Ilmoista ja luontokirjoista

Keskipohjanmaa 13.12.1981

Alkutalven harmaina päivinä löysin (kirjastosta) teoksen, joka suuresti kohensi mielialaa. Se on Reino K a l l i o l a n uutena painoksena vastikään ilmestynyt Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa. Professori Reino Kalliola on tietämyksensä ja rauhallisesti etenevän kerrontansa ansiosta todellinen klassikko luonnonkirjallisuudessamme. Hänen Suomen luonnon kirjatrilogiansa ensimmäinen osa ilmestyi jo 40-luvulla, tämä toinen ja myös kolmas osa 50-luvulla.

Uutena painoksena nyt ilmestyttyään teossarjan toinen osa on kookas ja näyttävä, lisäksi se on juhlistettu upeilla värikuvajäljennöksillä, jotka esittävät taidemaalariemme parhaimmiston luontoaiheisia maalauksia aina Westerholmista Viljo Lammiin.

Kun lukee asiansa tietävän tekijän selkeällä varmuudella esitetyn selostuksen meri- ja mannerilmastojen vuorottaisesta vaikutuksesta Suomen niemellä, ilmanpyörteiden eli syklonien syntymisestä ja kulkemisesta maamme yli, kun taas kertaalleen siunaa Golf-virtaa, voi täysin sydämin yhtyä Reino Kalliolan tiivistelmään:

- Maallemme on annettu kesän lämpöä juuri sen verran, että vilja kypsyy ja metsä kasvaa, ja toisaalta oikea lumen talvi, niin että voimme ajaa puut metsistä purojen rantaan ja siitä kevätvesillä uittoon lähdettää. Mutta silti meidän ei tarvitse kestää niin ankaria talvia kuin muiden lumen ja metsän maiden asujain. Mainio ilmasto meillä on, tarkasteli sitä miltä puolelta tahansa!

Entäpä tämä, mitä hän sanoo harmaasta päivistämme:

- Vaeltavat matalat ovat ruman sään kuljettajia. Pilvineen, sumuineen ja sateineen ne ovat alituisesti peittämässä sinitaivasta ja aurinkoa, jonka paiste muutoinkin jää vähäiseksi ja heikoksi näillä pohjan perillä. Mutta silti niitä ei käy moittiminen. Ne juuri tuovat maahamme lämmintä ja kosteata Atlantiin ja Golf-virran ilmaa. Ilman niitä Suomi saisi jakaa Grönlannin ja Siperian kohtalon. Talvesta tulisi niin ankara, etteivät lumi ja routa ehtisi ajoissa sulaa: kesämme ja viljan kasvukausi jäisivät liian lyhyiksi. Eikä näillä matalan pyöriäisillä tänne saapuessaan monesti enää ole paljon jäljellä hurjasta luonteestaankaan. Ne ovat tavallisesti myrskynneet jo riittämiin valtamerellä. Ne tulevat tänne vain tuomaan talvella leppeätä lämmintään ja syyskesällä sadepisaroitaan, kalliita aarteita kylmään ja karuun maahan.

Tuon luettuaan - eikö totta - alkaa katsella harmaata taivasta kuin äidin villaista isoahuivia, sumuisesta sateesta ja tiheästä lumipyrystä alkaa suorastaan nauttia. Pitää välttämättä lähteä ulos voidakseen kokea sen oikein konkreettisesti.

Ja sitten välillä saadaan aina syystalvellakin pieni korkeapaine, jolloin näkyy pala kirkasta taivasta.

Vahvin on kuitenkin nyt juuri hämärän ja talvisen pimeän valta, mutta miten upeilta näyttävätkään sähkölamppujen rivistöt katujen ja teitten varsilla juuri tällaisina aikoina! Valaistut kaupungit ja kylät, joissa saamme asua kaikessa rauhassa. Eiköhän vain tässä nykyajassakin ole paljon kaunista ja paljon kiitoksen aihetta.

* * *

Mutta tuli toinenkin kirja käsiin, se on kirjailija, ent. päätoimittaja Reino R i n t e e n äskettäin ilmestynyt Kimalaja. Omakustanne mikäli oikein ymmärrän.

Luonnonkirja sekin, mutta sävyltään hyvin erilainen kuin professori Reino Kalliolan teos: sehän onkin kuten mainitsin, syntynyt pääosiltaan jo ennen teollisen Suomen esiinmarssia.

Reino Rinteen kirja on protesti elävän luonnon puolesta, teknokratiaa ja kevytmielistä luonnonvarojen tuhlausta vastaan.

Kimalajan alaotsikko kertoo sen sisältävän "Pamfletaarisia runoja ja Uforismeja", mikä suomeksi sanottuna tarkoittaa että runot ovat ei-mitallisia kertomuksia, pohdintaa joka ulottuu jääkauden vaikutuksesta ohran jyvän itämisprosessiin, kieltenopiskelusta vesakontorjuntaan. Ulottuvuuksia on suuntaan jos toiseenkin. Kun tämä korpifilosofi harjaa Kuusamossa sijaitsevan kotinsa keittiössä Amerikassa kasvanutta porkkanaa kattilaan pantavaksi, hän kuulee porkkanan ääntelevän: "Kylvä sinä porkkanaa tämän ihanan Koillismaan puhtaaseen maaperään! Kasvata meikäläisiä ja muitakin juureksia omassa pellossasi! Kylvä paljon - sittenpä sinun ei tarvitse elämäsi hileissä kaukaisista maista jokapäiväistä purtavaa hankkia."

Reino Rinteellä on paljon sanottavaa - niin paljon ettei sanomisen muoto enää tunnu olevan hänelle tärkeää vaan sen sisältö. Hän on aidosti huolissaan maailmamme tilasta: atomisaasteesta ja atomipommin uhasta, sademetsien hävittämisestä, omien metsiemme hakkaamisesta, soitten kuivaamisesta, - kaikesta, joka vaikuttaa luonnon tasapainoon.

Eikä hän suinkaan ole yksin. Altan henki on olemassa, tähän tapaan hän siitä kirjoittaa: "Altajoen moni-ilmeinen laakso, fantastisen hieno luonnonluoma, on arktisen alueen viimeisiä ihmistöin tuhoamattomia keitaita, joissa porot maalla, lohet koskein kuohuissa yhä elävät, yhä palkivat kuin tuhannet vuodet ennen näitä aikoja. -- Laulavat laajan Saamenmaan lapset: Taistelemme, voitamme. Osaltamme varmistamme jatkoaikaa, ihmissuvulle sinisellä planeetalla."

Uforismit ovat tietenkin aforismeja, ajatelmia. Tähän tapaan: "En vaadi mahdottomia. Isoisän aikana paljoa sitä kulutusta, minkä minä empimättä hyväksyn, olisi pidetty päättömänä tuhlauksena.

Kohta kai vaaditaan että maaseutukylienkin luontopolut on keinovalaistava. Ennen oli kuu ja tähdet, iltarusko ja aamukajo. Nykyinen luontopolku on henkisesti köyhä tekniikan aikaansaannos.

Maapallon makean veden laatu heikkenee. Joet joissa on eläviä, toimivia vesimassoja ja myllertäviä, vettä hapettavia koskia, vähenevät vuosi vuodelta. Kenties se aika ei ole kaukana, jolloin meillä ei ole juodaksemme jumalaista pohjavettä."

Niin, mitenkäs se olikaan: emmekö kuulleet vain muutama päivä sitten radiouutisissa pitkän luettelon maista, joissa kuivuus, veden puute on jo tosiasia? Oman maamme säät ovat totisesti tuoneet vettä kaikille: pohjavesi riittää. Toistaiseksi.

Reino Rinteen kaltaista herättäjää tarvitaan. Hän on ottanut, muista piittaamatta, tuon tuulimyllyjä vastaan taistelevan miehen roolin ja huitaisee miekallaan kohti ylivoimaisia vastustajia: valtioneuvoston oikeuskansleria, jolta kysyy, onko tämä instanssi laillisuuden vai vallankäytön suojelija. Hän antaa Luonnonsuojelulain puhua luonnonpuistojen puolesta, koskien puolesta, riuhtaisee välillä Metsähallitustakin vastaan joka "konerumiluksin runteli maiseman joka piti vastaisuutta varten sellaisena suojella."

Mutta mistä kirjan nimi, Kimalaja? Ulottuvuuksia riittää ja pitkiä näkymiä: "Noin 2000 miljoonaa vuotta sitten maan piiriin alkoi ilmaantua happea. Tuona esikambrisena aikana Koillismaata hallitsi Himalajan kaltainen vuoristo. -- Huiput kohosivat 10.000 metrin korkeuteen. Maailman katto kaartui Koillismaan yllä! --- Niin kaukana ajassa häämötät Kimalaja että ihmisen ajatus väsyy matkalla ... Mikä mannerlaatan liike tai, muu maan itsemuovailutoimi sinut alussa ylensi? Mikä sittemmin tyystin matalaksi pani? Vain ‘oksantyngät’, jalustanjuuren jäivät, nekin sentään juhlavan jylhiä, jyhkeitä. - Juuresi Kimalaja ulottuvat kaiketi laajemmalle kuin tämä planeetan valtavuoriston Himalajan, me nykyajan koillismaalaiset saamme tepastella maapallon mahtavimman vuoriston juurilla..."

Mahtava kotiseutunäkymä! - Me kun asumme ja rakentelemme vain täällä alhaalla, entisellä meren pohjalla.

A.W.

Kuvateksti:

Suomen talvinen luonto on kuin maalaus.