Erikssonin veljekset ja heidän maanpakomatkansa 7

Keskipohjanmaa 24.2.1972

Maanpakolaisten viipyminen kullakin asuinpaikkakunnalla näyttää miltei säännöllisesti pysähtyneen pariin vuoteen. Pari vuotta viivyttiin ensin Friedrichstadissa, seuraavat pari Altonassa, ja pariin vuoteen pysähtyi oleskelu myös Hollannissa Syrhuysterveenissa, jossa viipyminen kävi mahdottomaksi Tranbomin tapauksen jälkeen.

Syrhuysterveenin vuosina poistui seurueesta myös kuoleman kautta muutamia henkilöitä, nim. Cedersparen lapsi, ilmeisesti se Tanskan vesillä laivassa syntynyt, sekä Elisabeth Idh, Krister Leijonsten ja Anders Weström.

Kun Hollannista oli lähdettävä, suunnattiin katse Saksaan, ja monien yritysten jälkeen sai seurue vihdoin luvan asettua Reinin varrella sijaitsevaan Neuwiediin.

Matka sisämaahan

Tähän saakka Lammet-laivan matka oli suuntautunut merenrantakaupunkeihin, mutta jo Syrhuysterveniin mentäessä oli saatu kokeilla liikennöimistä kanavalla. Vielä enemmän sisämaahan päin jatkui nyt matka: pienen Bergum-järven kautta purjehdittiin Ijsselin suuhun ja jokea ylös Reinille, jota pitkin jatkettiin kauas keski-Reini seuduille, yhteensä tuli matkaa Neuwiediin kolmisensataa kilometriä.

Kesä oli vielä kauneimmillaan syyskuussa, jolloin maanpakolaiset tekivät tuon matkan. Alkumatkan laakeat maisemat toivat varmaan matkalaisten mieleen Pohjanmaan tasangot. Yhä useampia Reinin varteen muodostuneita kaupunkeja ohitettiin: tuli Duisburg, Düsseldorf, Köln. Kölnin tuomiokirkko silloisessa rakennusvaiheessaan, kuoriosa valmiina ja torneissakin jo korkeutta puolet nykyisestä, ei voinut olla kiinnittämättä matkalasten huomiota kohotessaan korkeuteen aivan joen rannalla.

Vähitellen alkoivat maisemat muuttua yhä oudommiksi pohjoismaalaisille maanpakolaisille, jotka olivat lähteneet etsimään suvaitsevampaa ilmapiiriä. Tummien metsien peittämiä pyöreäpovisia kukkuloita kohosi joen molemmin puolin, oltiin Siebengebirgenin seuduilla. Vuorien huipuilta näkyi komeita linnoja. Yhä jyrkemmiksi nousivat vuoret ja vuolaana virtasi joki niiden välissä. Illan tummetessa nuoret kävivät salaperäisen ja oudon uhkaavan näköisiksi. Tuli myös vuoria, joiden rinteet olivat viinitarhojen peittämät. Totisesti: oli saavuttu uuteen maahan. Millaiseksi tulisi heidän elämänsä muodostumaan Neuwiedissä, täällä viinivuorten keskellä Reininmaassa - se ei varmaan voinut olla askarruttamatta pakolaisten mieliä.

Kaupunki pakopaikaksi

Maanpakolaiset saapuivat Neuwiediin syyskuun 25 pnä 1740. He olivat nyt tulleet separatismin saksalaisille tyyssijoille, ja on erikoista, että tuo suunnilleen Kokkolan kokoinen ja -ikäinen kaupunki on perustettu v. 1654 - nimenomaan pakopaikaksi kaikille uskonsa tähden vainotuille. Tämä on aivan läpikäyvä asia koko kaupungin historiassa. Kaupungin perustaja oli ruhtinas Friedrich VI zu Wied. Näyttää siltä, että Keski-Reinin alueen pikkuruhtinaat olivat jostakin syystä avarakatseisempia ja suvaitsevaisempia uskonnollisissa kysymyksissä kuin monet muut aikalaisensa: juuri tällä seudulla, nim. Sayn-Wittgensteinin ruhtinaan luona oli saanut turvapaikan myös aikaisemmin mainittu Dippel, jonka ajatuksia Tanskassa erikoisesti pelättiin.

Neuwiediin oli siis sen perustamisesta lähtien saapunut mitä erilaisimpiin uskontoryhmiin kuuluvaa väkeä: reformeerattuja, lutherilaisia, roomalais- ja kreikkalaiskatolisia ja juutalaisia eri puolilta Eurooppaa. Neuwiedin ruhtinas oli havainnut että tulijat yleensä olivat oivallisia, työteliäitä ihmisiä kunhan he vain saivat harjoittaa uskontoaan häiritsemättä, niinpä kaupunki oli jatkuvasti kasvanut ja voimistunut, myös 1700-luvulla siellä rakennettiin runsaasti, käsi- ja pienteollisuus kukoisti, kaupungissa oli myös rauta-, pelti- ja posliinitehdas sekä nahkateollisuutta. Jo 1500-luvulla oli Neuwiediin saapunut myös mennoniittoja ja 1700-luvulla hugenotteja, hugenottiseurakunta oli kuitenkin hävinnyt taloudellisista syistä.

Korkea suojelija

Kun Erikssonin seurue saapui Neuwiediin oli hallitsevana ruhtinaana Alexander zu Wied, kaupungin perustajan pojan poika. Hän oli hyvin oppinut ja vaikutusvaltainen herra silloisessa Saksan-Itävallan keisarikunnassa. Mielenkiintoisen lisäpiirteen hänen kuvaansa antaa tieto että hän opiskellessaan Pariisissa tutustui siellä mm. kardinaali Fleuryyn. Myöhemmin muutamien saksalaisten ruhtinaskuntien jouduttua sotaan, ranskalaisten kanssa oli juuri kreivi Alexander sopiva henkilö rauhaa hieromaan. Hänellä mainitaan olleen suuri vaikutus välittäjänä Pariisin ja Wienin välillä, vasta 1738 hän palasi näistä tehtävistä takaisin Neuwiediin. Pian saapumisensa jälkeen hän meni naimisiin, ja hänen valittunsa oli Sayn-Wittgensteinin kreivin tytär kreivitär Karoline. Erikssonin seurueen saapuessa kaupunkiin hän oli siis paitsi vasta leivottu aviomies myös huomattava diplomaatti. Jo ennen "ruotsalaisia pietistejä" hän oli ottanut vastaan kaupunkiinsa inspiroitujen lahkon ja vähän myöhemmin myös herrnhutilaisia, joilla samoin kuin mennoniitoilla on tänäkin päivänä siellä seurakunta ja kokonainen kaupunginosa asuttavanaan.

Ilta Reinin rannalla

On mielenkiintoista todeta, että Neuwied on tähän päivään saakka säilyttänyt tuon erikoispiirteensä: se on yhä mitä moninaisimpien hengellisten lahkoliikkeitten tyyssija. Kaikkein hämmästyttävintä kuitenkin, että Neuwiedin ruhtinas asuu yhä edelleen komeassa linnassaan Reinin rannalla - ruhtinas Alexanderin jälkeläinen viidennessä polvessa: Hänen Korkea-arvoisuutensa Friedrich Wilhelm zu Wied.

Saavuimme Neuwiediin mainion oppaani ja auttajana, Kölnissä asuvan ekonomi Iiro Santalahden kanssa viime syyskuussa eräänä kauniina sunnuntaisena iltapäivänä. Ajoimme ensimmäiseksi rantalaiturille: ajattelin, että tämä on ollut se paikka, jonka seurue on ensimmäiseksi nähnyt kaupunkiin saapuessaan, laiva on ankkuroitu kai jonnekin näille paikkeille. Mahtavana ja leveänä virtaa Rein ohitse, juuri kaupungin kohdalla siinä on pitkä kapea saari, ylempänä johtaa joen yli komea silta. Laivaliikenne on tavattoman vilkasta, moottoriveneitä ja upeita huvijahteja, vesibusseja ja pieniä höyrylaivoja kiirehtii edestakaisin: sunnuntain paluuliikenne on Reinillä melkein yhtä tiheää kuin autobahnoillakin.

Mietiskellessämme, mistä päin lähtisimme parin sadan vuoden takaisia jälkiä etsimään tulemme siihen tulokseen, että mistään kirkkoherranvirastosta ei kannata edes kysyä, kirkon kanssa he eivät olleet missään tekemisissä. Entä muut lahkoliikkeet? Löytyisiköhän täältä niiden edustajia?

Tulemme kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhemmanpuoleiseen aviopariin joka istuu rantalaiturille asetetulla penkillä iltaa ihailemassa. He ovat ensimmäiset neuwiediläiset joita puhuttelemme ja - henget tuntuvat tosiaan olevan tänään suopeita: heistä toinen jo kuuluu erääseen Neuwiedin monista lahkokunnista. Rouva Ida Muscheid kertoo olevansa filantrooppi, tätä uskonnollista liikettä esiintyy sekä Ranskassa että Saksassa. Kaiken lisäksi filantroopeilla oli aivan parin viikon kuluttua suuri konferenssi jossakin saksalaisessa kaupungissa, rouva Muscheid kertoo siitä innostuneesti ja iloitsee jo etukäteen mukaanpääsystään.

Ei, Erikssonin veljeksistä Ida ja Julius Muscheid eivät tosin koskaan ole kuulleet puhuttavan, mutta he tietävät hyvin että heidän kaupunkiinsa on menneinä vuosisatoina saapunut paljon uskonsa tähden vainotuita ja että Neuwiedin ruhtinaat olivat heitä suosineet.

- Tuossahan se on ruhtinaan linna aivan kivenheiton päässä, he viittaavat laiturilta pohjoiseen päin, jossa täältä päin katsoen näyttää muurin takana olevan vain suuria puita.

Totisesti, sitä en ollut voinut edes aavistaa.

Mutta mitä muita uskonlahkoja täällä olisi? Onko esim. mennoniittoja?

- Heitä on täällä paljon ja heidän pastorinsa nimi on Horst Dück, neuvovat Muscheidit.

Hyvästelemme ystävällisen avioparin rantalaiturilla, ja rouva Ida Muscheid sujauttaa kassistaan käteeni kolme vaatimatonta lehtistä, filantrooppien uskonnollista julkaisua. Hänen koko olemuksensa säteilee hyväntahtoisuutta, myötätuntoa, sisäistä iloa, hän hyvästelee meidät onnen ja siunauksen toivotuksin: ei ole epäilystäkään, olemme tavanneet todellisen ihmisystävän.

17 eri lahkokuntaa

Mennoniittain pastori asuu tietenkin Mennonitenstrassella, mennoniittain kaupunginosassa joka sijaitsee pienen kukkulan rinteellä kaupungin toisessa laidassa. Mennoniitoille rakennetaan parhaillaan uusia taloja.

Pastori Duck on keski-ikäinen herrasmies, hän kertoo tulleensa Neuwiediin kohta sodan jälkeen.

- Kun tulimme täällä oli tuskin enempää kuin kymmenkunta mennoniittaa, nyt meitä on 350, hän sanoo. Hän tietää, että kaupungissa on hyvin monien muitten uskonnollisten katsantokantojen edustajia: - Laskimme tässä kerrattain, että Neuwiedissä vaikuttaa nykyisin 17 erilaista uskonnollista näkemystä omaavaa seurakuntaa.

Erikssonin seurueesta ei pastori Düsk ollut koskaan kuullut puhuttavan mutta neuvoi meidät eläkkeellä olevan herra Otto Wiedin luo, joka hoitaa mennoniittain arkistoa ja tietää paljon vanhoista asioista. Herra Wiebel ei myöskään muistanut koskaan kuulleensa asiasta, mutta lupasi tutustua tässä tarkoituksessa lähemmin arkiston sisältämään vanhaan materiaaliin. Sain kuitenkin häneltä myöhemmin tietää, ettei mennoniittain arkistosta löydy mitään asiaan viittaavaa, ja se onkin täysin ymmärrettävää kun saa tietää, miten eristettyinä maanpakolaiset Neuwiedissä elivät.

Kirkko ilman kelloja

Ajellessamme kaupungilla tulimme tietenkin ennen pitkää ruhtinaallisen linnan edustalle. Sen portit olivat auki, mutta juuri kun yritin astua sisään, ne alkoivat itsekseen, aivan kuin näkymättömän käden kosketuksesta vetäytyä kiinni: oli se hetki iltapäivästä jolloin ne suljettiin.

Mutta aivan linnaa vastapäätä sijaitsee hieman karun näköinen suuri rakennus, jota tuskin ilman paikkakuntalaisten antamia tietoja olisi voinut kirkoksi arvata. Siinä ei ole lainkaan kirkkoon yleensä kuuluvaa korkeaa tornia eikä myöskään kelloja. Se on mennoniittain kirkko. Kun nämä uudelleenkastajiksi ja kerettiläisiksi kutsutut mennoniitat saapuivat tänne 1500-luvulla, he tulivat ensimmäiset vuosisadat toimeen kokonaan ilman kirkkoa, katsomuksensa mukaan he rukoilivat Jumalaa hengessä ja totuudessa, ei käsin tehdyssä huoneessa. V. 1717 alettiin kuitenkin rakentaa omaa kokoontumisrakennusta - ja sen sijainnistakin jo näkee, kuka myös on ollut hankkeen takana, mesenaattina. Tämä kirkko on siis ollut olemassa jo Erikssonien seurueen ollessa täällä. Koska mennoniitat ovat olleet lähes ainoita joiden kanssa he ylipäänsä tulivat toimeen, voidaan ehkä olettaa heidän käyneen tässä rakennuksessa, ainakin heidän on täytynyt se nähdä.

Mutta tähän kirkkoon liittyy myös kirjallisuushistoriallinen muisto. Runoilija Johann Wolfgang Goethe vieraili täällä v. 1774 seuraten jumalanpalvelusta.

Ruhtinaallinen arkisto

Ainoaksi todelliseksi lähteeksi Erikssonien seurueen suhteen osoittautui lopulta Neuwiedin ruhtinaan sukuarkisto; josta on auliisti lähetetty pyytämiäni tietoja tätä artikkelia varten.

Arkisto tuntee Erikssonin seurueen nimellä "ruotsalaiset pietistit". Annettuaan heille luvan saapua Neuwiediin ruhtinas Alexander ryhtyi heitä varten erikoistoimenpiteisiin. Hän valitsi heidän asuinpaikakseen 6 km kaupungin ulkopuolella, Neuwiedin ja Engersin välillä sijainneen Rheinau-nimisen tilansa, jonne perusti puuvillatehtaan, jotta he sen sekä sen ohella harjoitetun maanviljelyksen avulla voisivat hankkia toimeentulonsa. Ruhtinaalle oli kuvattu tulokkaat "riitaisiksi jumalanmiehiksi", ilmeisesti hän oli saanut heistä kirjallista jos suullistakin ennakkotietoa. Niinpä hän ajatteli sijoittaa heidät kauemmas muista yhdyskunnan seurakunnista, jotta sopu paremmin säilyisi.

Ja niin kävi, että "ruotsalaiset" jäivät todella eristetyiksi Rheinaussa. Niin paljon kuin heidän uskonkäsityksissään olikin yhteistä esim. mennoniittojen ja inspiroitujen kanssa eivät he solmineet mitään pysyvää kontaktia näihin hengellisiin sukulaisiinsa. Sen sijaan "ruotsalaiset pietistit" joutuivat ankaraan riitaan ortodoksien kanssa. Tästä riidasta Neuwiedin ruhtinas lienee ollut erikoisen pahoillaan, koska hän nimenomaan toivoi rauhan vallitsevan alueellaan olevien eri seurakuntien välillä.

Ruhtinas Alexanderin odotukset eivät taloudellisessakaan suhteessa täyttyneet. Puuvillatehtaan ilmapiiri ei ehkä erikoisemmin soveltunut näille entisille upseereille ja virkamiehille ja käsityöläisammattien harjoittajille, joka tapauksessa kävi niin, että yritykset menivät vain hitaasti eteenpäin eivätkä tuottaneet toivottua tulosta, vaan ruhtinaan täytyi heitä jatkuvasti tukea huomattavalla summilla. Tämä kokeilu päättyi siis täysin tappiollisesti, samoin oli käynyt vähän aikaisemmin hugenottiseurakunnan kanssa. Niinpä arkistotiedot sisältävätkin suorasukaisen ilmauksen, että "ruotsalaiset veljet" eivät tuoneet ruhtinashuoneelle enempää kuin Neuwiedin kaupungillekaan mitään hyötyä vaan sen sijaan aiheuttivat huomattavaa vahinkoa.

Ylhäisiä vieraita puuvillatehtaalla

Ei ole täyttä varmuutta siitä, kävikö Neuwiedin ruhtinas itse koskaan tervehtimässä erikssonilaisia, mutta hänen sukulaisensa kreivitär Sophie Florentina von Wied-Runkel vieraili Rheinaussa. Tämä tapahtui pari vuotta heidän tulonsa jälkeen. Kreivitär oli ilmeisesti lähettänyt etukäteen kirjallisen tiedustelun saapumisensa johdosta, hänen siihen saamansa vastaus on säilynyt ja sisältää suurin piirtein seuraavaa: "Vastauksena saamaamme kirjeeseen ja sen sisältöön voimme sanoa: jokainen saa vapaasti ja avoimesti tulla ja mennä mutta kristillistä tuttavuutta etsitään Jeesuksen nimessä ja hengessä." Tervetulotoivotus ei siis suinkaan ollut liiallisella kohteliaisuudella pilattu.

Kreivitär Wied-Runkel, Dierdorfin ruhtinatar, oli viisas, tarmokas ja toimelias nainen, joka miehensä kuoltua ja poikansa alaikäisyyden aikana oli tottunut hallitsemaan puolta kreivikuntaa - kreivikunta oli näet tuohon aikaan kahtiajaettu. Niinpä hän saamastaan verraten yliolkaisesta kutsusta huolimatta matkusti Dierdorfista asian aikain Rheinauhun, jossa viipyi yhden päiväsydämen. Ei tiedetä, menikö hän sinne omasta aloitteestaan vai kenties ruhtinas Alexanderin nimenomaisesta pyynnöstä, joka tapauksessa hänen tiedetään "raportoineen" saamansa vaikutelmat ruhtinaalle, mutta se on tapahtunut suullisesti eikä kirjallisesti.

Kertomus ruotsalaisten veljien toimista ja puuvillatehtaan tilasta on saattanut olla hyvinkin epäsuotuisa päätellen siitä, että kreivi Alexander noin vuosi tämän käynnin jälkeen antoi "riitaisille jumalanmiehille" käskyn lähteä Rheinausta viipymättä. Oleskelu Neuwiedin ruhtinaan valtakunnassa oli kestänyt silloin kolme vuotta.

Tällaisilta siis näyttävät asiat mesenaatin näkökulmasta. Entä maanpakolaisten oma matkakertomus?

"Noitapuolue" paljastetaan

Puuvillatehtaasta enempää kuin Rheinaun maatilan viljelyksestä ei matkakertomuksessa mainita mitään. Kaikesta päättäen pari ensimmäistä vuotta meni matkalaisten keskuudessa rauhallisissa merkeissä. Tiettyä levottomuutta tuntuu ilmenneen vasta kesällä 1742. Elokuussa ilmoitti näet kööpenhaminalainen Daniel Friedenreich "lähestyneensä sopimattomasti seurueen kahta naishenkilöä". Seuraukset olivat lyhyet ja selvät: hän sai lähteä. Erik Eriksson kirjoitti, ettei hän tahtonut olla missään tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa.

Paljon arvoituksellisempi oli puhdistus, joka kohta tämän jälkeen toimeenpantiin ja jossa kaikkiaan viisi seurueen jäsentä erotettiin.

Daniel Friedenreichin lähdön jälkeen kävi ilmi, että hän oli jo Hollannissa villinnyt lapsia ja opettanut heille "noitakonsteja" - lapset kertoivat muka olleensa noitien kokouksessa, rukoilleensa saatanaa jne. Kun muistaa että Daniel Friedenreich oli aikoinaan ollut läheinen ystävä onnettoman Tranbomin kanssa, on ehkä helpompi käsittää, mistä juttu oli saanut alkunsa. Mutta sittenkin on vaikea ymmärtää sitä, että tämän puhdistuksen aalloissa lähetettiin menemään myös aikoinaan Kälviän Penttilään renkipojaksi otettu Johan Gustafsson, joka jo viisitoista vuotta oli uskollisesti seurannut isäntäväkeään sananmukaisesti tuulissa ja tuiskuissa.

Kerrotaan, että noitavillitystä yritettiin poistaa lapsista ankaran kurituksen avulla. Vasta Altonassa, paluumatkalla jo oltaessa, kun seurueesta oli poistettu vielä kolme aikuista ja Johan Fredrik niminen poika, "pahin lurjus", palasi rauha, sanotaan matkakertomuksessa. Mainittakoon, että Johan Fredrikin isä Johan Bergström, joka aikaisemmin oli nauttinut suurta arvonantoa, oli vähän ennen poistettu seurueesta oman tunnustuksensa ja poikansa todistuksen nojalla. Kaksi muuta erotettua oli naisia.

Ilmeisesti seurueella ei alun alkaenkaan ollut mielessä jäädä pitemmäksi aikaa Reininvarren maisemiin päätellen siitä, että jo ennenkuin vuosi oli Rheinaussa umpeenkulunut Erik Eriksson oli tehnyt pitkän matkan Frankfurtin ja Stuttgartin kautta Zelliin etelä-Badenissa uusia asuinpaikkoja etsiskellen, samassa tarkoituksessa hän pistäytyi myös Hollannissa. Oleskelu Rheinaun tilalla venyi kuitenkin kolmeksi vuodeksi.

Paluumatkalle

Kun Erikssonin maanpakoseurue lähti Neuwiedistä elokuun lopussa v. 1743, merkitsi se itse asiassa kotiin paluun alkua vaikka matkalaisten päämääränä tällä kertaa kangastelikin Englanti, jonne kokkolalainen Anders Kärrman oli etukäteen mennyt tiedustelumatkalle yhdessä tukholmalaisen Sven Rosenin kanssa. Tässä kävi kuitenkin niin että Rosen liittyi Englannissa herrnhutilaisiin ja Kärrman sai palata yksin.

Neuwiedistä lasketeltiin nyt myötävirtaa aina alas Rotterdamiin saakka. Kun Englantiin menosta syystä tai toisesta ei tullutkaan mitään - eräänä syynä mainitaan laivurin vaatima kohtuuton korvaus - purjehdittiin Rotterdamista entuudestaan tuttuun Altonaan, jossa viivyttiin jonkin aikaa. Nyt suunniteltiin muuttaa Saarenmaalle.

Itse asiassa seurue jo tähän aikaan toivoi pääsevänsä takaisin Ruotsiin, mutta epävarmuus siitä, miten heidät tultaisiin vastaanottamaan, pidätteli edelleen.

Jälleen oli edessä pitkä purjehdusmatka Tanskan ympäri, ja jälleen matkalaisia seurasi heidän kova onnensa merellä: välillä heidän oli pakko etsiä suojaa Norjan rannikolta. Toukokuussa 1744 matkalaiset saapuivat vihdoin Danzigin edustalle.

Mutta Danzig kohteli matkalaisia kuin ruttoa: heille ei ensinnäkään tahdottu antaa ollenkaan maihinnousulupaa. Kun toisaalta heidän laivurinsa vaati kiivaassa äänilajissa heitä poistumaan laivasta, oli tilanne enemmän kuin tukala. Ilmeisesti lahjalaiva Lamuet oli siis menetetty, koska oli liikuttava vuokrakyydillä.

Vankkurikyydillä

Kun he pitkän odotuksen ja suunnattomien hankaluuksien jälkeen - heidän ei tahdottu sallia hakea maista edes juomavettä, ei apua sairaanhoitoon, ei edes haudata kuolleitaan - vihdoin saivat maihinnousuluvan, siitä alkoi todellinen Via Dolorosa. Maanpakolaiset joutuivat yhtä mittaa siirtymään paikkakunnalta toiselta, mutta liikkuminen tapahtui nyt perin vaatimattomissa merkeissä. Sairaita ja matkatavaroita vietiin eteenpäin vankkurikyydillä kun taas terveet joutuivat kävelemään. On selvää että näin suuri vaeltava seurue herätti huomiota ja synnytti kaikenlaisia huhuja, mm. heitä epäiltiin vakoilijoiksi, jotka siinä tarkoituksessa vaeltavat maasta toiseen. Ihmisten pilkkaamina ja hyljeksiminä he siirtyivät yhä paikkakunnalta toiselle, Danzigista Langefuhriin, Lauenburgiin, Lebaan, Wolliniin. Joskus he saivat viettää yönsä puimaladossa tai jossakin heinäladossa, joskus asustaa viikon päivät jossakin rappeutuneessa linnassa.

Joskus sattui myös että heidät otettiin ystävällisesti vastaan kuten teki eräs tuomari Krakau Lauenburgissa. Parin päivän kuluttua tämä samainen tuomari ilmeisesti saatuaan kuulla seurueesta jotakin epäedullista - alkoi kiristää heiltä aivan kohtuutonta vuokraa. Tässä yhteydessä tapahtui kuitenkin jotain jota voisi kutsua vaikkapa ihmeeksi. Juuri kun muutamat seurueen jäsenet astuivat ulos tuomari Krakaun talosta tuli pihamaalla heitä vastaan eräs suutari Wagner, joka oli odottamatta saapunut Danzigista ja ojensi heille Danzigin ystävien lahjana täsmälleen yhtä monta tukaattia kuin he juuri olivat tuomarille maksaneet. Matkakertomuksessa sanotaan, että se oli "jotakin erikoisen merkillistä".

Köningsbergistä Tukholmaan

Tapaus osoittaa, että niin nurjasti kuin Danzig oli heitä kohdellutkin he kuitenkin seudulla viettämiensä neljän kuukauden aikana olivat ehtineet löytää siellä myös ystäviä. Näihin kuului myös eräs kenraali Puttkammer, joka antoi heidän asua pari viikkoa maatilallaan ja järjesti sitten heille pääsyn Köningsbergiin, jossa seurue sai kuin saikin viettää talvikauden 1745.

Vähitellen oli osoittautunut, ettei Saarenmaalle muutosta tulisi yhtään mitään ja niin alettiin Köningsbergistä katsella koti-Ruotsiin päin. Lähtö Köningsbergistä tapahtui kohta vesien auettua huhtikuussa 1745, kolme päivää myöhemmin lähdettiin Pillausta avomerelle, ja tällä kertaa saavuttiin ilmeisesti suuremmitta vaikeuksitta Ruotsin rannikolle, silloin oli huhtikuun 22 päivä. Saman päivän iltana Erik Eriksson jo saapui Abraham Breantin kanssa Tukholmaan, ja arvata saattaa, että tässä yhteydessä koettiin kaikki kotiinpalaamiseen liittyvät tunnevivahdukset.

Parin päivän kuluttua olivat kaikki muutkin seurueen jäsenet jo Tukholmassa: Erik Erikssonin elossa olevat omaiset Margarta Essevia sekä Jaakko-veljen vaimo Margareta lapsineen ja matkan aikana kuolleen Anna Essevian toinen tytär, samoin Simon Henriksson, Penttilän toinen renki, sitten Karl Breant, Cedersparre perheineen, Johan Kärrman ja Mikael Swartzkopf. Anders Nynäs oli palannut Pietarsaareen jo edellisenä vuonna, samoin Jonas Kärrman. Seurueen kokonaisluku oli nyt vain 26 henkeä, eli suunnilleen puolet lähtövahvuudesta.

Siirtyminen Skevikiin

Seurue asettui asumaan aluksi Södermalmin puolelle Lagercronan taloon, mutta pettymyksiltä ei nytkään vältytty: kotitarkastuksia ja kuulusteluja pidettiin viranomaisten toimesta yhtä mittaa eikä aikaakaan kun heidän vuokrasopimuksensa sanottiin irti. Erittäin vaikeaksi osoittautui saada uutta asuntoa.

Syystä on huomautettu, että Erikssonien seurueella oli ihmeellinen kyky nostattaa vastustusta itseään kohtaan, ilmeisesti johtomiesten itsetietoisella karoliinisella itsepäisyydellä ja ylpeydellä oli siihen oma osuutensa. Mutta toisaalta on sanottava että seurueella oli myös ihmeellinen kyky herättää muutamissa ihmisissä luottamusta ja merkillisen suurpiirteista auttamisen halua. Niin tapahtui nytkin.

Syksyllä 1745 seurue asettui vuokralle asumaan Skevikin kartanoon, joka sijaitsee Wärmdön saarella n. 40 km Tukholman ulkopuolella. Paikka miellytti heitä ja omistaja olisi ollut halukas sen myymään, mutta seurueella ei ollut rahaa. Silloin tulivat avuksi linköpingiläinen kauppias Anders Almqvist ja norrköpingiläinen kauppias Isak Blessing, he yksinkertaisesti ostivat kartanon ja lahjoittivat sen Erikssonin seurueen käyttöön.

Rauhallista elämää Skevikissä

Niin alkoi myrskyisän maanpakomatkan jälkeen tyynempi vaihe seurakunnan elämässä. Tilanne Ruotsissa oli 11 maanpakolaisvuoden aikana myös huomattavasti muuttunut, valistusaika ja sen mukana suurempi suvaitsevaisuus - myös uskonnollisiin kysymyksiin nähden - oli jo saapumassa, valistusaatteet olivat saaneet jalansijaa varsinkin aateliston ja porvariston keskuudessa. Reformeeratuille oli myönnetty uskonnonvapaus 1741 ja vähän ennen sitä oli lievennetty uskonnonasetuksen määräyksiä. Ruotsiin tullessaan Erik Eriksson ei suinkaan voinut olla varma, miten häneen tultaisiin suhtautumaan, maanpakotuomio oli ilmeisesti yhä voimassa. Niinpä hän Köningsbergistä lähdettäessä oli kaiken varalta leimauttanut passinsa paitsi Tukholmaan myös Haminaan: Haminahan oli muun Itä-Suomen mukana liitetty Turun rauhassa Venäjään. Hän aikoi siis, mikäli hänet karkoitettaisiin Tukholmasta, asettua vanhaan Suomeen, lähelle rajaa - ilmeisesti hän ei enää tahtonut lähteä kauas isänmaastaan. Maanpakotuomiota ei kuitenkaan enää koskaan sovellettu Erik Erikssoniin.

Skevikin seurakunta eli parikymmentä vuotta hiljaista, muusta maailmasta erottautunutta elämää, joka varmaankin sisälsi huomattavasti enemmän sekä ulkonaista että sisäistä rauhaa kuin levottomat maanpakovuodet. Seurakunnan jäsenluku vaihteli 20-30 ja sen itseoikeutettuna johtajana toimi Erik Eriksson kuolemaansa saakka v. 1761. Kohta tämän jälkeen seurakunta alkoi hajaantua.

Seurueen 11 vuotta kestänyttä maanpakomatkaa ajatellen tekee mieli lopuksi siteerata Erik Erikssonin sanoja, jotka hän syksyllä 1744 on kirjoittanut Köningsbergissä:

"Vaikka maailma myrskyää kuin pauhaava meri ja heittelee meitä seudusta toiseen, niin Herra meidän Jumalamme on kuitenkin ollut meidän hiljaisuutemme, lepomme ja rikkautemme, niin että ahdistukset eivät ole voineet meitä niellä."

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Tyypillinen keski-Reinin maisema vanhoine kaupunkeineen, linnoineen, viinitarhoineen.

Ida ja Julius Muscheid Neuwiedin rantalaiturilla. Taustalla näkyvä muuri on rakennettu rantaan suojaksi Reinin tulvia vastaan, jotka aikaisemmin saattoivat aiheuttaa kaupungissa suurta vahinkoa.

Erikssonin seurueen mahtavimpiin suojelijoihin kuului epäilemättä Neuwiedin ruhtinas Alexander zu Wied, joka eli vv. 1706-1791.

Mennoniittain kirkko Neuwiedissä vastapäätä ruhtinaallista linnaa.

Neuwiedin ruhtinaan linna, jossa nykyisin asuu hänen korkea-arvoisuutensa ruhtinas Friedrich Wilhelm zu Wied. Hän on suorittanut metsänhoitajatutkinnon ja pitää huolta laajoista tiluksistaan, päivittäin hän työskentelee rahakamarissaan. Vapaa-ajan harrastuksena nykyisellä ruhtinaalla on ennenkaikkea metsästys. Hän on naimisissa prinsessa Sophie von Stollberg-Stollbergin kanssa ja heillä on kaksi poikaa sekä tytär. - Neuwiedissä kerrottiin, että ruhtinaan tallissa on 30 ratsua, ja että yksistään linnan puisto jatkuu 3 km pitkänä Reinin rannalla.

Neuwiedin kohdalla on Rein näin leveä.

Neuwiedin katu päättyy Reinin rantaan.