"Viistoistias vain, jo kun joutui yö -" (Wilhelm von Schwerin)

Keskipohjanmaa 6.12.1974

Rantatien varsi ja koko Keski-Pohjanmaa on rikas vuosien 1808-09 sodan muistoista. Vänrikki Stoolin tarinoilla on hyvin monta yhtymäkohtaa kotiseutuumme, Pilven Veikon koti Perhon Mehtä-Porasessa, Kokkonevan taistelupaikka muistokivineen, Kulnevin oleskelu Pietarsaaressa ja käynti runoilijan äidin kodissa - tässä vain muutamia esimerkkejä.

Kalajoen kirkon vieressä, suurten puiden alla on Wilhelm von Schwerinin hauta, nuoren sankarin, jonka tunnemme Runebergin runon välityksellä. Olemme tottuneet ajattelemaan häntä "omana" poikana, ja siksi onkin yllättävää lukea, että Tukholmassa Strandvägenin varrella, aivan lähellä Djurgårdenia on koti, jossa nuoren Wilhelmin muistoa vaalitaan vielä tänä päivänä. - Ursula Pohjolan-Pirhonen kertoi Uuden maailman syyskuun numerossa käynnistään tuossa kodissa kreivitär Elisabeth von Schwerinin luona.

Erikoisesti keskipohjalaisia lukijoita kiinnostanee Wilhelm von Schwerinin viimeinen liikuttava kirje, jonka hän on kirjoittanut vanhemmilleen Kruunupyystä ja jonka kopio kuuluu kodin aarteisiin. Kreivitär Elisabeth von Schwerin on kertonut useita kertoja käyneensä Suomessa kertomassa tästä sukunsa edesmenneestä edustajasta.

Kesällä 1908

Lieneekö Wilhelm von Schwerin tullut Suomeen jo kesäkuun lopulla 1808. Silloin näet Turun kaakkoispuolella olevalle Lemun niemelle nousi maihin kenraalimajuri von Vegesackin komennossa ollut Ahvenanmaalta lähtenyt ruotsalaisjoukko johon kuului 2600 miestä. Maihinnousu tapahtui helposti, mutta venäläisten Turussa oleva kenraali Buxhoevden kokosi pian ylivoimaisen joukon jonka edestä von Vegesack 20.6. joutui palaamaan joukkoineen laivoihin, menetettyään kaatuneina, haavottuneina ja vankeina 216 miestä, venäläisten tappiot olivat 291 miestä.

Sotahistoria mainitsee, että Uuteenkaarlepyyhyn tuli heinäkuun aikana yhtä mittaa laivoja Ruotsista, pääasiassa tuotiin kai kuitenkin tarvikkeita. Joka tapauksessa Wilhelm von Schwerin oli mukana siinä, von Vegesackin joukossa, joka elokuun lopussa nousi maihin Kristiinan kaupungissa, yhtyen suomalaisiin ja saavutti aluksi menestystä Nummijärvellä ja Lapväärtissä - mutta annetaanpa Wilhelmin itsensä kertoa näistä ajoista:

"Päämajassa Kruunupyyssä syyskuun 17 päivänä 1808.

Rakkaat vanhempani.

Aina siitä asti kun lähdin Grisslehamnista ei minulla ole ollut mitään paikkaa, jossa olisin voinut kirjoittaa, sillä postikonttori seuraa aina päämajaa ja päämaja on kaukana armeijasta. Elokuun lopulla pääsimme vihdoin meritse Kristiinankaupunkiin. Maihinnousun suoritimme päivässä ja sen jälkeen marssimme yöllä peninkulman matkan Lapväärttiin. Me olimme juuri nukkumassa, kun saimme hälytyksen ja minun täytyi kiireesti nousta lämpimästä vuoteestani. Taistelu kesti viisi tai kuusi tuntia, mutta siellä ei tykistö päässyt mukaan. Me voitimme venäläiset ja ajoimme heitä takaa Ömossaan (Ömossa»Niinisalo), joka on kahden peninkulman päässä Lapväärtistä. Täällä me pysähdyimme, sotajoukko marssi takaisin kaksi peninkulmaa ja everstiluutnantti Drufva jäi Ömossaan joukoissaan 500 miestä ja kaksi tykkiä, jotka olivat minun komennossani. Everstiluutnantti Drufva oli saanut käskyn pitää puoliaan viimeiseen mieheen.

Nyt muuttui meidän tilamme kurjaksi. Miehet näkivät olevansa kahden peninkulman päässä armeijasta ja huomasivat että heidät oli sijoitettu venäläisten päävoimaa vastaan. Minun miesteni kärsivällisyys loppui, he huomasivat kuinka upplantilaisia vaihdettiin joka ilta, mutta heidän itsensä täytyi seistä kenttävahdissa yhdeksän vuorokautta taukoamatta ja monta kertaa he, niinkuin minäkin kastuivat, yöllä ja päivällä rankkasateessa läpimäriksi. Vain minun hellä hoitoni esti heitä valittamasta. Minä koetan aina käyttää ruokarahoista liikeneviä varojani heidän hyväksensä.

"Elon, kuoleman arpaa ankaraa koh’ isketään"

Aamulla yhdeksäntenä vuorokautena kävi vihollinen ankaraan hyökkäykseen. Minun piti nyt ensi kerran itse astua tuleen ja ensi kerran johtaa sinne miehiäni. Minun tehtäväni oli puolustaa paikkaa kahdella tykillä vihollisen lukuisia haupitseja ja tykkejä vastaan. Kuinka vaikea meidän tilanteemme olikaan! Ensimmäinen tehtävä oli helppo. Päätin heti alusta alkaen olla tyyni ja pysyinkin tyynenä. Jälkimmäinen tehtävä oli vaikeampi. Mieheni olivat ensi kerran taistelussa, he katselivat, minne luodit lensivät, ja juuri ratkaisevimmalla hetkellä juoksivat he suojien taakse. Minulla ei ollut mahdollisuutta juosta heidän jälkeensä, vaan minun oli tehtävä tykkien luona viiden miehen työ. Kun taistelu hiukan rauhoittui menin, vaikka melkein tainnoksissa väsymyksestä heidän jälkeensä ja moitin heitä heidän pelkuruudestaan. Silloin kaikki niinkuin sytytetyt kynttilät riensivät takaisin paikalleen.

Tässä taistelussa kaatui väkeä niinkuin heinää. Otti kovalle ja meidän oli peräydyttävä. Kasakat ryntäsivät kolme kertaa minun suojattomia tykkejäni vastaan ja heittivät piikkejään mutta minä tervehdin heitä raehaulein ja he vetäytyivät. Tuolla tavoin jatkoimme kahakkaa lakkaamattomassa tulessa viisi tuntia ja peräydyimme puolentoista peninkulman päähän, jossa pysähdyimme. Siellä tuli everstiluutnantti Drufva koko upseerikuntansa kanssa ja syleili ja kiitti minua selittäen että olin pelastanut heidät. Väki hurrasi ja toivotti minulle ainaista menestystä.

"Oravaisten päivän kuin onneton"

Pian sen jälkeen jouduimme pisimpään ja verisimpään tappeluun, jota tässä sodassa on käyty. Se tapahtui Oravaisissa ja kesti kello kuudesta aamulla kello yhteentoista illalla. Minä jatkoin yksinäni tykkeineni ampumista aina puoleenpäivään asti, jolloin haavoituin. Minut piti juuri kantaa pois, kun eräs miehistäni kertoi, että meidät oli saarrettu. Kokosin kaikki voimana, astuin tykkihevosen selkään, sillä omani oli ammuttu, annoin väen hurrata, asetuin ensimmäiseksi, huusin "Toverit, seuratkaa minua", komensin "Mars, mars" ja raivasin tien meille läpi vihollisjoukon, joka alas painetuin pistimin otti minut vastaan. Sain vielä kolme luotia päällystakkiini ja monet miehistäni surmattiin. Kenraalit Adlercreutz ja Vegesack kiittivät minua mitä lämpimimmin.

Aamulla kun minun oli mentävä ulos tutkimaan meidän asemaamme, ammuttiin luoti minun lakkini läpi niin että minä kaaduin selälleni. Huomasin paholaisen kiven takana, otin sotamiehenä kiväärin ja ammuin vihollisen. Illalla hämärässä sain uuden haavan ja minut kannettiin lähimpään kylään, jossa makasin, kunnes vihollisen luodit tulivat sisään ikkunasta. Minun olisi täytynyt jäädä sinne, ellei muuan jalo upseeri, jonka nimeä en vielä ole saanut, tietää olisi ottanut minua selkäänsä ja paennut minun kanssani. Tappiomme ovat varmaankin 2000 miestä ja 30-40 upseeria. Kenraali Aminoff, tuo jalomielinen mies, otti minut hoitoonsa ja nyt jaksan jotenkin hyvin. Jääkää hyvästi rakkaat. Jumaloidut vanhemmat ja sisarukset! Eläkää aina onnellisesti, toivoo teitä alati rakastava poika, veli ja ystävä Wilhelm".

Yö Kaarlelassa

Kuten kirjeestä voi päätellä, Wilhelm von Schwerin oli tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä kohtalaisen hyvissä voimissa haavoittumisestaan huolimatta, muuten hän tuskin olisi jaksanut kertoa tapauksista noin yksityiskohtaisesti. Sitä todistaa myös kenraali Aminoffin samana päivänä kirjoittama kirje, jonka hän on osoittanut hyvältä ystävälleen, Wilhelmin isälle ja jossa hän mainitsee että Wilhelm on nyt, vaarat kestettyään, Jumalankiitos, verraten hyvässä kunnossa. Jos olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset hän olisi saattanut toipua.

Mutta onneton sotaretki jatkui, Adlercreuz aloitti peräytymisen joka osaksi tapahtui epäjärjestyksessä. Syyskuun säät saattavat Suomessa olla jo purevan kylmät, ei ole vaikea kuvitella niitä kulkuneuvoja, joissa haavottuneita - Wilhelmiä muiden mukana - jouduttiin kuljettamaan: mitäpä muita ne olisivat olleet kuin kuormaston kolukärryjä, eivätkä maantietkään tainneet juuri nykyisiä vastata. Oravaisista Kruunupyyhyn, jossa näyttää jonkin aikaa pysähdytyn, sitten Kokkolan seudulle, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön yli Kaarlelan pappilan vieressä olevassa pienessä punaisessa rakennuksessa, jossa siihen aikaan sijaitsi seurakunnan apulaispapin asunto. Siinä pienessä huoneessa häntä hoidettiin. Tuohon aikaan pappilat toimivat kaikkialla maaseudulla ikäänkuin keskikievareina, joihin arvokkaammat kulkijat sijoittuivat. Että kysymys oli nimenomaan arvohenkilöstä, hienosta vieraasta, siitähän kertoo jo everstiluutnantti Drufvan suuhun sijoitetut sanat:

"Ja jos tuoll’ edes ääressä tykkien,
uros vanha ois,
tulen, ruudin tuttava turkanen
johon luottaa vois,
mutt’ ei, viistoistias poika nyt siin
on hento ja hieno, on kreivi Schwerin
muka vastaava patterista, -
mitä lapsista sellaisiin!"

Kahdeksan päivää Kalajoen pappilassa

Kuten runo ja hänen oma kirjeensä todistavat, hänessä kuitenkin oli miehen vastus. Sen sijaan haavoittumisen jälkeisiä vaikeita vaiheita, siirtymistä paikasta toiseen ei nuori ruumis voinut kestää, Wilhelm sai haavakuumeen ja kuoli Kalajoen pappilassa [Matturaisen talossa?] pari viikkoa haavoittumisensa jälkeen. Oravaisten taistelu tapahtui 14. syyskuuta, kirjeen hän kirjoitti 17. syyskuuta ja kuolema tuli 27. syyskuuta. Hänen sairasvuoteensa ääressä oli loppuun saakka kenraali Aminoffin adjutantti, luutnantti von Kothen. Hänenkin kirjeensä Wilhelm von Schwerinin isälle Ruotsiin on säilynyt ja siinä von Kothen kertoo näin:

"Wilhelmin viimeiset sanat olivat: Sano terveisiä isälle ja äidille. Kiitä heitä kaikesta hyvästä ja kiitä myöskin kenraali Aminoffia hänen hyväntahtoisuudestaan. Minä olen pahoillani että Wilhelm ei näissä olosuhteissa voinut saada hautajaisissaan sotilaallista kunnioitusta, vaan minä yksin saatoin hänet hänen leposijaansa Kalajoen kirkkoon hautaan, ihmisen viimeiseen turvapaikkaan.

Viimeiset kahdeksan elinpäiväänsä Wilhelm makasi minun huoneessani kovassa kuumeessa ja houri lakkaamatta, vaikka hänellä oli selviäkin hetkiä. Silloin hän tavallisesti puhui äidistään ja toivoi olevansa kotona kunnes kova verensyöksy, jota kesti illalla kello kahdeksasta seuraavaan päivään kello 12, teki lopun hänen nuoresta elämästään. Samalla saanen ilmoittaa, että vainajan tahtoa noudattaen olen antanut pienen hopeisen taskukellon sairaan hoitajalle, joka hoiti minun kanssani Wilhelmiä. Itse käärin Wilhelmin hautavaatteisiin, sillä en sallinut kenenkään muun tehdä sitä, ja kun muistan, että Wilhelmillä on sisaruksia, jotka tahtovat saada häneltä jonkun muiston, lähetän kirjeessä kutrin hänen hiuksiaan."

Kuningasperheen ystäviä

von Schwerinien suku Ruotsissa jatkui Wilhelmin veljen Filipin kautta. Schwerinien kodissa, jossa kreivitär Elisabeth von Schwerin tällä hetkellä on valtijattarena, on kirjaston seinällä suuri maalaus, joka esittää Wilhelmiä jättämässä jäähyväisiä veljelleen Filipille sotaan lähtiessään. Tietenkin kodissa on myös paljon muuta perheestä kertovaa aineistoa, kirjallisuutta ja muotokuvia. Mainittakoon että mm. ruotsinmaalainen kirjailija Erik Gustaf Geijer on kirjoittanut runon nuoren urhon kunniaksi, sitä ei kuitenkaan ole suomennettu.

von Schwerinien perheellä on aina ollut läheiset suhteet Ruotsin kuningashuoneeseen, niinpä, huoneiden seinillä nähdään kuninkaallisten henkilöiden muotokuvia sekä omistuksella varustettuja valokuvia. Kreivitär Elisabeth von Schwerinin tytär Marianna kuuluu Ruotsin nuoren kuninkaan sekä prinsessa Christinan lähimpään ystäväpiiriin ja niin kuningas kuin prinsessakin vierailevat usein Schwerinien kauniissa kodissa, kertoo Ursula Pohjolan-Pirhonen.

A.W

Kuvatekstit:

Albert Edelfelt: Wilhelm von Schwerin.

Hiljainen hetki Kalajoen pappilan kamarissa:
"Oli murhe vaan, valitusta ei,
syvä kaipaus vaan.
Kehuks urhon, nuorna mi kuolo vei
ei sanaakaan:
elon aamua Vegesack vain ihantelee,
ja Adlerceutz paaria hyväelee,
jaloviiniä Drufvasta helmi
iso, kirkas kirpoelee."

"Sai ilta jo, taistelun keskeyttäin,
Schwerin tuli taas:
oli kestänyt hento, kuin kestää päin
rajumerta paas,
tuli leikistään, tykit leiriin toi,
ja hänt urhot harmajapäät ihannoi,
hänet Drufva sylihin sulki
ja huikea hurraa soi"

Tässä Kaarlelan pappilan sivurakennuksessa oli papiston apulaisen huone, jossa Wilhelm von Schwerin viipyi ainakin yhden yön Adlercreutzin joukkojen matkatessa pohjoiseen päin.