Huntuksen mieleen jäänyt sellainen vanha juttu, jota aikoinaan on kylällä kai paljonkin toistettu. Jommassa kummassa Juoperin talossa - oliko se nyt piimä vai harikka - oli elänyt vanhuksia, jotka katsoivat tulleensa kaltoin kohdelluiksi, ennenkaikkea sen takia, että heidän piimäänsä sekotettiin vettä. Varmaan siinä oli jotain muutakin, mutta kuka nyt kaikkea enää tietää. Mutta vanhus oli hiljaisissa kärsimyksissään tullut siihen tulokseen, että oikeudenmukainen Jumala on silti olemassa. Sen hän ilmaisi mietelauseella, joka on säilynyt kylällä ja joka kuuluu näin:

- Kyllä vanha Jumala vielä elää. Kurikka on orren ‘nenäs’ joka ei pala eikä mätäne.

Sillanpää

Sillanpäässä lienee ollut kevari ainakin jo 1790-luvulta lähtien ja on hyvin mahdollista, että myös se on varta vasten rakennettu kevaritaloksi. Kevari ei kuitenkaan ollut koko ajanjaksoa samassa talossa, sillä ainakin 1800-luvun keskivaiheilla oli Sillanpään sijasta majatalona Vallilan talo, mutta Vallilasta se siirtyi taas takaisin Sillanpäähän.

Sillanpää on kevaritalona ollut lääninrovasti Sillanpään kotitalo. Siellä kuten Viiperilläkin muistetaan, että ovet olivat yötä päivää auki. Sillanpään kevarin tuvan katossa oli ns. viililauta, hylly, jonne emäntä laittoi aina viiliä piimimään. Sekin tieto on säilynyt, että vieras saattoi sieltä itse ottaa viiliastian ja syödä palan painimeksi, astian paikalle hyllylle hän jätti rahan maksuksi, tietysti kulloisenkin taksan mukaan.

Rauhallista ja siistiä muistaa lääninrovasti Sillanpää elämän olleen hänen lapsuudessaan Sillanpään kestikievarissa, jota pääasiassa hoiti hänen leskiäitinsä Maija-Liisa Sillanpää, kunnes kestikievarin pito siirtyi toiseen taloon.

Seuraava etappi, Haapasalo, Perhon ja Vetelin välillä, lienee vartavasten perustettu kestikevariksi, kerrotaanpa että itse Antti-rovasti olisi kehottanut Haapasalon perustajaa asettumaan tähän paikkaan, varmaankin ajatellen pitkään, asumattoman taipaleen kulkijoita.

Luettelo kievareista ja taksat

Ylimaan tien varrella olleista kestikievareista on säilynyt parhaat tiedot vuodelta 1864, jolloin kruununvoudin luettelossa kerrotaan, että Kokkolan kaupungista lähdettäessä oli ensimmäinen kestikievari 15 virstan päässä oleva Alavetelin Simonsbacka. Sieltä oli 7 ja puoli virstaa Alavetelin Kainuun, ja sieltä taas 15 virstaa Kaustisen Lövbackaan (Viiperiin), sieltä 15 virstaa Varilaan, sieltä edelleen 15 virstaa Vetelin Sillanpäähän, sieltä 12 Haapasaloon, sieltä 13 ja kolmeneljäsosa virstaa Perhon Ukskoskelle, sieltä 15 virstaa Möttöseen ja sieltä vihdoin vähän yli 16 virstaa Kyyjärven Lintulahteen, Vaasan-Kuopion tien varteen.

Kestikievaritaksat v. 1830 käytössä olleen luettelon mukaan olivat seuraavat, setelikopeekoissa ilmoitettuna:

30 kop. - Yösija ja vuode vaatteineen
10 kop. - Kynttilä
12 kop. - Uunivalkea, tavallisen lämmityksen lisäksi
30 kop. - Ateria (leipää, voita ja maitoa sekä lihaa tai kalaa)
20 kop. - Jumpru tislattua viinaa 
10 kop. - Jumpru tislaamatonta viinaa
20 kop. - Tuoppi olutta
8 kop.   - Tuoppi kaljaa
45 kop. - Kappa jyviä 
15 kop. - Olkilyhde

A. W.

Kuvatekstit:

Tällaista ajoneuvoa nimitettiin "hoijakaksi". Kärryt ovat peräisin 1700-luvun puolivälistä ja niillä on tehty mm. monta Helsingin-matkaa.

Varilan kestikievari on toiminut tässä Juoperin talossa.

Vanhoja ajoneuvoja. Tämäntapaisia on varmaan käytetty myös Ylämaantiellä sen valmistumisen jälkeen, purilaita jo ennen tien valmistumista.

Juoperin talossa on säilynyt vanha komea nurkkatakka, jonka kupeella on kylmänä talvipäivänä mukava vaikkapa solmita fransuja, kuten emäntä Kaija Jylhä tässä tekee.