Muistelmia vanhasta kirjastosta (lyhennelmä)

Keskipohjanmaa 11.9.1977

Koska on vaikea päättää onko aiheellisempaa viettää Kokkolan kirjaston 175- vai 100-vuotisjuhlaa, alottakaamme ensimainitusta mahdollisuudesta, siis lukuseuran kirjastosta. Seuran, jonka nimi oli Läsesellskapet i Gamlakarleby.

1700-luvun, valistuksen vuosisadan, kulttuurikuvaan Amerikassa ja Euroopassa kuului mm. lukuseurojen perustaminen. Seuran jäsenet sitoutuivat vuosittaisiin jäsenmaksuihin, joiden summalla ostettiin kirjoja yhteiseen käyttöön. Vuosisadan loppukymmenellä lukuseurat tulivat jo Suomeenkin, ensin Turkuun ja Vaasaan ja sitten Kokkolaan. Kokkolan silloinen rovasti Anders Chydenius oli silloin jo vanha mies, mutta hän oli mukana koko arvovallallaan, valistusajan aatteiden elävänä dokumenttina.

Niiden 23 joukossa, jotka kesäkuun 28 pnä 1800 olivat kokoontuneet lukuseuraa virallisesti perustamaan, oli muitakin mielenkiintoisia henkilöitä kuten raatimies, laivanvarustaja Anders Roos, joka ilmeisesti oli Suomen rikkain mies niihin aikoihin. Oli laivanvarustajat ja kauppiaat Joachim Donner, Nils Rahm ja Jan Riska, kirkkoherra Johan Niklas Snellman, lääkäri Johan Gottsman, apteekkari Gustaf Libeck, ensimmäisen sairaalamme lahjoittaja, sekä pormestari Anders Söderlund. Viimeksi mainitut, apteekkari ja pormestari, toimivat lukuseuran kirjaston hoitajana, pormestari kunnes muutti pois paikkakunnalta, apteekkari Libeckin vaikuttavin kaarin hulmuilevaa käsialaa ovat seuran säilyneet tilikirjat vielä 30-40 vuotta myöhemmältä ajalta.

Kokkolan silloista asemaa merikaupunkina ja sen johtavan porvariston valistuneisuutta kuvaa se, että ylivoimaisesti suurin osa lukuseuran kirjoista käsittelee maantiedettä ja matkoja. Olihan seuran jäsenissä monia, joiden laivat seilasivat ympäri maailmaan meriä, Välimeren satamiin jopa Kiinaan ja Intiaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Toiseksi suurimman ryhmän kirjoista muodostavat historialliset teokset, vain pienenä vähemmistönä ovat kaunokirjalliset tuotteet.

Ei ole säilynyt mainintaa siitä, missä tämä kaupunkimme vanhin kirjasto on sijainnut. Voidaan otaksua sen olleen raatihuoneella, jossa tiedetään porvariston käyneen lukemassa myös yhteisesti tilaamiaan ulkomaalaisia ja myöhemmin myös kotimaisia sanomalehtiä. Yhtä hyvin se on saattanut sijaita kulloinkin kirjastonhoitajan tehtävää hoitaneen jäsenen kotona.

Kirjat tilattiin alussa Tukholmasta, mutta kun Turkuun perustettiin kirjakauppa, siirryttiin sen asiakkaiksi. Kirjojen sitominen tapahtui Kokkolassa. Kirjoja tilattiin joka vuosi lisää niin että niitä vuosisadan lopulla oli vähän toista tuhatta.

Meidän on mukava tietää, että Johan Wilhelm Snellman luki ylioppilasaikanaan, jolloin hän oleskeli pitkiä aikoja Kokkolassa, hyvinkin paljon lukuseuran kirjoja. Häneltä on jäänyt kirjallinen maininta, että ne olivat ahkerassa käytössä, eivät suinkaan kaappien koristuksina.

1830-luvun paikkeilla alkaneista sensuuritoimenpiteistä, jotka pahasti kuristivat ja hävittivät muissa kaupungeissa toimineitten lukuseurojen kirjastoja, kokkolalaiset selvisivät omatoimisuutensa ja oveluutensa ansiosta - aivan samaan tapaan kuin he parikymmentä vuotta myöhemmin selvisivät Halkokarin kahakasta. He toimivat suurin piirtein näin:

Kun sensuuri tuntui yhä vain tiukentuvan, he pitivät kokouksen, jossa päättivät lopettaa koko kirjastotoiminnan ja jakaa kirjat keskenään tai myydä ne huutokaupalla. Apteekkari Libeck pyysi ja sai eron kirjastonhoitajan tehtävästään. Kaikki tämä merkittiin pöytäkirjoihin. He ilmoittivat asiasta myös eteenpäin, mutta sensuuriviranomaiset eivät suinkaan noin vain asiaa uskoneet. Mutta tullessaan tarkastamaan kokkolalaisten kirjastoa he löysivät vain tyhjät kaapit. Silloin sensuuriylihallitus velvoitti Kokkolan maistraatin etsimään ja löytämään kadonneet kielletyt, kirjat. Maistraatti lupasikin tehdä parhaansa ja jostakin kaavittiin kokoon 28 kirjaa, jotka lähetettiin Helsinkiin, mutta ne eivät suinkaan olleet niitä "vaarallisimpia" joita nimenomaan etsittiin. Aikanaan nekin kyllä löytyivät täältä, mutta se tapahtui vasta sitten kun vaara oli jo ohi. Onpa vielä käynyt niin hyvin, että myös tuolloin poislähetetyt kirjat on saatu vähitellen takaisin.

Kokkolan lukuseuran kirjasto on maassamme ainoa, joka on säilynyt täysilukuisena meidän päiviimme saakka ja on sellaisena suuri harvinaisuus. Tosin sekin oli välillä "hukassa", mutta vuonna 1928 nuori innokas kirjastojentarkastaja Carl-Rudolf Cardberg löysi nuo kauniit kirjat aivan sattumalta Renlundin museon vintiltä, muun museotavaran joukosta. Maisteri, sittemmin professori Gardberg, kirjoitti löydöstään tutkimuksen, joka julkaistiin ruotsiksi 1929, mutta jota ei vielä ole suomennettu.

Lukuseuran kirjoille valmistettiin tuolloin kaapit ja ne sijoitettiin yleiseen kirjastoon, josta tilanpuutteen takia myöhemmin siirrettiin kaupunginkansliaan. Kun sielläkin tuli ahdasta, ne talletettiin Taidemuseon erääseen komeroon, jossa ovat olleet viimeiset kymmenen vuotta, mutta nyt, kirjaston muutettua uusiin tiloihin, ne ovat saaneet siellä oman huoneen ja arvoisensa paikan. Vasikannahkakansiin sidotut, kullanvärisin ornamentein koristellut kirjat kertovat ulkonaisella olemuksellaan viime vuosisadan kokkolalaisten käsityöläismestarien, kirjansitojien Möllerströmin ja Damströmin erinomaisesta taidosta.

Voidaanko siis lukuseuran kirjastoa pitää alkuna yleiselle kirjastotoiminnalle Kokkolassa? Seuran säännöissä sanotaan, että myös muut kuin osakkaat (delägåre) saavat kirjoja lukea. "Se joka tahtoo näitä kirjoja lukea, antaa pantiksi kirjan arvoa vastaavan rahasumman sekä maksaa lukupalkkiota kahdeksannen osan kirjan arvosta." Tämä sääntö antaa lukuseuran kirjastolle käytettävissä olevan, yleisen kirjaston luonteen, mutta toisaalta on todettava, ettei näiden sääntöjen puitteissa suinkaan jokainen piikatyttö tai puukhollari eikä merimieskään pystynyt kirjaa lainaamaan vaikka olisi halunnutkin. Mutta olihan silloisessa kaupungissa toki runsaasti myös käsityöläisiä ja kauppiaita, jotka hyvinkin pystyivät maksamaan vaaditun summan ja näin käyttämään hyväkseen kirjastoa. Lainausmaksu eli "lukupalkkio" säilyi vielä kansankirjastossakin, aina tämän vuosisadan alkukymmenille asti.

Mikäli kuitenkin päädytään siihen että yleinen kirjastotoiminta on Kokkolassa vasta sata vuotta vanhaa, meidän on lähdettävä Wasabladetissa julkaistusta uutisesta, jossa kerrotaan, että Kokkolassa on tammikuun 2 pnä 1876 avattu kansankirjasto. "Se on avoinna lainausta varten joka sunnuntai kello 4:stä kello 8:aan i.p. Kirjastonhoitaja on neiti Maria Wichman. Kirjan lainaaminen maksaa vain 5 penniä, ja sillä rahalla saa kirjaa pitää 2 viikkoa. Jos kirjaa pidetään pitempään, maksetaan sakkoa 10 penniä viikolta."

Samasta uutisesta käy ilmi, että täällä oli jo edellisen vuoden lokakuussa avattu Kansanvalistusseuran lukusali, ja että se sijaitsi alakoulun salissa. - Alakoulua taas tiedetään pidetyn juuri samassa talossa, jossa kirjasto sitten toimi lähes sata vuotta.

Tämän kansankirjaston ensimmäiset säilyneet pöytäkirjat ja jäsenluettelot ovat kuitenkin vasta vuodelta 1885. Jäsenluettelosta näkyy, että myös tämän kirjaston perustajat olivat erittäin arvovaltaisia kaupunkilaisia, mainittakoon vain sellaiset nimet kuin kauppiaat Alf. Björklund, Carl Donner, Gustaf Forsen, laivanvarustajat A. Björkman, Carl Sneckendahl, apteekkari Alftan, rehtori A. Ebeling, joista viimemainittu lienee ollut hankkeen varsinainen vetäjä. Jäseniä oli sinä vuonna yhteensä 52 ja huomio kiintyy erikoisesti siihen, että mukana on nyt myös naisia. Lukuseuran perustajat ja toimihenkilöt olivat olleet yksinomaan miehiä: kun nyt lähdettiin liikkeelle Kansanvalistusseuran lipun alla, huomattiin että kansaan kuuluu myös naisia. Jäseniksi ovat useinkin kirjoittautuneet aviopuolisot yhdessä, on myös sisaruksia ja yksinäisiä nai kuten Elisa ja Maria Wallin, Anna Lassander ja muutamat muut.

Kirjaston toimihenkilöinä, myöhemmin virkailijoina, ovat koko satavuotisen taipaleen kestäessä olleet yksinomaan naiset, vasta viime kesänä heidän joukkioonsa liittyi miespuolinen virkailija.

Paitsi jäsenmaksuista kirjasto sai ainakin alkuvuosina tulonsa paloviinaverosta. Lehtori Ebelingin tiedetään tehneen maistraatille ehdotuksen tästä asiasta, ja se myös meni läpi. Esim. vuonna 1892 saatiin jäsenmaksuina kokoon 50 mk, mutta anniskeluyhtiön voittovaroista saatiin 300 markkaa, eikä muita tuloja ollutkaan.

Paikallisen Kansanvalistusseuran osasto tarjosi kirjastoa kaupungille, joka ottikin sen haltuunsa v. 1898.

Kuten lukuseuran kirjasto käsitti Kansanvalistusseuran kirjastokin aluksi yksinomaan ruotsinkielistä kirjallisuutta. Luettavan painopiste on kuitenkin kansankirjastossa heti alusta lähtien siirtynyt selvästi kaunokirjallisuuden puolelle. Parinkymmenen ensimmäisen vuoden aikana kirjastolle on ehtinyt kertyä yhteensä 1480 kirjaa, lainausten määrä oli noina vuosina 3000-5000 luokkaa.

Suomenkielisiä kirjoja on tiettävästi lainattu vuodesta 1904 lähtien, siitä lähtien on ilmestynyt myös painettu suomenkielinen kirjaluettelo, jonka perusteella lainaajat tuohon aikaan tekivät kirjavalintansa. Kaunokirjallisuus on saanut valta-aseman tälläkin puolen kielirajan. Kotimaiset kirjailijat Aho, Alkio, Kallas, Leino, Talvio, Wilkuna ym. esitellään yhdessä käännetyn kaunokirjallisuuden edustajien kanssa. Aleksis Kiven nimeä ei kuitenkaan luettelosta vielä löydy.

Kansankirjastona alkaneen ja kaupunginkirjastona jatkaneen satavuotiaan vaiheet liittyvät koko tällä ajanjaksolla yhteen ja samaan taloon, joka kokkolaisessa kielenkäytössä on merkinnyt tähän saakka samaa kuin kirjastotalo. Se on rakennettu pedagogien rehtorin asunnoksi vuoden 1818 paikkeilla ja on ilmeisesti italialaisen arkkitehdin, maassamme yleisten rakennusten intendenttinä toimineen Charles Bassin käsialaa. Se on tyylikäs talo ja alkuun kai se oli tarpeeksi tilavakin. Kun yksityinen ruotsinkielinen yhteiskoulu v. 1909 muutti palokunnantalosta, sille annettiin juuri tämän talon tilat. Mihinkäs kirjasto sitten joutui? Sille ei keksitty sen kummempaa paikkaa kuin viereinen pedagogiotalo, nykyinen Renlundin museo. Tarkemmin sanottuna sen pienin, keskimmäinen huone jossa on yksi ikkuna ja tilaa muutama neliömetri. Kirjakaapeista oli nyt pakko ottaa kokonaan ovet pois ja ahtaus oli sittenkin kovin suuri, mutta näin mentiin parikymmentä vuotta, kunnes ruotsinkielinen yhteiskoulu v. 1929 siirtyi keskikoulun taloon. Silloin kirjasto pääsi taas entisiin tiloihinsa Bassin taloon. Tässä vaiheessa siirryttiin tarkoituksellisestikin avohyllysysteemiin ja hankittiin lainauspöydät ja muut kalustot. Kirjasto jaettiin kahteen osaan: pihan puoleisesta ovesta päästiin suomenkieliseen ja kirkonpuoleisesta ovesta ruotsinkieliseen kirjastoon. Vielä pitkälle sodanjälkeiseen aikaan asti oli kuitenkin yksi kirjastotalon huoneista vuokrattuna palokunnalle.

Sota-ajasta joutui myös kirjastotoiminta kärsimään. Pöytäkirjat kertovat, että vuoden -39 lopulla pakkoluovutettiin kirjasto sotilaallisiin tarkoituksiin. Kirjat sijoitettiin yleiseen lukusaliin, jota kuitenkin ehdittiin pitää auki vain kerran kun sekin suljettiin. Koko sodan aikana kirjastoa voitiin pitää vain osittain toiminnassa. Vuoden 1942 pöytäkirja sisältää alakuloisen toteamuksen: "Valtionapu 15 000 mk - ei saatu."

Sodan aikana, tarkemmin sanottuna -43 saapui Kokkolankin kirjastolle lahja Saksan lähetystöltä. Se sisälsi muutamia saksankielisiä teoksia sekä suomeksi käännetyn Hitlerin Taisteluni I ja II. Muutamia vuosia myöhemmin, rauhan tultua, johtokunnalla oli taas kova työ karsia kirjastosta kaikki vaaralliset teokset, muiden mukana Hitlerin teokset ja monta muuta, yhteensä 29 kirjaa. Sensuurin kanssa jouduttiin siis jälleen tekemisiin mutta tällä kertaa ilman vilppiä.

Kohta sodan jälkeen tarkemmin sanottuna 1946 koettiin täällä Kokkolassa kirjastoasian tiimoilta melkoinen tukistus. Se tuli kirjastontarkastaja, sittemmin kirjastoneuvos Helle Kannilan arvovaltaisesta kädestä. Hänen tarkastuskertomuksensa on perusteellisesti asioihin paneutuva ja sisältää lukuisia uudistusehdotuksia: olisi saatava ainakin yksi päätoiminen kirjastonhoitajan virka, suomen- ja ruotsinkielinen kirjasto olisi yhdistettävä, lukusali ja lastenkirjasto tulisi siirtää muualle, kirjavarasto tulisi sijoittaa ullakolle jne. Lisäksi hän vaati kirjastolle puhelinta ja kirjoituskonetta sekä ovelle tiedotetta laitoksen aukioloajoista, pitää talousarviota riittämättömänä ja käsikirjastoa skandaalimaisen niukkana, koko taloa aivan liian pienenä ja kylmänä.

Kirjeessä oli paljon nielemistä, mutta voidaan sanoa, että osa Helle Kannilan ehdotuksista toteutui lähivuosina. Jo seuraavana vuonna kirjastonhoitajan virka tuli päätoimiseksi. Tilaa säästettiin jonkin verran kun suomalainen ja ruotsalainen kirjasto yhdistettiin -47, muutamia väliseiniä poistettiin ja oviaukkoja suurennettiin. Lattiapinta-alaa saatiin näin yhteensä 178,2 neliömetriä eikä sitä sen enempää voitu saada. Lukusalia ajateltiin sijoittaa muualle, mutta lopulta päädyttiin sellaiseen ratkaisuun, että se poistettiin kokonaan ja käsikirjastoon sijoitettiin vain aikakauslehtihylly. Vasta nyt, uuteen taloon muutettaessa, ovat kokkolalaiset jälleen saaneet käyttöönsä yleisen lukusalin.

Vähän lisää tilaa saatiin siitäkin kun lastenosasto siirrettiin Torikadun varteen Lavanderin taloon, se tapahtui kuitenkin vasta tämän vuosikymmenen alussa, mutta kirjastoneuvos Helle Kannilan hartain toivomus, toivomus uuden kirjastotalon pikaisesta saamisesta on toteutunut vasta nyt, kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vanhan talon ahtaudesta huolimatta siellä pidettiin yllä vilkasta toimintaa. Jo 50-luvun alussa alotettiin lasten satutunnit sekä pidettiin lapsille kysymyskilpailuja, joiden avulla heitä perehdytettiin hakuteosten käyttöön. Musiikkikirjasto teki tuloaan samoihin aikoihin, kirjastossa pidettiin näet useita äänilevykonsertteja, kuunneltavaa musiikkia esitteli kapellimestari Hannu Tunkkari.

Mutta kun kirjamäärä ja lainaston käyttäjien määrä kasvamistaan kasvoivat, oli hyllyjä pakko lisätä ja kuormittaa yhä enemmän. Niiden paino tuli lopulta niin suureksi, etteivät lattiat kestäneet vaan alkoivat pettää. Oli melkoinen mylläkkä kun hyllyt piti tyhjentää ja siirtää pois että päästiin tekemään uutta lattiaa. Mitään työhuoneita kortisto- ym. hiljaiseen työhön ei enää aikoihinkaan virkailijoille löytynyt vaan kaikki tapahtui kodikkaasti lainaussalin laitamilla, edestakaisin käyskentelevien lainaajien takinliepeistä käyvän ilmavirran tuulettaessa hiestyneitä ohimoita. Viimeisinä vuosikymmeninä, keskuslämmitykseen siirtymisen jälkeen, ei talossa enää toki ollut kylmä. Kirjastonjohtajan työhuoneena ja samalla koko henkilökunnan kahvihuoneena palveli pieni komerontapainen huone, johon ei huoneenhaltijan lisäksi istujia sopinut. Nähtävästi kahvituokiot tultiin toimeen seisaallaankin.

Ykspihlajaan perustettiin lainausasema jo v. 1940. Koivuhaan sivukirjasto sekä keskussairaalan ja Honkaharjun laitoskirjastot perustettiin kaikki 70-luvulla. Kaarlelan liityttyä Kokkolaan vuoden -77 alussa on sivukirjastojen määrä nyt yhteensä 10.

Kirjastonhoitajina ovat sadan vuoden aikana toimineet seuraavat: alakansakoulun opettaja Maria Wichman, opettaja Lina Lundström, neiti Constance Ahlström sekä pankin prokuristi Annie Hongell 1909-1949, fil.kand. Eeva-Marjatta Karstu, joka oli ensimmäinen päätoiminen kirjastonhoitaja, 1949-1953, fil.kand. Riitta Niemi o.s. Hakala 1953-58, sekä yhteisk.tiet.kand. Leena Slotte o.s. Kokkonen 1958 edelleen. Pääkirjastossa on 13 virkailijaa, sivukirjastoissa yhteensä 14.

Kirjojen lukumäärä on sadassa vuodessa kasvanut muutamasta sadasta kymmeniin tuhansiin, esim. viime vuonna oli kirjoja, sivukirjastot mukaan lukien, 89 897 kpl, lainauksia tehtiin 293 593.

Annikki Wiirilinna