Snellmanin Jannen Kokkolan vuodet

Kokkola 14.5.1981

Kokkolaan

Vuoden 1813 keväällä laski ankkurinsa vanhansatamanlahdelle kolmimastoinen laiva, fregatti jonka nimi oli Patience. Se oli yksi kauppaneuvos Jean Kyntzellin omistamista laivoista ja sen kapteenina oli jo monet vuodet toiminut Kristian Henrik Snellman, joka muuten oli Kyntzellien sukulaispoika.

Patience oli seilannut omistajansa laskuun kaukaiset meret, poikennut moniin vieraisiin satamiin, mutta aina silloin tällöin myös tänne kotisatamaan hakemaan tervalastia. Kenties se nytkin oli tulossa jostakin Setubalin seutuvilta, mutta varmaa on ainakin se, että se oli poikennut tullessaan Tukholmassa. Merikapteeni Kristian Henrik Snellmanin ja hänen vaimonsa Maria Magdalenan, o.s. Röring, Tukholmassa sijainnut koti näet muutettiin tällä laivalla ja päivämäärällä Kokkolaan. Rantakadun varrelle oli edellisenä vuonna valmistunut kookas yksikerroksinen hirsirakennus, ilmeisesti nimenomaan heitä varten rakennettu.

Itse laivanvarustaja, kommerserådet Jean Kyntzell, oli tulijoita vastassa ja kutsui heidät ensi alkuun tuliaispäivällisille kotiinsa, Isonkadun varrelle kolme vuotta aikaisemmin valmistuneeseen taloonsa, taloon jossa nykyään sijaitsee mm. Kantolan kultasepänliike. - Vielä vanhana miehenä kauppaneuvos Kyntzell oli usein kuvaillut tuota tervetuliaiskäyntiään laivalla ja siellä tapahtunutta ensi tapaamistaan merikapteeniperheen vanhimman pojan, silloin 7-vuotiaan Jannen kanssa. Poika oli hänen huomionsa mukaan vaikuttanut harvinaisen älykkäänä ja valppaalta. Kun kauppaneuvos oli pyytänyt merikapteeni ja rouva Snellmania lapsineen tuliaispäivällisille kotiinsa, Janne oli kohteliaasti kumartaen kiittänyt ja sanonut: - "Kiitos vain, mutta minä juuri söin messissä". Sekin oli poikkeuksellisen vilkasta käytöstä aikana, jolloin lapset yleensä puhuivat vieraille vain kun jotakin heiltä kysyttiin.

Tämä poika oli tietenkin J o h a n W i l h e 1 m S n e 1 1 m a n, joka muuten oli syntynytkin laivalla, Tukholman ja Kokkolan välillä toukokuun 12 pnä 1806. Pienestä tukholmalaispojasta tuli siis kokkolalainen, Suntin rannan asukas, eikä hänen reaktioitaan tästä tosiasiasta ole säilynyt jälkipolville. Vilkas kun oli hän epäilemättä pian oli tutustunut vasta rakennetun kotitalonsa kaikkiin salaisuuksiin samoin kuin sen vierellä yhä edelleen seisovaan pienempään taloon, jossa sijaitsivat leivintupa, oluenpanotilat, renkitupa ja muut senaikaisessa taloudessa tarvittavat lisätilat. Tämä pienempi rakennus on peräisin jo vuodelta 1792, se ei siis ollut palanut vuoden 1805 suuressa tulipalossa kuten päärakennuksen paikalla aikaisemmin sijainnut talo, jonka tilalle uusi rakennus nyt oli valmistunut. Palovakuutuskirjat tietävät kuitenkin kertoa että myös pienempi rakennus oli jonkin verran vaurioitunut.

Donnerin ranta

Oli hyvä olla piilosilla pikkupoikien tuohon aikaan: aittoja ja tavaramakasiineja ja liitereitä riitti sekä omassa pihassa että ns. Donnerin rannassa. Kaikkein parhaiten viihdyttiin kuitenkin Suntin toisella puolella jossa oli Trälhavet, vetinen pajua kasvava vesijättömaa nykyisen kauppatorin ja kaupungintalon tienoilla. Siellä poikaset kuljeksivat nuolipyssyt olallaan kuin suuretkin metsästäjät ammuskellen viheriävarpusia. Perimätieto kertoo Snellmanin Jannen, kuten häntä täällä sanottiin, erikoistuneen hamppuvarpusten ja punatulkkujen ansapyyntiin - kuitenkin niin että hän linnun saatuaan päästi sen heti vapaaksi. Mene ja tiedä. Trälhavetin tuntumassa on yhä edelleen suuri kivi, jolle pojat kiipesivät kilpaa, Janne etunenässä. Keväällä etsittiin sopivanvahvuisia pajuja, joista oli mukava veistellä pillejä ja kirjavia keppejä jollakin kuivemmalla ojanpientareella istuen.

Kesäisiin urheilulajeihin kuului Suntissa uiminen, poikien uintipaikka sijaitsi lähellä Pitkääsiltaa. Se kuitenkin kiellettiin ennen pitkää, ei suinkaan vaarallisuuden tai veden likaisuuden takia vaan siksi että alastomien poikien uimista julkisella paikalla pidettiin sopimattomana, siveyttä loukkaavana.

Syksyisin kun vedet jäätyivät muodosti tuo samainen Trälhavet kaikille kaupungin koulupojille yhteisen ja täysin ilmaisen luistinradan. Suksilla taas laskettiin mäkeä Puurokarin kallioilta kuten nykyäänkin.

Triviaalikouluun

Kaikkea aikaansa ei Snellmanin Janne suinkaan saanut vapaana viettää, hänen oli luettava, opiskeltava. Vaikka kapteeni-isä ammattinsa takia joutui olemaan suurimman osan vuotta poissa kotoa - milloin hän purjehti Lontooseen, milloin Antwerpeniin, milloin Lissaboniin tai Välimeren satamiin - onnistui hän ohjaamaan vanhimman poikansa opintoja niin hyvin, että tämä jo 10-vuotiaana pääsi Oulun triviaalikouluun oppilaaksi. Kokkolan pedagogiota Janne ei siis käynyt koskaan. Oulussa hänellä oli erinomainen tukikohta, nimittäin isänsä sisar, rouva Anna Piponius, joka piti hänestä hyvää huolta. Tämä asioitten järjestely tuntuukin mielekkäältä kun tietää, että Jannen äiti, kapteeninrouva Maria Magdalena Snellman kuoli kuudennen lapsensa synnytykseen vain muutama vuosi perheen, tänne muuton jälkeen.

Lapsia hoitamaan taloon saatiin vääpelin tytär Katarina Ahla, josta kuusi vuotta myöhemmin tuli merikapteeni Kristian Henrik Snellmanin toinen aviopuoliso ja hänen lastensa äitipuoli.

Kahdeksan vuotta asuivat Snellmanit tuossa talossa kunnes v. 1821 muuttivat täältä Ala-Härmään.

Kotiopettaja

Oulun koulun aikanakin jäivät toki Jannelle pitkät kesät ja joululomat käytettäväksi entisillä leikkipaikoilla, eikä hän unohtanut kotikaupunkiaan myöhemminkään. Siihen aikaan oli kovin tavallista, että nuorukaiset yliopisto-opintojensa lomassa olivat kotiopettajina varakkaissa perheissä ja tienasivat siten itselleen lukurahoja. Kun Johan Wilhelm Snellman 16-vuotiaana kirjoittautui ylioppilaaksi Turun akatemiaan - yhtaikaa Runebergin ja Lönnrotin kanssa kuten muistetaan - eivät suurperheisen isän avustukset varmaan pitkälle riittäneet, ei riittänyt edes rikkaitten sukulaisten - mm. Kjemmerien - antama rahallinen tuki, vaan Jannen täytyi ottaa kotiopettajan toimi, ja sen hän otti entisestä kotikaupungistaan Kokkolasta. Täällä hän on ohjannut ainakin Wilhelm Rahmin ja Anders Oscar Roosin sekä kauppaneuvos Kyntzellin nuorimman pojan opintoja, sekä kolmea muuta nuorukaista. Hän on viettänyt täällä talvikaudet vuosina 1823 ja 1825 sekä koko vuoden 1826.

Kokkolalainen seuraelämä oli noihin aikoihin hyvin vilkasta, oli kotikutsuja ja kaikenlaisia illatsuja. Varakkaitten laivanvarustajien ja heidän poikiensa sivistystaso oli jokseenkin korkea: suuri osa heistä oli harjoittanut akateemisia opintoja ja matkustellut paljon. Heidän tyttärensä olivat käyneet Tukholmassa "pensiuunia" - samalla tavoin kuin Jannen oma äitikin aikanaan; siellä he olivat oppineet paitsi hienostuneita ja sulavia käytöstapoja myös puhumaan "franskaa", soittamaan klaveeria, tekemään hienoja koruommeltöitä, pukeutumaan ja esiintymään viehättävästi. Snellmanin Janne viihtyi mielellään herraseurassa, jossa pelattiin shakkia ja jouduttiin loputtomiin keskusteluihin ja väittelyihin - mutta yhtä innokas hän tuntuu olleen tanssilattialla. Tuo nuori, solakka, piippua poltteleva kotiopettaja oli mieluinen tanssikumppani silloisille kokkolalaiskaunottarille, hän kuului niihin jotka saivat tiheästi kutsuja nimi- ja syntymäpäiville, illanviettoihin, rekiretkille, tanssiaisiin ja naamiaisiin. Mutta kaiken tämän ohella hän jatkoi sitkeästi omia lukujaan, käytti myös ahkerasti hyväkseen Lukuseuran laajaa kirjastoa. Omassa huoneessaan, lukujensa lomassa, hän soitteli huilua. - Ainakin viimeisenä täällä olokautenaan, jolloin hän opetti mm. Anders Oscar Roosia, hänen tiedetään asuneen Roosin talossa. Ovatpa siis Roosin talon seinätkin joskus tainneet kuulla Snellmanin Jannen huilun helinää. Paitsi Rooseilla hän asui noina vuosina Kyntzelleillä, jotka olivat hänen lähisukulaisiaan ja joilla oli useita taloja kaupungissa.

Oppinut isä

Snellman-sukua on esiintynyt Pohjanmaalla 1600-luvulta lähtien, hyvin monet heistä ovat kuuluneet hengelliseen säätyyn. Sara Wacklin kertoo J.W. Snellmanin isästä Kristian Henrik Snellmanista, että hän oli varmaankin aikansa oppineimpia merikapteeneita: hän oli suorittanut yliopisto-opintoja mm. Uppsalassa, mutta jostakin syystä siirtynyt yhtäkkiä Tukholman perämies- ja merikapteenikouluun, jossa suoritti tutkinnon. Merimatkoillaankin hän piti mukanaan antiikin runoilijoitten teoksia joita hän luki alkukielellä - purjehti siis maailman meriä Horatiuksen, Ovidiuksen, Catulluksen seurassa, myös filosofinen ja teosofinen kirjallisuus kuuluivat hänen jokapäiväiseen leipäänsä etenkin vanhemmalta puolen ikää.

Suomalainen henki

Juhana Wilhelm Snellmanin elämäntyöstä ja merkityksestä tälle kansalle puhutaan tänä vuonna varmaan paljon ja perusteellisesti, siksi se tässä yhteydessä jääköön. - Täällä piippuaan poltellutta, shakkia pelannutta ja tanssilattialla kunnostautunutta kotiopettajaa on vaikea tuntea entisekseen parikymmentä vuotta. myöhemmin, jolloin hän on kokenut suomalaisen hengen heräämisen luihin ja ytimiin käyvänä itsessään. Mitä kaikkea siihen oli tarvittu: köyhän opiskelijan kokemukset toisten nurkissa kenties, kotimaan kaipuu ensimmäisillä pitkillä ulkomaanmatkoilla, tutustuminen Hegelin filosofiaan, keskustelut saman hengen miesten kanssa, kalevalaisten runojen jäännösten löytyminen salomailta. Joka tapauksessa hän kirjoittaa kirjeessään Fredrik Cygneukselle Tukholmasta heinäkuussa 1840 mm. näin:

"--- Vuosisatoja kestänyt epäitsenäisyys on saattanut isänmaa-poloisemme siihen ettei sillä ole mitään isänmaanrakkautta. - Yhteisen kansan on pitkällinen sorto saanut vain kääntymään sisäänpäin --- kunnan, pitäjän, läänin asioita se tuskin koskaan on harrastanut sen enempää kuin villi. ---Yhteistä kansaa ei koskaan voida kohottaa niin kauan kuin lainkäytön ja opetuskielenä on ruotsi. Tämän vuoksi ei voikaan olla olemassa isänmaanystäviä sivistyneiden joukossa, sillä sivistyneiden pitää lähteä kansakunnasta, ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Tämän rodun hengen näet ilmielävänä ruotsalaisen rannikkoasukkaan syvässä suomalaisten halveksimisessa. --- Suomen kansakunta on laskettu hautaansa. Näet jo suomalaisten kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän tietää lakanneensa elämästä. - Se selviö, mihin tämä kaikki lopullisesti perustuu, kuuluu: Suomi ei voi mitään väkivalloin, sivistyksen voima on sen ainoa pelastus."

Piti siis lyödä lujaa, piti lyödä yli, se on herättäjän tehtävä. Kuuroille korville pitää huutaa suuresti.

Se että kansallisen herätyksen miehet näkivät Suomen kansakuntana jo hautaan vaipumassa antoi heidän huudolleen kaikupohjaa, joka vahvisti äänen - ja sitä kuultiin. Alkoi tapahtua, vähitellen mutta varmasti: syntyi suomalainen sivistyneistö ja kansallinen kulttuurielämä, yletyttiin myös talouden ja yhteiskuntaelämän alueella moniin käytännöllisiin saavutuksiin kuten oman rahan ja oman sotaväen muodostamiseen, joiden ansiosta mm. Johan Wilhelm Snellman kuuluu kansamme suurmiehiin.

Noita Snellmanin kirjeen rivejä lukiessa herää pieni toivo omaa aikaammekin ajatellen. Elämme tuhon uhka silmiemme edessä nytkin, eikä vain kansakuntana vaan ihmiskuntana. Sen vuoksi ekokatastrofista ja ydinaseista on huudettava, ja on huudettava lujaa. Vielä ei kenties ole myöhäistä, vaikka usein tuntuukin samalta kuin Snellmanista silloin: ihminen tietää itse asiassa jo lakanneensa elämästä.

Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Tämä talo oli 7-vuotiaan Johan Wilhelm Snellmanin ensimmäinen koti Suomen kamaralla. Kun perhe 1813 muutti Tukholmasta Kokkolaan siihen kuului vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Johan Wilhelm oli vanhin. - Taaempana oleva matalampi rakennus kuului samaan kokonaisuuteen, siinä sijaitsivat mm. leivintupa ja renkilupa sekä palvelijain huoneet.

Tässä Snellman kyllä näyttää pikemminkin väsyneeltä kuin valppaalta - mutta eipä ihme: mahtoi kokonaisen sanomalehden toimittaminen yksin ja sulkakynällä kirjoittaen olla sentään rasittavaa puuhaa. Tämä Oscar Nylanderin v.1945 maalaama muotokuva Janne S n e l l m a n i s t a ei ehkä ole kaikkein onnistuneimpia mitä hänestä on tehty, olen valinnut sen siksi, että hän sitä maalattaessa oli vasta 39-vuotias eikä vielä kovin paljon muuttunut niiltä vuosilta, jolloin hänet nähtiin Kokkolassa. Tuossa elämänsä vaiheessa hän toimi Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina ja - siinä sivussa - oli juuri edellisenä vuonna alkanut julkasta suomenkielistä Maamiehen Ystävää sekä ruotsinkielistä Saima-lehteä, joiden kautta levitti aatteitaan ja vaikutti yleiseen mielipiteeseen.

Kokkokivi, joka nykyisin sijaitsee Kaarlelankadun vieressä, oli Snellmanin Jannelle ja hänen ikäpolvensa kokkolalaispojille mieluinen kiipeilypaikka, se sijaitsi vesijättömaalla, jossa kasvoi vain pajupuskaa ja jossa märkänä aikana hypittiin mättäällä mättäälle.