Näyttelevä ja laulava perhe Vera ja Vladimir Froloff kotioloissaan

Keskipohjanmaa 24.3.1962

Maailman Teatteripäivä tiistaina 27.3.1962

Vera Timofeijeff ja Vladimir Froloff olivat koulutovereita, sillä molempien koti oli Viipurissa. Molemmilla heillä oli jo silloin taiteellisia harrastuksia koulutyön ohella - molemmat nimittäin tanssivat. Viipurissa vaikutti siihen aikaan mm. tanssitaiteilija Alex Saxelin, jonka oppilaana pikkuinen koulutyttö Vera tanssi. Hän tahtoi tulla ballerinaksi, ja hänellä oli myös kaikki edellytykset siihen. Kun taiteilija Saxelin sitten muutti Helsinkiin, olisi oppilaan pitänyt seurata mukana, jotta opinnot eivät olisi keskeytyneet. Siihen tarjoutuikin tilaisuus, mutta silloin äiti Timofeijeff, joka itse oli konserttipianisti, sanoi ei. Äidin mielestä tyttären täytyi toki käydä koulua ja tulla sivistyneeksi ihmiseksi, eikä hän muutenkaan hyväksynyt balettitaiteilijan uraa - sen sijaan kyllä laulajattaren.

Vladimir Froloffista taas piti tulla lääkäri. Niinpä hän ennen sotia opiskeli useita vuosia lääketiedettä Prahan yliopistossa, ja tanssi edelleen esiintyen monissa juhlissa, saipa hän siellä ollessaan tarjouksen kiinnitykseen erääseen balettiinkin, mutta kieltäytyi siitä, koska piti lääketieteen opiskelua pääasiana.

Mutta sitten tuli sota, Viipuri menetettiin ja Froloffit muuttivat Kokkolaan muiden evakkomatkalaisten mukana. Täällä jatkoi Vera Froloff lauluopintojaan Raili Kahilaisen johdolla. Hänen ja Kalervo Nissilän yhteinen ensikonsertti Konservatorion juhlasalissa kevättalvella 1947 oli unohtumaton elämys mukana olleille.

Se oli ehdoton läpimurto molemmille taiteilijoille, ja arvostelut olivat sen mukaiset. Vera Froloffin helmenkirkas sopraano oli todellinen löytö, ja pian hänelle avautuivat myös Kansallisoopperan ovet. Siellä hän lauloi puolentoista näytäntökauden ajan esiintyen mm. sellaisissa suurissa oopperoissa kuin Mozartin Taikahuilussa, Verdin Rigolettossa ja La Traviatassa, joiden sopraanotehtävät ovat eräitä maailman oopperakirjallisuuden helmiä. Samoissa oopperatehtävissä hän esiintyi myöhemmin myös Tampereella, sekä lauloi useita kertoja Turun kaupunginorkesterin sinfoniakonserttien solistina, esiintyi radion sinfoniakonserttien solistina ja tietenkin lukemattomissa suuremmissa ja pienemmissä tilaisuuksissa ja juhlissa täällä ja muualla, kuten esiintyy edelleen.

Kevättalven aamupäivä Froloffien kodissa. Aurinko paistaa Tehtaankadulta päin sisään, nuorempi tytär Marianna ja aviomies Vladimir tulevat aamupuurolle, jonka perheenäiti on keittänyt. Vanhempi tytär Tatiana on jo lentänyt pesästä: hän kokeilee siipiensä kantavuutta kansakoulunopettajana Reisjärvellä, sillä hän tahtoo myöhemmin valmistua opettajaksi. Marianna, vaalea nuori nainen jossa on huomattavasti äitinsä piirteitä työskentelee tällä kertaa johtajaisänsä johdon alla Repolan Tukun vähittäisliikkeessä. Elämänura ei ole vielä oikein selvinnyt, sillä hän on hyvin nuori, vaikka pituutta on yllättävän paljon. Musiikista kiinnostaa tällä hetkellä vielä enemmän iskelmämusiikki kuin klassikot - ja siihen ovat vanhemmatkin olosuhteiden pakosta joutuneet tutustumaan.

- Se on oikeastaan hyvä, toteaa laulajatar-äiti. - Sen kautta pysyy edes joten kuten ajan tasalla tämän nykynuorison elämänmenossa, ja monet lauletuista ovat esityksellisesti hyvinkin paljon vaativia, joskin valtaosa on pelkkää roskaa.

Aamupuuron jälkeen pyydämme ja saamme kiireisen perheenisän hetkeksi istahtamaan seuraamme piippunsa kanssa. Kaikki kokkolalaiset tietävät jo entuudestaankin, että Vladimir Froloff eli Volle kuten häntä ystäväpiirissä nimitetään, on yksi harvinainen lintu: hän on näyttelevä liikemies. Jo monta vuotta hän on osallistunut Kokkolan Teatterin työhön iltanäyttelijänä - eikä varmaankaan "palkan toivossa eikä suosion". On ilmeisesti kysymys puhtaasta rakkaudesta teatteriin. Isänsä kuoleman jälkeen on liikkeen johto ja vastuu jäänyt kokonaan Vladimir Froloffin harteille, ja se vaatii pitkiä päiviä, paljon työtä ja huolta.

- Monta kertaa olen päättänyt, että nyt en totisesti jouda enää, enkä jaksa, mutta kun teatterinjohtaja Kuukka sitten taas soittaa ja tarjoaa jotakin uutta roolia, olen tavallisesti ennen pitkää "myyty mies" jo siitäkin syystä, että harvoin on tilaisuutta tehdä työtä sellaisen ohjaajan alaisena kuin johtaja Kuukka on, olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa hänen opetuksestaan.

Kun kysyn, olisiko hänestä ehkä tullut näyttelijä, elleivät olosuhteet olisi tehneet hänestä liikemiestä, hän vakuuttaa:

- Ei varmaankaan, vaan lääkäri. Otan tämän "näyttelijäntyöni" puhtaasti rentoutumisen kannalta, se on minulle vain jonkinlainen varaventtiili, harrastus, josta pidän. Sen sijaan veljeni, joka kuoli, ajatteli oikein tosissaan näyttelijän uraa.

Hän kertoo, että hänen omat tyttärensä ovat hänen kaikkein kriitillisimmät arvostelijansa, ja että hän ensi-iltojen jälkeen todellakin saa kuulla heiltä kunniansa, ja että hänen kaikki ystävänsä, nauravat, jos hänestä kirjoitetaan teatterin yhteydessä.

- Mutta haastatelkaa vaimoani, hän on todella jotakin, hän on taiteilija...

- Entä kun vaimonne on katsomossa, millä tavalla se vaikuttaa näyttelemiseenne?

- Tietenkin on jollakin tavalla jännittävämpää silloin. Ei siksi, että hän minua ankarasti arvostelisi, päinvastoin, hän on hyvinkin "kiltti" minulle -

- Kenelle minä sitten olisin kiltti ellen omalle miehelleni, huomauttaa Vera Froloff.

Rooleista keskustellaan usein kotonakin, poikkeuksen teki vain jännitysnäytelmä "Ansan" rooli, johon rouva Froloff ei tutustunut lainkaan etukäteen, jotta yllätys sitten ensi-illassa olisi sitä täydellisempi.

- Odotamme aina kovasti noita teatteri-iltoja, jokainen uusi näytelmä merkitsee juhlaa. Teatterihan antaa tilaisuuden siirtyä kokonaan uuteen ilmapiiriin, ehkä johonkin toiseen aikaankin, kuin missä itse elämme. Tällainen "siirtyminen" on aina virkistävää, ja sitäpaitsi: eihän meillä täällä Kokkolassa juuri muita taidetilaisuuksia olekaan valittavana, toteavat aviopuolisot.

Juuri tuo "siirtyminen" jonkun toisen henkilön hahmoon kiinnostaa Vladimir Froloffia eniten hänen näyttelijäntyössään. Hän kertoo siitä:

- En osaisi parhaalla tahdollanikaan sanoa, mistä roolihahmostani pitäisin enimmän. Joskus, kun ensi kertaa lukee näytelmää ja ohjaaja antaa siitä osan, tuntuu tietysti että joku toinen osa olisi ollut mieluumpi tai sovipampi, mutta kun sitten siihen syventyy, ja kun kokonaisuus vähitellen kasvaa esiin jokaisen näyttelijän ja ennenkaikkea ohjaajan työn tuloksena, huomaa taas, että juuri näin on hyvä. Mielenkiinto omaa roolia kohtaan kasvaa sitä mukaa, kuin yrittää päästä siihen sisälle ja ratkaista tilanteita sen mukaan, miten minä itse reagoisin vastaavassa tilanteessa. Mutta sitten on mielenkiintoista tutkia myös niitä muita mahdollisuuksia, ts. kuinka samaan tilanteeseen suhtautui joku toisenlaisella luonteella varustettu yksilö. Viime kädessä tietysti ratkaisee ohjaaja, koska hänellä täytyy olla yleisnäkemys koko näytelmästä, ja näyttelijäin työn täytyy sopeutua siihen niinkuin palapelin palaset. Roolini ovat yleensä olleet tuollaisia sivuosia - mutta ovatko ne vähemmän tärkeitä? Eiköhän ole niin, että kokonaisuuden kannalta kaikki ovat tärkeitä.

- - -

Kun näin jälkeenpäin ajattelen asiaa, hämmästyn toteamusta, että olen ollut liikemieskodissa - henkisyyden ilmapiiri oli siinä niin ehdottomasti vallitseva. En ehkä osaa sitä tyhjentävästi kuvata: ikoni ja Kristuksen kuva toisessa nurkassa, sen alla oleva lamppu nurkassa, piano, jonka yläpuolella Verdin ja Tsaikowskin muotokuvat, siellä täällä pieniä vesivärimaalauksia, jotka on maalannut Vera Froloffin isä tai veli, - kaunis viihtyisi koti ilman mitään prameilevaa.

Kaikki siellä kertoo, että sen asukkaiden elämänsisältö on voittopuoleisesti muualla kuin rahassa, ja että aikaa ei hukata näennäiseen, pintapuoliseen. Täällä ei tunneta ikävystymistä, koska molemmilla on tarpeeksi mieluisia harrastuksia: jos aviomies viipyykin myöhään teatterilla harjoituksissa, ei aviovaimo jää sitä suinkaan suremaan: hän lukee, hän opiskelee kieliä, laulaa, kuuntelee musiikkia äänilevyltä: mielisäveltäjiä ovat Mozart, Verdi, Tsaikovski. Vera Froloffin kanssa keskustellessaan saa selvän vaikutelman siitä, että hän ei tuhlaa itseään pintapuoliseen, tyhjänpäiväiseen kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Rakkaus taiteeseen ja molemminpuolinen kiintymys yhdistävät heitä aviopuolisoine, ja siihen liittyy toistensa persoonallisuuden syvä kunnioittaminen. Se kuvastuu myös siinä tavassa, millä Vladimir Froloff tarttuu vaimonsa käteen ja sanoo:

- Niin, kyllä minä epäilemättä olen syypää siihen, että Sinä et voinut jatkaa oopperaan - se oli yksinkertaisesti liiankin hankalaa täältä asti. Ja kuitenkin minä tiedän, että juuri siitä Sinä olisit niin paljon pitänyt...

Vera Froloffin hymy on ehkä hivenen verran kaihomielinen kun hän vastaa:

- No niin, kun ne kaikki olivat minulle siellä niin kultaisia.

Hän on asettanut kuuluisuuden ja yleisön suosion edelle kuitenkin kodin ja sen eheyden. On täysin inhimillistä ja peräti ymmärrettävää, että käyttämättä jääneet mahdollisuudet joskus askarruttavat ja panevat arvailemaan tuollaisissa mielialoissa. Mutta näiden mahdollisuuksien vastapainoksi on kuitenkin saavutettu jotain ainutkertaista: sisäisesti ehyt, yhäti kypsyvä ihminen.

Annikki

Kuvatekstit:

Vera Froloff Rigoletton sopraano-osassa esiintyessään Kansallisoopperassa.

Vera ja Vladimir Froloff kotonaan, jossa on monta viihtyisää nurkkausta.

Vladimir Froloff sedän roolissa näytelmässä "Bobosse". Kuvan toinen henkilö on Eero Pikkarainen.