Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla IV

Keskipohjanmaa 7.4.1968

Kokkolalaiset muistelevat

Ennenkuin tämän kirjoitussarjan mukana siirrymme käsittelemään Maria Åkerblomin ja hänen lankonsa myöhempiä vaiheita, annamme tilaa muutamien silminnäkijöiden ja tavalla tai toisella mukana olleiden henkilöiden kuvauksille jo kerrotuista tapauksista. Heitä elää keskuudessamme vielä runsaasti ja heidän kertomansa kannattaa tulla talteenotetuksi.

Tässä yhteydessä lienee syytä muutenkin vielä palata alkuaikoihin. Tosiasia on, että Maria Åkerblom oli jo ennen tänne tuloa ehtinyt saada huomattavassa määrin julkisuutta Etelä-Suomessa. Helsingissä hän oli saarnannut mm. Johanneksen kirkossa ja Lähetyskirkossa. Pohjan pitäjän kirkkoon häntä oli kerran kokoontunut kuulemaan suorastaan tuhansiin nouseva ihmisjoukko. Nämä kirkkopuheet eivät olleet unisaarnoja vaan hän oli pitänyt ne valvetilassa alttarilla seisten ja valkoiseen täyspitkään pukuun pukeutuneena.

Kokkolan seudulle tultuaan hän ainakin kerran, ehkä useammankin on puhunut Kaarlelan vanhassa kirkossa, silloin saarnastuolista. Pian kirkkoesiintyminen kuitenkin häneltä kiellettiin ja sen jälkeen hän piti julkiset puheensa Hakalahden rukoushuoneella, kesäisin joskus ulkona, portailla seisten. Jungsborgilla hän ei koskaan ole saarnannut, vaikka ensimmäisessä kirjoituksessa niin kerrottiin.

Pastori Gustav B j ö r k s t r a n d, joka lisenssiaattityötään varten on suorittanut erittäin perusteellisia tutkimuksia Maria Åkerblomista ja hänen vaikutuksestaan, on antanut tämän kirjoittajalle arvokkaita tietoja ja paljon lisävalaistusta Maria Åkerblomia koskevissa asioissa.

Ensimmäinen varsinainen rettelö

Selkeästi muistaa 74-vuotias maanviljelijä Frans H o n g a vielä sen päivän syyskesällä v. 1922, jolloin hän elopellolta tullessaan kohtasi kylätiellä Maria Åkerblomin seurueineen. Frans Hongan kertomus, jonka hän vakuuttaa niin todeksi kuin tosi olla voi, poikkeaa melkoisesti siitä "tunnustuksesta", jonka Maria Åkerblom on oikeudenkäyntiselostusten mukaan kerran heikkona hetkenään tehnyt poliisille, mutta jonka hän seuraavassa julkisessa oikeudenkäynnissä tosin peruutti - antamatta kuitenkaan uutta kertomusta tilalle. Hän vain yksinkertaisesti kielsi ampuneensa sitä laukausta, josta häntä syytettiin. Aikaisemmin olen kertonut tapauksen M. Å:n tunnustuksen mukaan, mutta näin kertoo maanviljelijä Frans Honga tapauksesta:

- Olimme silloin elonkorjuussa Korpilahden nevalla, jossa meillä oli maata. Mukanani oli palvelustyttö ja renki, lisäksi meillä oli kaksi hevosta. Kärryt olimme päiväksi jättäneet siinä lähellä olevan Räbbin talon pihalle. Kun illalla palasimme ja valjastin toista hevosista kärryjen eteen, sanoin mukana olleille, että koetetaan joutua pian, että ehditään ennenkuin tuo Maria Åkerblom koirineen ehtii. Näin, että hän oli talossa sisällä ja valmistautui myös lähtöön, ja että hänellä tällä kertaa oli mukana paitsi pieni valkoinen myös suuri musta koira. Sitä hevosta, joka minulla silloin oli, oli aikaisemmin eräs suuri koira Kokkolan kadulla purrut niin pahoin, että eläinlääkärin oli täytynyt ommella sen turpaan tullut haava. Minulla oli siis täysi syy epäillä, että hevonen tulisi pelkäämään tuota koiraa, ja juuri siitä syystä poimin talon pihalta muutamia pieniä kiviä ennenkuin nousimme kärrynlavoille ja lähdimme ajamaan kotiinpäin, toinen hevonen aisoissa, toinen juosten kärryjen perässä.

- Mutta samassa nousi Mariakin naisseuralaisineen kärryille ja lähti tulemaan perässämme. Pahat aavistukseni toteutuivat: hänen musta koiransa ryntäsi aivan peräämme hevoseni kintereille ja haukkui vimmatusti, jolloin minun hevoseni tietenkin alkoi pillastua. Silloin heitin koiraa niillä kivillä; yksi osuikin, ja koira alkoi tietenkin kovasti ulista.

- Mutta silloin Maria Åkerblom suuttui ja alkoi haukkua minua ja kysyi, missä sitä verta on ja mihin hänen koiransa oli sitä hevosta purrut. Eihän mitään verta eikä puremisia ollut tietenkään tapahtunut, mutta hän oli kovasti vihoissaan siitä, että olin heittänyt hänen koiraansa kivellä, ja samalla hän ajoi minun ohitseni - kun tie ei sillä kohtaa riittänyt, hänen kärryjensä toinen ratas meni peltoa pitkin. Mitään yhteentörmäystä ei kuitenkaan sattunut tässä ohituksessa. Maria ajoi kovaa, mutta myös minulla oli hyvä juoksijahevonen, joten hän ei voinut minua jättää. Arvattavasti häntä suututti se, ja niin hän yhtäkkiä pysäytti hevosensa, kärryt puoleksi poikittain tiellä. Nyt minä puolestani ajoin hänen ohitseen, mutta yhteentörmäystä ei tälläkään kerralla sattunut. Jatkoin matkaani edelleen, Maria puolestaan jäi seisomaan sille paikalle ja näytti juttelevan erään siinä lähellä työskentelevän henkilön kanssa.

Odottamaton tapaus

- Kun olin kulkenut siltä paikalta n. puolitoistasataa metriä, pamahti yhtäkkiä laukaus. Kun katsoin taakseni, näin pistoolin vielä savuavan Maria Åkerblomin kädessä.

- En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten kaiken tämän jälkeen jatkoin matkaani niin rauhallisesti, että Maria vielä kerran matkan kestäessä ajoi edelleni. Päästin hänet menemään eikä kumminkaan puolin puhuttu silloin ainoatakaan sanaa. Eikä siinä minun käsittääkseni sen kummempaa ollutkaan, tietenkin ihmettelin sitä laukausta, mutta käsitin hänen vain kiukustuneen siitä, ettei hänen hevosensa osoittautunutkaan paremmaksi, niin kuin hän olisi edellyttänyt.

- Minä en tästä mitään oikeusjuttua nostanut, mutta tietenkin tällaisesta tapauksesta puhuttiin. Nimismies Weneliukselle oli joku tehnyt siitä ilmiannon nimettömällä kirjeellä, jossa sanottiin mm., ettei sentään sovi pyssyn kanssa rikkoa maantierauhaa, ja että tällaiset tapaukset joutavat tulla tutkituiksi ja tuomituiksi. Niin ollen hänen oli ryhdyttävä tutkimaan omassa piirissään sattunutta asiaa. Se oli siis oikeastaan yleinen mielipide, joka ajoi oikeudenkäyntiin tästä asiasta, sanoo maanviljelijä Honga näin vuosien jälkeen.

Kilpa-ajon seuraukset

Niin kummallinen ja monivaiheinen oli siis kilpa-ajo, joka tapahtui Korpilahden kylätiellä. Tätä tapausta ajatellessa tuntuu siltä, ettei Maria ollutkaan nostanut asetta äkkipikaistuksissa, vaan ampui hetkellä, jolloin pahimman pikaistuksen olisi luullut menneen jo ohi. Eleessä on enemmänkin havaitsevinaan uhkaavaa sävyä - vahingonlaukaukseksi sitä olisi hyvin vaikea tulkita.

Sitten tapahtui mikä tapahtui: oli valmennettava suuri joukko ihmisiä kertomaan, jopa valallaan todistamaan, että Maria Åkerblom ei ollut ampunut: että hänellä ei ollut edes asetta mukanaan.

Mutta: oli kysymyksessä koko skaaran arvovalta. Marian kannalta oli tilanne se, että täytyi tehdä kaikki sen pelastamiseksi. Jos hän olisi myöntänyt ampuneensa - ts. erehtyneensä - kuka olisi enää voinut uskoa hänen erehtymättömyyteensä? Ulkopuolisten painostus lahkoa kohtaan olisi ehkä saanut repeämän aikaan sisäisessäkin järjestyksessä: oli siis yritettävä hinnalla millä hyvänsä. Se oli niin hermostuttavaa aikaa, ettei edes joulunviettoon voitu keskittyä, vaan joulu jätettiin sinä vuonna pitämättä.

Ja kuitenkin: kun nyt tietää minkä tapahtumien vyöryn tuo itse asiassa mitätön pyssynpaukaus sai aikaan, ei voi olla ajattelematta, kuinka vähällä tämä koko asia olisi voitu selvittää - ainakin muutaman kymmenen markan sakolla. Mutta niin yksinkertaiseen ja helppoon ratkaisuun ei Maria Åkerblom luonteensa - ja erehtymättömyytensä takia - voinut tyytyä.

Tietenkin on toisaalta niin, että elleivät oikeudenkäynnit, olisi alkaneet tästä ne kuitenkin olisivat alkaneet jostakin muusta, ennemmin tai myöhemmin, siksi suuria vastakohtaisuuksia esiintyi Maria Åkerblomin luonteessa ja toiminnassa.

Talviaamun tarina

Eräs varhainen aamuhetki talvella 1927 on jäänyt unohtumattomasti liikemies Elis Knifsundin mieleen, hän muistaa sen vielä tänäänkin kuin eilisen päivän, mutta eipä kummakaan: hän tapasi silloin varsin omituisissa olosuhteissa nuoren naisen - naisprofeetan -, jonka saarnoja oli kymmenkunta vuotta aikaisemmin, poikasena, isänsä ja äitinsä mukana ollut kuulemassa, mm. silloin kun åkerblomilaiset yrittivät sisään Kaarlelan kirkkoon mutta olivat pakoitetut palaamaan Hakalahden rukoushuoneelle, koska kirkon ovet oli lukittu.

Mutta annetaanpa liikemies Elis Knifsundin itsensä kertoa tämän kaukaisen, sinihämärän talviaamun tarina:

- Olin siihen aikaan eräässä puutavarafirmassa metsätyönjohtajana. Hakkautin metsää Kruunupyyn ja Kolpin paikkeilla, ja hakatut puut ajettiin ratavarteen, josta ne yöllä, hiljaisen liikenteen aikana - muistaakseni se oli klo 2-5 välillä - lastattiin rautatievaunuihin. Juna oli silloinkin käynyt hakemassa täyteen lastatun vaunun ja sen mukana oli mennyt paikalta myös työväki. Itse asuin tilapäisesti Norrbyssä ja kuljin matkoja kylän ja työmaan välillä sellaisella India-moottoripyörällä, jossa oli sukset, niin että hankia pitkin saattoi ajella. Olin ratavarressa pyörineni vielä, kun aamupikajuna etelästä päin tuli. Oli aika tavalla hämärä, kello oli silloin ehkä n. 6 tienoilla, ja päivä oli helmikuun 14. Kun juna oli mennyt ohitse, käänsin vielä kerran päätäni: minusta näytti aivan siitä kuin sieltä olisi lentänyt jotakin. Jokin mytty ehkä heitettiin akkunasta tai mitä lienee ollut, ajattelin, enkä kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota.

- Mutta kun tulin Norrbyn kylään, jonne myös työnantajani oli hevosella saapunut juuri sinä päivänä, sain kohta kuulla, mitä sinä aamuna oli tapahtunut: Maria Åkerblom oli karannut täyttä vauhtia kiitävästä pikajunasta ja häntä nyt olivat suojeluskuntalaiset etsimässä.

- Silloin muistin tietenkin heti aamuvarhaisella näkemäni "mytyn" ja lähdimme yhdessä työnantajani kanssa ajamaan sinne päin hevosella, loppumatkan jouduimme tietenkin kävelemään. Ei kestänyt kauankaan kun löysimme radan varresta, syvästä lumesta, jälkiä. Seurasimme niitä n. 50-100 m. Ne johtivat suuren kuusen alle, jonka alimmaiset oksat ulottuivat maahan asti. Siirsimme oksia - ja näimme kuusen juurella istuvan nuoren naisen, yllään ohut leninki, jalassa vain silkkisukat ilman kenkiä, ja tietenkin aivan palelluksissa.

Herätti sääliä

-Sääliksi minun kävi koko tyttöressu. Ei hän mitään sanonut eikä vastustellut kun kehoitimme häntä nousemaan ylös ja lähtemään lämmittelemään. Riisuin turkin yltäni ja annoin sen kylmästä vapisevalle Marialle. Peitimme hänet vällyihin ja ajoimme kylään, jossa menimme Nordlingin luo. Siellä oli tuvan nurkassa suuri avotakka, johon laitettiin heti tuli, keitettiinpä kahviakin, että vähän pääsi lämpenemään.

- Kuten sanottu, sääliksi kävi, ja olisin melkein suonut hänen pääsevän pakoon, mutta siihenhän ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia: suojeluskuntalaiset olivat ympärillä, ja aivan pian saapui myös poliisi.

- Kun etsivä Markus ja varatuomari Österberg, jotka olivat olleet saattamassa Mariaa tällä junamatkalla, saapuivat Nordlingin tupaan perimään kuljetettavaansa, sanoi Maria Åkerblom heille suunnilleen tähän tapaan:

- Nyt minä näytin teille. Jos te olisitte hypänneet alas täyttä vauhtia kiitävästä pikajunasta, ette olisi siitä hengissä selvinneet, mutta minulle ei tapahtunut mitään vahinkoa. Tästä näette että korkeampi voima suojelee minua.

Niin, mitäpä siinä oli poliisimiehillä paljoakaan sanottavana. Eihän kukaan uskalla ruveta väittämään, että selviäisi tuollaisesta hypystä vahingoittumattomana. Mutta Maria selvisi.

Liikemies Knifsund muistelee, että Marian löytämisen hetkellä oli vielä varhainen aamupäivä, kello ehkä 9-10 paikkeilla, joten kovin monta tuntia ei kuusen juurella värjötteleminen sentään kestänyt.

Kyytipoikana kestikievarissa

Hyvin pitkään ja monissa vaiheissa on åkerblomilaisten kanssa joutunut tekemisiin autoilija Väinö Kotilainen, joka nyt on jo eläkkeellä. Hänen muistonsa ulottuvat aivan alkuaikoihin saakka, sillä hän joutui Enqvistin palvelukseen jo aivan nuorena poikana. Talossa oli nimittäin kestikievari ja Väinö Kotilainen otettiin siihen kyytipojaksi. Hän tuntee siis Kokkolan seudun ja ympäristöt laajemminkin: hän on joutunut ajamaan kyytiä joka suuntaan, yöllä ja päivällä.

Kuten tunnettua, Wartiovaarat ja Maria Åkerblom asettuivat asumaan Torikadun varrella olevan Enqvistin talon alakertaan tänne tultuaan. Väinö Kotilaisella oli huoneensa tämän saman talon yläkerrassa, isäntäväen puolella.

Väinö Kotilainen tahtoo oikaista eräitä silloin tapahtuneita asioita, jotka ovat tulleet julkisuuteen ns. Erik Starius-jutun yhteydessä.

- Mistä te sellaisia tietoja saitte? hän kysyy. - Erik Stadius oli samanikäinen kuin minäkin ja me olimme kavereita. Hänen tehtävänään oli hoitaa Marian hevosta. Mutta eräänä iltana hän sanoi minulle: - Nyt minä lähden. Samalla hän kielsi minua ilmoittamasta talonväelle mitään. Kun minulta sitten aikuiset tiedustelivat, mihin Erik Starius oli joutunut, sanoin tietenkin, etten tiedä - enhän minä ruvennut kaveria ilmiantamaan. Hän siis lähti, eikä häntä mitään pieksetty. Mutta kun hän viikon parin perästä tuli takaisin, hän tuli kahden vieraan miehen seurassa, ja verille pieksettynä. Kuka ja miten - sitä minä en tiedä.

"Straff-Anstalt"

Joka tapauksessa - sen jälkeen tapahtui se, minkä monet muut kokkolalaiset vielä muistavat: eräänä yönä oli Enqvistin talon ulkoseinään tervalla kirjoitettu suurin kirjaimin: Straff-Anstalt, eli rangaistuslaitos...

Sitä käytiin tietenkin seuraavana päivänä joukolla katsomassa ja naureskelemassa. Eikä kirjoitus siinä kauan ollut, ennenkuin se hävitettiin.

- Millä tavalla se saatiin pois?

Väinö Kotilainen ei kuitenkaan sitä muista eikä hän ainakaan itse ollut joutunut salaperäisen käden tekemää kirjoitusta seinältä hankaamaan.

Mutta kun Erik Stadius oli lähtenyt, sai Väinö Kotilainen hoitaa Mariankin hevosta.

- Minä olen monta kertaa ratsastanut Marian hevosella. Sitä piti aina väliin jalotella silloin kun hän itse oli matkoilla tai ei muuten ehtinyt, hän kertoo.

Mutta kun autoaika tuli eikä hevoskyyteillä pystytty enää kestikievaritointa hoitamaan, lopetti Enqvist koko kestikievarin pidon ja niin Väinö Kotilainen menetti paikkansa. Sen jälkeen hän oli jonkin aikaa maalla renkipoikana.

- Minä en koskaan åkerblomilainen ollut enkä lahkoon kuulunut, mutta sen tahdon sanoa, että minua ei ole pieksetty. Mutta erästä palvelijatarta pieksettiin - en kylläkään nähnyt, mutta kuulin huutoja alakerrasta. Hänestä kai ajettiin pahaa henkeä ulos... Olin minä monta kertaa kuulemassa Maria Åkerblomin horrossaarnojakin ja näin kun hän yhtäkkiä alkoi kaatua noin - taapäin - mutta en minä usko tommoseen... Ei sitä pysty käsittämään, hän sanoo.

Mutta oltuaan jonkin aikaa maalla hän tapasi muutamia åkerblomilaisia, jotka alkoivat pyytää häntä Rengossa olevalle tervatehtaalleen.

Tervatehtaalla ja autonkuljettajana

- Siellä Renkoossa minä olin parisen vuotta, lämmittäjän vakanssilla.

- No millaista siellä oli?

- Ei siellä olosuhteissa mitään moittimista ollut, sanoo hän, mutta on kuitenkin jollakin tavalla vaitelias.

-Entä palkka?

- No se palkka - sitä maksettiin niinkuin olosuhteiden mukaan, miten milloinkin oli vara. Se ei ollut häävi, hän pudistaa päätään. - Entä kävikö isäntäväki, Åkerblom ja Wartiovaara koskaan katsomassa siellä?

Jälkeen päänpudistus, niinkuin mahdottomalle asialle ainakin:

- Rouva Wartiovaara kävi kerran meitä katsomassa sinä aikana.

Yleisarvionaan hän sanoo:

- En minä oikein tykänny siitä touhusta. Sanoinkin kerran Enqvistille, että eiköhän tämä vie syteen tämä touhu. Hän ei sitä silloin myöntänyt mutta sitten - vuosia jälkeenpäin kun yhtä ja toista oli ehtinyt tapahtua - hän kerran tavatessamme sanoi, että sinä olit oikeassa, vaikka olit nuori mies silloin. Nythän Enqvistkin on jo kuollut.

Mutta Rengossa Väinö Kotilainen, joka jo siellä ollessaan oli oppinut ajamaan autoa, siirtyi autonkuljettajaksi Helsinkiin, jossa hän ajoi erään kokkolalaisen omistamaa kuormavaunua. Nyt hän oli hakeutunut omalle alalleen, autonkuljettajaksi, johon hänellä kaikesta päättäen oli mitä parhaat edellytykset - päätellen siitäkin, että hän vuosikymmeniä Suomen maanteitä mittailtuaan ei toistaiseksi ole ajanut yhtään ainoaa kolaria.

Samalla omistajalla oli myös Essex-merkkinen kuuden hengen henkilöauto, loistoluokkaa senaikaisten autojen joukossa. Sillä vaunulla ajoi Väinö Kotilainen elämänsä matkan - mutta se onkin sellainen matka, jolle kannattaa uhrata ihan oma lukunsa.

Mustan henkilövaunun salaperäisestä matkasta välillä Helsinki - Kokkola - Helsinki siis seuraavalla kerralla.

Kirj. Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Åkerblomin-jutun aikaista kuvasatoa: kunhan vain eivät olisi varatuomari Österberg ja komisario Markus (pienempi), jotka ovat saapumassa Kokkolaan - ilman Mariaa.

Maanviljelijä Frans Honga kertoo siitä, mitä tapahtui Korpilahden tiellä eräänä syyspäivänä, tarkkaavaisena kuulijana on pastori Gustav Björkstrand, jota kaikki Åkerblomin juttuun liittyvät tapahtumat suuresti kiinnostavat.

Maria Åkerblom. [piirros]

E. R. Wartiowaara. [piirros]

Liikemies Elis Knifsund

Tämä on otettu Jungsborgin portailla joskus oikeusjuttujen aikaan. Portailla näkyy silloinen kaupungin poliisipäällikkö Backlund ja asianajajia. Yleisöä näkyy olleen ulkopuolellakin kosolti.

Autoilija Väinö Kotilainen.