Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla VI

Keskipohjanmaa 1.5.1968

Kun åkerblomilaiset saivat alioikeuden tuomion heinäkuun 21 pnä v. 1927, heidät passitettiin, toistaiseksi tutkintovankeina, Vaasan linnaan. Tutkintovankien oikeuksiin kuuluu ottaa vastaan vieraita, ja tutkintovankeja he olivat niin kauan, kunnes heidän tuomionsa oli käsitelty myös ylemmissä oikeusasteissa. - Viimeisen portaan, korkeimman oikeuden tuomio tuli vasta vuoden kuluttua, kesäkuun alussa 1928. Korkein oikeus vahvisti Vaasan hovioikeuden antamat tuomiot muiden suhteen paitsi Maria Åkerblomin, jonka rangaistus oli alennettu 8 vuodeksi kuritushuonetta ja tuomittu sen jälkeen olemaan 12 v. vailla kansalaisluottamusta "katsoen korkein oikeus hänen rikoksen tapahtuessa olleen suuressa määrin sielullisessa häiriötilassa, joskaan ei syyntakeeton".

Arvata saattaa, että toimeliaat åkerblomilaiset käyttivät tutkintovankeusajan tarkkaan hyväkseen. Jo muutaman viikon kuluessa he Vaasan linnassa kykenivät luomaan suhteita, joiden perusteella oli mahdollista, että esim. Wartiovaara pääsi Vaasasta käsin käymään vierailulla Kokkolassa, tarkempia tietoja ei tosin tästä vierailusta löytynyt lehdistöstä, mutta ne sisälsivät kylläkin maininnan, että Vaasan lääninvankilan johtaja sai asian johdosta ankaran varoituksen. Wasabladet kertoi myös, että Wartiovaara oli autolla viety käymään sen hovioikeuden virkamiehen yksityisasuntoon, joka tuli esiintymään Wartiovaaran ja Marian jutussa sitä hovioikeudessa käsiteltäessä. Vierailu oli kestänyt puolitoista tuntia, tietää Wasabladet.

Söi kirjeensä

Sanotaan, että vähän tietoja kulkee vankilan korkeiden muurien ylitse. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa Maria Åkerblomin suhteen. Lokakuussa -27 huhutaan jo Helsingissä, että Marialla oli järjestettynä salainen kirjeenvaihto vankilanmuurien yli.

Samana päivänä kun vankilan johtaja sai varotuksen Wartiovaaran Kokkolan-vierailun johdosta, hän teki yllätysvierailun Maria Åkerblomin koppiin, ja kuinka ollakaan: tapasi tämän parhaillaan hoitamassa kirjeenvaihtoaan! Yllättynyt Maria ehti nopeasti repiä kirjeen, josta osan söi, osan kätki vaatteisiinsa. Syötyä osaa ei lääninvankilanjohtaja saanut koskaan lukea, mutta Marian vaatteista löydettiin kyllä ne laput, joita hän ei saanut nieltyä. Kirjeenpalasista päästiin helposti selville siitä, että Maria täyttä häkää suunnitteli jo uutta pakomatkaa. Hän valitteli kirjeessään sitä, ettei "kukaan ollut tullut tänne" ja että "yritys oli aiottu lykätä toistaiseksi". Selviä suunnitelmia oli kuitenkin jo saatu aikaan: merkiksi sopivasta hetkestä lupasi Maria ripustaa sellinsä ikkunaan ruskean sukan.

Kirjeenvaihdon johdosta rangaistiin Maria Åkerblomia muutaman päivän kovalla vuoteella, mutta se tuskin häntä paljoakaan lannisti.

Parasta, mitä saatavissa oli

Ilmeisesti viranomaiset tulivat tämän kohtauksen jälkeen entistä valppaammiksi: pari päivää sen jälkeen kun Maria oli syönyt kirjeensä, löysivät nimittäin poliisit Vaasan läheltä erään heinäladon alta kätkön, jossa oli ainakin seuraavia tavaroita: erittäin hyvä naisten matkaturkki, jonka taskussa oli hienon hieno nenäliina: erinomaiset vällyt ja viltti sekä aivan erinomaisella taidolla ja huolella tehdyt, äänettömät köysitikkaat, jotka olivat pituudeltaan juuri vankilanmuurien korkuiset.

Helmikuisen pakomatkan palelevat muistot olivat ilmeisesti saaneet Marian siihen tulokseen, että ei kannattanut enää lähteä värjöttelemään ilman päällysvaatteita minkään kuusen alle. Nyt kuten aikaisemminkin oli hänelle varattu siis parasta, mitä saatavissa oli: niin kuitenkin kävi, että hienot tavarat joutuivat aivan toisiin käsiin kuin ne oli tarkoitettu.

Tuskin oli kuukautta kulunut tästä löydöstä, kun vankilaviranomaiset kiinnittivät huomiota erääseen mieshenkilöön, joka kuljeskeli jäällä Vaasan lääninvankilan edustalla. Pari poliisimiestä lähetettiin heti miehen perään, ja kun hänet kuljetettiin etsivänosastoon, tunnisti komisario Markus, joka oli Åkerblomin juttua joutunut tutkimaan, hänet helposti erääksi Helsinkiin muuttaneeksi lahkolaiseksi. Kun mieheltä tiedusteltiin, millä asioilla hän Vaasassa liikkui, ei hän osannut muuta sanoa kuin että oli tullut katsomaan vankilaa. Selvähän se, ettei tämä "katsominen" ollut tapahtunut ilman tiettyjä tarkoitusperiä.

"Me emme lannistu"

Kuten sanottu, Marialla ja hänen kumppaneillaan oli oikeus ottaa vastaan vieraita, tutkintovankeja kun edelleen olivat. Marraskuun 19 pnä mm. oli Marialla vieraita H:stä, eräs nainen ja eräs Rafael-poika hänen kanssaan. Maria piteli kauan Rafaelia sylissään, ja ilmeisesti sai viranomaisten huomaamatta sujautettua Rafaelin vaatteisiin oman kirjeensä: ilmeistä oli, että hän myös löysi Rafaelin vaatteista itselleen tarkoitetun kirjelipun.

Joulukuun lopussa -27 tämä sama nainen tuli uudelleen vierailulle, mutta nyt hänellä oli huonompi onni. Kirjeen jättäminen epäonnistui, se takavarikoitiin ja nainen pidätettiin.

Takavarikoitu kirje kertoi mm. ettei eräs nimeltä mainittu naishenkilö ollut voinut saapua Mariaa tapaamaan Marian ehdottamana päivänä, koska oli saapunut kotiinsa liian myöhään, ja että kaksi naispuolista oli parhaillaan Vaasassa hankkimassa sopivaa huoneistoa. Vielä sanottiin kirjeessä, että Rafael pahaksi onneksi sairastui ja että kirjeen lähettäjät työskentelevät piilopaikan hommaamisessa sekä että uusien köysitikkaitten pitäisi olla yhtä hyvät kuin edellisetkin.

Näitä köysitikkaita ei kuitenkaan koskaan ehditty Vaasan lääninvankilan muurien yli heittää, sillä jo vuodenvaihteen tienoilla Maria Åkerblom siirrettiin alituisesti toistuvien pakopuuhiensa takia Hämeenlinnan naisvankilaan. Siellä olleet kuulema tietävät, että tuosta kammottavasta laitoksesta on jotakuinkin vaikea karata.

Mutta näihin aikoihin ilmestyi painosta prof. Aarni Voipion teos "Profeettoja ja valheprofeettoja", jossa pääasiassa kerrotaan Maria Åkerblomista sekä muutamista muista unissasaarnaajista. Tämän teoksen kannanotoista on tässäkin kirjoitussarjassa jo aikaisemmin kerrottu. Teos oli jollakin tavalla myös päässyt vankilan muurien yli, ja metsänhoitaja Eino Wartiovaara, luettuaan sen, ei suinkaan malttanut olla tarttumasta kynään. Kirjoituksessaan, jonka hän lähetti kaikille Helsingin lehdille, hän ankarasti hyökkää professori Voipiota ja hänen teostaan vastaan. Muut lehdet eivät siitä mainitse, mutta Uusi Suomi julkaisee asian johdosta uutisen, jossa ihmettelee, että toimitukseen on saapunut Vaasan postileimalla varustettu kirje, jonka on lähettänyt metsänhoitaja Eino Wartiovaara vankilasta.

Vähän myöhemmin teki Wartiovaara oikeuskanslerille kantelun, joka sisälsi muistutuksen mm. poliisikomisario J. V. Markusta vastaan. Muistutus koski erikoisesti niitä patruunoita, jotka liittyivät Weneliuksen murhayritysjuttuun. Oikeuskansleri katsoi kuitenkin tämän kantelun kaikilta osiltaan aiheettomaksi ja jätti sen huomioonottamatta.

Kun korkeimman oikeuden vahvistus tuomioille tuli kesäkuussa 1928, alkoi prosessikiihko vähitellen laimeta.

Eräs omituinen joulukirje

Mutta ennenkuin siirrytään ajassa eteenpäin, kannattaa mainita vielä eräs mielenkiintoinen, åkerblomilaisille hyvin luonteenomainen kirje, jonka laatuisia mm, nimismies Wenelius oli aikoinaan saanut vastaanottaa.

"Keskipohjanmaa" kertoo 1927 joulukuun 29 pv:n numerossaan otsikolla "Uhkaavatko åkerblomilaiset? Lahkon taloudenhoitajan omituinen kirje", että komisario Markus oli joulukuun 23 pnä saanut Helsingistä kirjeen, jonka alkuosa kuului seuraavasti:

Helsingissä joulukuulla 1927

     Herra Etsiväkomisario Markus
     Vaasa

     Tulossa olevan suuren juhlan johdosta haluan lähettää Herra
     Komisariolle koruttoman joulutervehdyksen toivoen, että Herran
     nimeen tehty työ ei hukkaan joudu, vaan vaikuttaa niinkuin
     Herra tahtoo (Jes. 55: 11).

     Tervehdys kuuluu: Niin ota siis vaari, ettet unhoita Herraa (5
     Moos. 8: 11)

     Vaan jos sinä niin unhoitat Herran sinun Jumalasi, ja noudatat
     muita jumalia, palvelet ja kumarrat niitä, niin minä tänä päivänä
     todistan teille, että teidän pitää hukkuman (5 Moos. 8:19).

     Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajaksi teitä
     vastaan, että minä olen pannut eteenne elämän ja kuoleman,
     siunauksen ja kirouksen: valitse siis elämä - - - (5 Moos.
     30:19).

Kaiken todennäköisyyden mukaan kirje on vielä jatkunutkin, vaikka enempää ei siitä julkaistu.

Kun Essex-auton kuljettajan Kotilaisen kanssa keskustelin silloisesta pakomatkasta ja näistä ajoista, hän mainitsi ohimennen, että komisario oli mukava mies, ja että hän kerran, muutamia vuosia jälkeenpäin Vaasassa käydessään yritti tavata tätä, mutta että komisario Markus oli silloin jo kuollut.

Kaikkea eivät lehdetkään tiedä

Marian karkaamisista olivat sekä Helsingin että koko maankin lehdet paljon kirjoitelleet ja pitäneet iloa. Sulo Wuolijoki kertoo 1948 ilmestyneessä kirjassaan "Kun minä olin asianajajana", että yksi asia oli kuitenkin kaikilta lehdiltä jäänyt tietämättä. Wuolijoki kertoo, että kun Maria Åkerblom v. 1924 oli vankilasta siirrettynä Kammion sairaalaan mielentilatutkimuksia varten, hän melkein joka yö poistui huoneestaan akkunan kautta muurin yli ja meni Ulfåsaan pitämään hartauskokouksia sekä palasi taas ennen aamunkoittoa takaisin. "En tiedä, avustiko häntä näissä hommissa joku sairaalan henkilökuntaan kuuluva henkilö vai eikö, mutta se ainakin on varmaa, että akkunaa hän kulkutienään käytti. Tämä oli ainoastaan uskottujen tiedossa oleva salaisuus, ja yksi uskotuista olin minä", sanoo Sulo Wuolijoki.

Sulo Wuolijoki, joka oli joutunut vankilaan ja menettänyt kansalaisluottamuksensa pitemmäksi aikaa poliittisista syistä 20-luvun levottomissa olosuhteissa, perusti vankilasta päästyään asianajotoimiston yhdessä Timo Springertin kanssa. Ensimmäinen asia, joka heidän hoidettavakseen tuli, oli juuri Maria Åkerblomin juttu, joka oli niin laaja, että pöytäkirjojakin siitä ja sen yhteydessä olevista, siihen välittömästi liittyneistä jutuista oli kertynyt monia tuhansia sivuja.

Teki vaikutuksen - vaikka ei tavannutkaan

Wuolijoki kertoo kuitenkin toisenkäden tietoja: "Åkerblomilaisista ja heidän opistaan tiedän itse asiassa sangen vähän, sillä syvennyin tavallisesti vain kunkin jutun juridiseen puoleen kyselemättä sen yhteydessä tarpeettomia sivuasioita. Itse Maria Åkerblomia en nähnyt kertaakaan, sillä kansalaisluottamusta vailla olevana minun ei sopinut mennä raastupaan, vaan Timo Springert hoiti sen puolen asiaa käyden myös vankilassa Mariaa tapaamassa silloin kun tämä oli istumassa", hän kertoo.

Omana käsityksenään hän kuitenkin sanoo yhtä ja toista, mm. sen, että Marian koulunkäynti lienee supistunut hyvin vähiin päätellen hänen virheellisestä oikeinkirjoituksestaan. "Suomea hän osasi tuskin muuta kuin sanan pärkkele, jota hän mielellään käytti kiivastuessaan ja toruessaan lahkolaisiaan, milloin ruotsinkielen vahvistussana tuntui hänestä liian miedolta. - - - Maria Åkerblomista ja eräistä muistakin nuorista tytöistä ovat heidän saarnojaan kuunnelleet kertoneet, että saarnat ovat olleet hyvin voimakkaita ja vaikuttavia, täysin johdonmukaisia ja loogillisia. Minusta on suorastaan käsittämätöntä, mistä he juuri unissaan sen logiikan saavat jota jumala paratkoon heillä ei suinkaan selvin päin ole."

Sulo . Wuolijoki kertoo sitten omalla tavallaan Åkerblomin liikkeen historian, mutta kertomuksen epätarkkuuksista - mm. hän puhuu Teerijärven nimismies Venellistä - ilmenee, ettei hän tosiaankaan juttua kovintarkkaan tuntenut. Hän tietää kuitenkin, että Marialle rakennettiin Pohjanmaalle komea päämaja, jota paikkakunnalla nimitettiin palatsiksi, ja että se oli ulkoapäin tervattu niinkuin Heikki Klemetinkin huvila Kulosaaressa.

Eräänä päivänä oli Wartiovaara saapunut hyvin kiihtyneenä Wuolijoen toimistoon parin muun uskovaisen kanssa ja ilmoittanut, että Maria Åkerblom oli vangittu. Tarkemmin hän ei osannut asiaa selittää vaan arveli että jutun takana oli taas ihmisten pahansuopaisuus ja ilkeys. Wuolijoen Springertin asianajotoimisto joutui näin ollen mukaan myös myymälävarkausjuttuun, ja erittäin mielenkiintoinen on hänen kommenttinsa kaiken sen jälkeen:

"Meidän oma varma käsityksemme oli se, että Maria Åkerblom oli syytön, ja siinä käsityksessä olen oikeastaan vieläkin. Samaan käsitykseen tuli Timo Springertkin käytyään lääninvankilassa Maria Åkerblomia tapaamassa. Tämän jutun kestäessä tulin tuntemaan sangen useita lahkon jäseniä, ja minun täytyy sanoa, että harvoin elämäni olen tavannut miellyttävämpiä ihmisiä. Hyvällä omallatunnolla voin heistä käyttää vaikkapa kaikki suomenkielen kehuvat laatusanat."

Värikäs nuhdesaarna

Käsitystään Maria Åkerblomista Wuolijoki perustelee seuraavaan tapaan:

"Silloin kun M. Å:n jutut meidän toimistoomme tuotiin, oli Maria kolmenkolmattavuotias. Ymmärrykseltään normaali, lisäksi hyvin reipas, elämänhaluinen, huumorintajuinen ja tavallista rohkeampi puheissaan, kiivastuessaan jopa niin rohkea, että muutamien mielestä ylitti säädyllisyyden rajan. Kun hän suuttui hän ei säästellyt voimakkaitakaan kirosanoja. Hän oli välitön, avonainen vieläpä avosuinenkin. Nämä kaikki ovat sellaisia ominaisuuksia, että niiden kanssa yhteen ei oikein sopeudu salakavala, luihu varas. En ole henkilökohtaisesti tutkinut niittä pöytäkirjoja, joiden mukaan Maria Åkerblom tuomittiin pienen naisten kellon (ja kangaspakkojen) varkaudesta, mutta koko minun tunneasteikkoni sanoo, että Maria ei ollut kykenevä sellaisen tekoon. Hänen teolleen ei sitäpaitsi voi keksiä minkäänlaista motiivia. Hän ei ollut minkään puutteessa, vaan hänen lahkolaisensa olivat valmiit tuomaan hänelle vaikkapa viisi rannekelloa jos hän vain olisi ilmoittanut niitä haluavansa. Hän eli suorastaan ylellisyydessä. Hänellä oli erikoisen kaunis ratsuhevonenkin, komea Keikari-niminen ori, jolla hän ratsasteli harva se päivä pitkin Seurasaaren teitä ja muuallakin. Ori totteli hänen pienimpiäkin viittauksiaan, sillä Maria Åkerblom oli ja on vieläkin sekä eläinten ystävä että eläinten ymmärtäjä. Hänellä oli sitäpaitsi muitakin ominaisuuksia, jotka eivät mallaa yhteen luihun varkaan kanssa. Hän oli kiivastuessaan välittömän ja pelottoman suorapuheinen: Matti Harmaja, joka myöhemmin hoiteli heidän juttujaan, kertoo Maria Åkerblomin kerran vihastuneen ja pitäneen nuhdesaaman noin kuudellekymmenelle lahkoonsa kuuluvalle henkilölle, ja tällöin - Harmajan laskujen mukaan - käyttäneen ainakin kuusitoista kertaa naisten sen paikan nimeä, jota ei hienonpuoleisissa teekutsuissa juuri mainita. Milloin pelkästään substantiivina, milloin preposition kanssa, milloin taas adjektiiviksi muovailtuna.

Maria Åkerblom on ollut minulle arvoitus ja on sitä yhä vieläkin. Hänessä on ikäänkuin kaksi täysin vastakkaista persoonaa", toteaa Sulo Wuolijoki, ja häneen yhtyy varmaan moni muu.

Köysitikkaat käytössä

Mutta ne erikoisella huolella, varmaankin käsityönä valmistetut köysitikkaat tulivat kuin tulivatkin käyttöön, tällä kertaa tosin Hämeenlinnan vankilan muurin yli. Se tapahtui muutamia vuosia sen jälkeen kun Maria Åkerblom oli sinne siirretty. Nähtävästi kirjeenvaihto ja viestitys oli vaikeutunut huomattavasti, koska valmistusaika otti näin pitkään.

Joka tapauksessa Hämeenlinnan ympäristössä jossakin maantie kulkee niin korkealla mäellä, että sieltä saattaa nähdä lääninvankilan pihalle, jossa naisvankeja päivisin kävelytetään. Merkinantosysteemi perustui tähän.

Tätä pakoa valmisteltiin kauan ja huolellisesti. Kuljettajaksi kysyttiin mm. entistä Essex-auton kuljettajaa Väinö Kotilaista, mutta hän ei halunnut enää riskeerata. Niinpä åkerblomilaiset, ajan lähestyessä, joutuivat turvautumaan erääseen hämeenlinnalaiseen nuorukaiseen, jolla oli kyllä hyvä auto, mutta jolla - Kotilaisen kertoman mukaan - oli ajokortti ollut vasta muutamia viikkoja, ehkä suorastaan vain pari viikkoa. Tarpeellinen ajotottumus siis puuttui kokonaan.

Joka tapauksessa: Kun tuli se hetki päivästä, jolloin vangit kävelivät vankilan pihalla, heitettiin ulkopuolelta ne erikoisvalmisteiset nuoratikkaat muurin ylitse. Maria juoksi kuin ilves tikkaitten luo ja kiipesi sekunnissa yli muurin, jonka takana auto odotti. Lähdettiin huristamaan etelään päin, mutta nopeita olivat myös poliisiviranomaiset. He saivat käsiinsä heti toisen auton, jolla lähdettiin ajamaan takaa. Mutta Kosken pitäjässä erään pienen joen yli menevällä sillalla sattui onnettomuus: Sillä kohtaa teki maantie nimittäin jyrkän mutkan, ja juuri sitä varten oli silta vahvistettu lyhyillä, mutta leveähköillä tukipilareilla, joiden väliin oli sovitettu tukevat rautatangot. Yhteen näistä kivipilareista törmäsi Marian auto jääden kiikkumaan puoleksi tyhjän päälle ja vaurioituen niin pahoin, ettei matkan jatkamisesta sillä autolla ollut puhettakaan. Siinä poliisin auto hänet tavoitti, ja kerrotaan hänen ensi töikseen sanoneen poliisille:

- Jos minulla olisi ollut Essex-auton kuljettaja, ette olisi saaneet minua kiinni.

Silminnäkijän kuvaus

Sulo Wuolijoki kertoo vain muutamia päiviä tapauksen jälkeen matkustaneensa perheineen samat tietä vuokra-autolla Hollolaan. Sillä sillalla, mihin Maria Åkerblomin auto oli pysähtynyt, Wuolijoen auton ohjaaja pysäytti kulkuneuvonsa, osoitti hyvin viistoon mennyttä kiveä ja sanoi:

- Juuri tuohon kiveen se Maria Åkerblomin auto törmäsi.

Ja Wuolijoki kertoo edelleen:

- "Nousin oikein tarkastamaan tuota merkillistä kiveä. Törmäys oli kaikesta päättää ollut hyvin ankara, sillä kivi oli siirtynyt paikoiltaan ja oli miltei vain paksujen rautaisten kannattimien varassa. Kysyin kuljettajalta, tietääkö hän ehkä joitakin tarkempiakin asianhaaroja tästä historiallisesta kolarista.

- Tiedän kyllä, sillä juuri minä ohjasin sitä autoa, jolla Mariaa ajettiin takaa. Sitten hän kertoi seikkaperäisemmin:

- Minulla on Hämeenlinnan paras auto. Minulla on Hämeenlinnan paras auto, siinä ei ole muuta vikaa kuin että se on hieman liian vähän sisäänajettu. Olin juuri poliisilaitoksen edustalla ja tankki oli täynnä bensiiniä kuin tilauksesta, kun poliisit hyppäsivät siihen ja käskivät ajaa niin että lusikka pohjassa. Marialla oli hiukan etumatkaa eikä se tuntunut ollenkaan vähenevän, sillä hyvä menijä se oli hänenkin autonsa. Tässä Kosken sillalla me tapasimme koko joukkueen kun heille se onnettomuus oli sattunut.

- Kuinkahan olisi käynyt, ellei Marian autolle olisi sattunut mitään kommellusta?

- Kyllähän me lopulta kiinni olisimme saaneet, sillä kun tarkastelin heidän tankkiaan niin havaitsin, että meillä oli bensaa koko joukon enemmän. Mutta se on sitten eri asia, olisiko Maria enää silloin ollut autossa vai ei, sillä sellainen oli suunnitelma, sen sanoi Mariakin suoraan, että hänet tipautetaan johonkin sopivaan paikkaan tien viereen ja meidät narrataan sitten ajamaan takaa pelkkää autoa. Marialla kai oli jossakin tiensivussa toisiakin auttajia, sillä tämä pakoretki tuntui olleen hyvin suunniteltu.

- Millä päällä se Maria muuten oli ja miten hän suomenkielessä toimeen tuli? kyselin edelleen uteliaasti.

- Kyllä hän kielessä toimeen tuli vallan hyvin, sanoi linnareisuilla oppineensa. Mutta sitä minä oikein ihmettelin, miten hän voi tällaisen onnettomuuden jälkeen olla niin reippaalla ja hyvällä tuulella. Hän vain naureskeli ja teki pilkkaa koko asiasta. Hienokseltaan kiroillen sanoi olleensa tyhmä siinä suhteessa, että ei itse käynyt rattiin, sillä jos hän olis ollut ohjauspyörässä, niin kyllä Kosken silta olisi kunnialla ylitetty, pahempiakin paikkoja hän sanoi ohittaneensa vieläpä suuremmalla vauhdilla. Hän tuntui olevan aika hyvin selvillä autoasioista. Hän kyseli tarkkaan minun autosta ja kuultuaan, että se oli Hämeenlinnan nopein hän sanoi, että nyt me sitten teemmekin sopimuksen: Minä vuokraan teidän autonne tulevaa karkaustani varten. Minä vastasin että kiinni on, eihän se pirssiauton ajajaan kuulu, kuka kyydin maksaa kun kyytiraha vaan on tarpeeksi suuri. - Siitä ei tule minkäänlaista riitaa, nauroi Maria, ja niin minä nyt vartoan vain Marian seuraavaa karkausta."

Hämeenlinnalainen pirssimies sai kuitenkin jäädä isolle kivelle odottamaan, sillä seuraavaan karkaukseen ei enää tullut tilaisuutta, vai lieneekö usko karkaamisen onnistumiseen jo lopulta pettänyt. Joka tapauksessa Maria Åkerblom palveli kiltisti aikansa loppuun, ja lienee päässyt vapaaksi jo 30-luvun puolivälin paikkeilla.

Mutta miten on käynyt hänen seurakuntansa ja mitä hän itse on puuhaillut vapautumisensa jälkeen? Ne ovat kiinnostavia kysymyksiä. Vaikka helsinkiläiset sanovatkin Marian olevan "seitsemän lukon takana", aina hänestä ja hänen olemisestaan jotakin tiedetään.

Siitä seuraavalla kerralla.

Kuvatekstit:

Mariaa ei silloin naurattanut...

Silta ja mylly.
Mahtoikohan olla juuri tämä silta Hämeenläänin Koskella, joka muodostui viimeisen pakoyrityksen kompastuskiveksi.

Ns. sisärengas tuomiolla Kokkolan raastuvassa 1927.

...mutta Wartiovaara näyttää hyvin sopeutuneelta