Hylkeen pyyntiä Pohjanlahdella

HS:n viikkoliite kevättalvella 1941

Tunnemme jokainen, ainakin kuvista, merissämme elelevän, kirjavakylkisen, lihavan olion, hylkeen. Hylje on ihmiselle kiusallinen sikäli, että se syö kaloja ja repii sitäpaitsi kalastajien verkot, ja niinpä onkin valtio myöntänyt tapporahan sen metsästäjillä 50 mk leukaluista, jotka sitä varten kootaan. Sen rasvasta saadaan ns. traaniöljyä, jota käytetään sekä ulkomaalauksessa että nahan parkitsemisessa. Sitä voi yhdestä ainoasta hylkeestäkin saada noin 50-70 litraa. Nahka maksaa myös jonkin verran, muutamia kymmeniä markkoja, joten siis kannattaa hylkeitä ampua sellaisen, joka ampuma-urheilua harrastaa ja jolla on siihen tarvittava tarkka silmä ja varma käsi. Varsinaisena elinkeinona sitä ei harjoiteta.

Pohjanlahdella lienee paras pyyntipaikka niin sanotulla Perämerellä. Pyyntiaika on keväällä, kun merijäät alkavat liikkua, ja hylje poikineen nousee paistattelemaan päivää ajelehtivien jääriuttojen laidoille. Pohjanmaan pitäjissä, Vaasan seuduilla ja pohjoisempana harrastetaan jonkinverran hylkeenpyyntiä. Kalastajista ja ampumaurheilun harrastajista kokoonpannut retkikunnat lähtevät liikkeelle tavallisesti joko maaliskuussa tai huhtikuun alussa, riippuen tietenkin kevääntulon nopeudesta; paluu saattaa luonnonesteiden vuoksi viivästyä jopa kesäkuun alkuun, tavallisesti sentään tuloaika on toukokuu.

Kun aika on näin pitkä (n. 3 kk.), ja pyynti tapahtuu merellä, täytyy varusteiden luonnollisesti olla sen mukaiset. Vaatteita varataan paksusti ja lämpimästi sekä myöskin välttämättömät lumipuvut, evästä mahdollisimman paljon, sillä voi sattua, ettei ole viikkokausiin mahdollisuutta maalle pääsyyn, joten edessä on nälkä, ellei satu hyljettäkään saamaan.

Yhteen retkikuntaan kuuluu tavallisesti n. 5-6 miestä, suuri vene, joka on varustettu sekä moottorilla että purjeilla, sekä toinen pienempi, ns. jolla. Sillä tapahtuvat varsinaiset pyyntiretket merellä ja se on soudettava, airohangoin varustettu. Varusteisiin kuuluvat välttämättömänä lisänä vielä kiikarin ja ampuma-aseiden lisäksi ajopuu ja "vekari". Ajopuu on leveän suksen tapainen, messinkipellillä pohjustettu kulkuneuvo, jonka avulla ryömitään eteenpäin. Sitä käytetään myös hylkeitä kuljetettaessa heikoissa jäissä ennen leiripaikalle pääsyä. Vekari on taas vä’ällä varustettu lyhyehkö seiväs, jota käytetään moniinkin tarkoituksiin, esim. sauvan tapaisena vetimenä ajopuulla edettäessä, hylkeen nostamisessa vedestä jäälle, kuljettamisessa, vieläpä kiikarin tukenakin.

Kun retkikunta lähtee, ovat jäät vielä niin lujia että päästään hevosilla n. 30 km rannikolta. Veneet ja jollat on silloin ahdettu tavaraa täyteen ja nostettu hevosten vetämiin parirekiin. Kun sitten jään kestäminen käy kyseenalaiseksi, jatkuu matka miesvoiman; silloin ovat kotoa lähteneet saattomiehet vielä mukana vetämässä raskaita veneitä. Niin vihdoin ollaan selvillä vesillä ja nostetaan purjeet ja matka alkaa, mikäli väylä on auki. Voi sattua, että ollaan vasta n. pari peninkulmaa maista, kun "sauma menee kiinni" ja täyty jäädä odottamaan tuulta, joka sen jälleen aukaisee. Silloin voi jo jonakin kauniina päivänä pyyntimiehen silmä keksiä hyljevaarin lekottelemassa rikkojään reunalla. Hän ottaa innostuksesta ehkä hieman vavisten, ajopuun, johon voi varmuuden vuoksi kiinnittää eräänlaisen "peili-konstin". Kookkaanpuoleinen valkea kangas pingotetaan suksen keulaan ja sen keskelle tehdään ampuma-aukko, niin ettei hylje erota "peiliä" kiiltävästä ympäröivästä jäänpinnasta.

Tavallisesti hyljettä lähestytään rikkojäiden suojasta, mutta ellei niitä satu olemaan, vaan täytyy etenemisen tapahtua laakeaa myöten, käytetään "peilipyyntiä".

Kun pyyntimies sitten tuulen alapuolelta varovasti lähestyy ampumamatkan päähän, ovat hyljevaarin hetket luetut, ellei "henki sano" sille vaaran lähestyvän. Mutta vaikka laukaus olisikin osunut, ei asia vielä ole selvä, sillä kuolleen hylkeen noutaminen jään reunalta voi usein tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia. On myös se mahdollisuus, että hylje viimeisillä voimillaan laahautuu reikään ja pudottautuu jään alle. Kun pyyntimies vekarillaan yrittää vetää sitä ylös, voi sattua, että ilma sen sisältä pulppuaa pois ja se uppoaa auttamattomasti, ellei vekarin koukku ole kyllin lujasti kiinni.

Usein hylje nyljetään siten, että rasva l. traani jää nahkaan kiinni ja nahka säilytetään varastossa sellaisenaan retkeltä paluuseen asti, jolloin niiden suhteen ryhdytään erikoisiin toimenpiteisiin. Hylkeenliha on kuulemma, jonkin verran traanin makuista, siis epämiellyttävää. Hyljemiehet itse pitävät parhaina räpylöissä olevaa lihaa; myös penikkahylkeen l. kuutin liha on hyvin suosittua, vieläpä sisälmykset, kuten maksa, sydän ja keuhkotkin, kelpaavat syötäviksi, ja jos veri saadaan talteen, ovat siitä paistetut veriohukaiset mieluisa lisä jokseenkin yksipuoliseen ruokavalioon. Teen ja kahvin ja erilaisten hylkeenlihavellien ja paistin lisäksi kuuluu siihen erikoisuutena ns. "vaasalaisen hylkimiehen panos", joka varmistetaan seuraavasti: murennetaan leipää kaukalon, siihen hieman voita, suolaa, sokeria ja kuumaa kahvia päälle. Se maistuu kuulemma erinomaiselta.

Myöskin varaa retkikunta joltisenkin määrän perunoita ja ryynejä mukaansa, vaikka ne kuitenkin usein voivat loppua kesken.

Leiripaikaksi valitaan mahdollisimman hyvältä pyyntipaikalta aina laakea ja kestävä jäälautta, ei kuitenkaan suurien vuorimaisten röykkiöiden läheisyydestä, joiden huipuilta kylläkin käydään kiikaroimassa pyyntimahdollisuuksia. Joskus saattaa pyynti olla niin ahkeraa, että on jopa 8:kin venettä kiikarin näköpiirissä. Voi mennä viikkokausikin niin, ettei saa ammutuksi yhtään hyljettä, ja että semmoinen pyyntimiestä sapettaa, sitä osoittaa seuraavakin, erään retkeläisen päiväkirjasta lainattu pätkä: "Ei näytä meillä olevan pyyntionnenripettäkään jälellä, ei tänäkään päivänä saatu pyssyä laukaista. Olin pääsemäisilläni "hollille", kun jäät alkoivat rutista, ja silloin hylje pistäikse jään alle. Ilma oli liiankin tyven, eivätkä hylkeet tohtineet olla jäällä, kun ne lisäksi liikkuivat.

Naama täällä vain pyöristyy ja mustuu, eikä kummakaan, kun ei ole tullut pestyä toista viikkoon, enkä tottavie pesekään, ennenkuin saadaan edes yksi hylje."

Mutta pian saattaa onni kääntyä, keksitään lauma hylkeitä, lähdetään kaikin asemiin ja niin saattaa jäälle jäädä useampi hylje maata rojottamaan toisten pujahtaessa kiireesti jään alle laukausten pamahtaessa.

Kun pyyntialueet alkavat tuntua huonoilta, työnnetään telttakatolla varustettu venheasunto jälleen väylään ja lähdetään etsimään parempia mahdollisuuksia. On varmasti ainoalaatuista huvia purjehtia eteenpäin keväisellä merellä. Usein saattaa myös käydä niin, että rikkojäiden vyöhyke on ympäröinyt koko jäälautan l. "tonttimaan", joka lisäksi pienenee pienemistään, niin ettei ole yrittämistäkään vesille, vaan täytyy ajaa vapaalla kyydillä, minne tuuli milloinkin sattuu kuljettelemaan. Myös voi sattua ylimääräisiä herätyksiä, kun tuuli alkaa meren puolelta voimakkaana puhaltaa ja rikkoa suuren "tonttijään" reunaa irtojäiden avulla. Silloin ei auta muu, kuin paeta vastakkaiseen suuntaan, vetää suurta venettä joskus jopa kilometrimääriä reunasta poispäin, ja jos ei tuuli ala tauota, vaan särkee jäätä yhä, on suoranainen hengenvaara olemassa, sillä onhan jäällä toinenkin reuna, eikä veneellä ole suinkaan yrittämistäkään rikkojäiden sekaan. Silloin ei varmastikaan ole ihan vaaratonta jäällä, ja ellei eväsvaroja ole, on tilanne todella huolestuttava.

Niin tulee vähitellen toukokuu, maalta voi silloin tällöin tuulen mukana tulla tuoreen metsän tuoksu. Se tuo pyyntimiehen mieleen voimakkaasti kaiken, mitä maalla nyt tapahtuu ja miltä siellä näyttää. Hän kirjoittaakin pieneen mustakantiseen taskuvihkoon: "Kyllä mahtaakin olla maissa kaunista, jo täälläkin on kaunista, vaikkakaan ei sillä tavalla kuin siellä. Soisinpa kuitenkin maanasukkaidenkin kerran näkevän mahtavien jäävuorien kuvastuvan peilityyneen vedenpintaan ja hirmuisten, pelottavien, kauniin vihreiden jääröykkiöiden kuultavan veden alta. Niissä kuvastuu luonnon jylhää, kohtalokasta kauneutta ja voimaa.

Kun sitten retkikunta toukokuussa palaa saaliineen maihin, tekee siellä jo kesä lehtiin terää. Saalis (= traani ja nahat) käsitellään asiaan kuuluvalla tavalla, rasva keitetään suurissa padoissa tai "Martta"-keittimillä öljyksi, jollaisena se vasta kelpaa myytäväksi.

Niin pyyntimies myy saaliinsa korjaa rahat taskuunsa ja palaa kotiinsa mielessään ne monet ja erikoiset elämykset, jotka hän on saanut kokea kunnallisella eräretkellään liikkuvilla jääkentillä. Varmaankin valkeiden aavojen kuva usein kohoaa hänen mieleensä, kun maaelämä kulkee tavallista, usein arkista rataansa eteenpäin.

Kuvatekstit:

Kun jää ei enää kestä hevosta, vedetään veneet miesvoimin.

Selvillä vesillä.

Pohjanlahden jääröykkiöitä.

Retkikunta lähtee rannikolta, veneet vedetään hevosilla.

Pyyntimies tähtää, ajopuu vieressä

Hylje nyljetään siten, että rasva jää nahkaan kiinni.