Otto Draken muistelmia II : Viime vuosisadan elämäntyyliä alakaupungissa

Keskipohjanmaa 7.10.1982

Otto Draken opinnot Kokkolan ala-alkeiskoulussa keskeytyivät siis melko väkivaltaisella tavalla kuten edellisessä osassa kerroimme, eikä hän sen koommin päässyt enää kouluun lukuunottamatta sitä, että isä antoi hänen käydä erään merikapteeni Sjöbergin luona opettelemassa hiukan lisää kirjoitus- ja laskutaitoa.

Mutta olihan muitakin mahdollisuuksia kuin koulutie. Sitä oli Oton kohdalle suunniteltu kaiketi siksi, että hänellä aivan ilmeisesti oli niinsanotusti terävä pää. - Monella muulla alalla hän joutuikin sitten erittelemään, mutta yllättävän monta kertaa tie nousi syystä tai toisesta pystyyn. Merimieheksi hän ei ilmeisestikään halunnut koska ei siitä mitään mainita.

- Mitä ne muut mahdollisuudet silloisessa kaupungissa olivat - siitä Otto kertoo muistelmissaan näin:

"Minulle jäi nyt runsaasti vapaa-aikaa ja niin sekä isä että äiti alkoivat käyttää minua asiapoikanaan. Piti suorittaa kaikenlaisia tehtäviä, milloin piti ehtiä ostaa tulleilta pajasysiä verstasta varten, milloin heiniä navettaan, milloin taas polttopuita, tai voita talouteen. Tämä kaikki oli ennen ollut äidin vastuulla. Alussa kuljin äidin mukana mutta pian osasin toimitella asiat yksikseni. Tässä työssä onnistuin niin hyvin etten muista isän olleen minuun tyytymätön muuta kuin yhden kerran olin maksanut liikaa yhdestä sysikuormasta. Viihdyin hyvin näissä puuhissa, ei vähimmin sen vuoksi että tavallisesti sain jotain hyvää kaupanpäällisiksi. En kuitenkaan ollut kovin perso makealle koskapa vein aina saamani rusinat ja veskunat kotiin äidille. Hänen ei nyt tarvinnut ollenkaan ostaa näitä talouteen vaan varastossa oli aina ottamista siitäkin huolimatta että Emeli-sisareni oli erikoisen nokkela tullaamaan varastoja kätkettiinpä ne sitten miten hyvin tahansa. Mutta ennen joulua pyysin aina kaupanpäällisiksi sokeria, josta keitin karamelleja: möin niitä koulupojille ja sain näin itselleni joulurahaa.

Marjaretket ja Haustosen-vierailut

Jotta saisi itsekin vähän nauttia kesästä, järjesti isä joka kesä perheelleen, kisällit ja oppipojat mukaanluettuna, kolme marjaretkeä, joissa huvi ja hyöty tulivat yhdistetyiksi.

Ensimmäinen retki tehtiin kun lakat kypsyivät. Viiden kilometrin päässä kaupungista oli suuri suo, Soko-mossan, ja siellä kasvoi suunnattomasti lakkoja. Aamulla aikaisin sinne lähdettiin suurin eväskorein varustettuna, tietenkin olivat mukana myös välttämätön kahvipannu ja marja-astiat. Koko päivä vietettiin poimien, vasta myöhään illalla kun astiat olivat täynnä, aloitettiin kotimatka.

Toinen retki tehtiin kun mustikat kypsyivät. Se tapahtui veneillä ja suuntautui Trullöhön, jossa mustikoita kasvoi ylenmäärin, ja suuria. Kolmas retki tehtiin syyspuolella ja silloin poimittiin puolukoita Sandskogenissa (Sannanrannalla). Nämä marjanpoimintapäivät olivat meille lapsille kuten pajan työläisillekin oikeita juhlapäiviä, ja niitä odotettiin melkeinpä yhtä kärsimättömästi kuin joulua.

Vaikka meillä itsellämme oli lehmiä, ei maito kuitenkaan voinut riittää suurelle taloudellemme, sen vuoksi noin kymmenen kilometrin päässä kaupungista asuva talonpoika Haustonen toi meille joka keskiviikko ja lauantai sekä tuoretta maitoa että piimää ja voita. Olin vähitellen tullut kovin tutuksi Hauhtosen kanssa, niinpä jo koululomien aikana ja erikoisesti kun olin vapaa, lähdin usein hänen mukaansa ja oleskelin jopa viikkokausia Hauhtosella. Talossa oli paljon lapsia, enimmäkseen tyttöjä, ja se seikka antoi Sofi sisarelleni aiheen lisätä ensimmäiseen titteliini ‘Casenin lampuoti’, myös toisen: ‘Hauhtosen vävypoika’. Nimittely tapahtui tosin vain silloin kun Sofi oli minuun jostakin syystä erikoisen harmistunut.

Mutta Hauhtosella minä voin erinomaisen hyvin. Voita, maitoa ja viiliä sain syödä niin paljon kuin jaksoin, muutenkin heillä oli aina hyvää ruokaa, erikoisesti muistan leivän harvinaisen hyvän maun.

Aikani kului enimmäkseen leikissä, hevosajossa ja ratsastuksessa. Hauhtonen kuului vieressä olleen Witickin kestikievarin reserviin, ja myöhemmin pito siirtyikin Hauhtoselle. Minun ainoan palvelutehtäväni muodosti parin tunnin päivittäinen lukeminen talon jonkun lapsen kanssa, joka sattui olemaan huonompi lukemisessa, sekä pari- kolme kertaa viikossa tapahtuva voin valmistus. Sen teimme, lapset ja minä, kiertokirnua käyttäen. Näiden tehtävien ohella jäi runsaasti alkaa leikkeihin, ja usein sain huvin palvella ajopoikana, kun jotakin matkustavaista vietiin seuraavaan keskikievariin.

Merimiehen, maalarin ja kellosepän opissa

Kotona vanhempieni luona asui talvisin toisessa vinttikamarissa eräs merikapteeni Erling, joka kesäisin purjehti raatimies Björkmanin Jenny-nimisellä kuunarilla. Jenny teki kapteeninsa komennossa tiheästi matkoja Lübeckiin, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan. Kun Jenny tuli satamaan, minä tietenkin ahkerasti oleskelin sen kannella, onnellisena etuoikeutettuna. Sillä kun kapteeni Erling purjehti sluupillaan edestakaisin laiturista Jenny-kuunarille ja taas takaisin, muodostin minä hänen ainoan apumiehistönsä sluupissa. Häneltä opin ohjaamaan ja hoitamaan purjevenettä, ja sain sen halun ja innostuksen purjehtimiseen mikä minulla yhä vieläkin on. Jouduimme usein olemaan merellä kovankin merenkäynnin aikana, se totutti minut olemaan pelkäämättä merellä - silloin kun ohjausta hoitaa hyvä merimies.

Niin kuluivat pari vuotta kouluni jälkeen pienissä puuhissa, siinä sivussa kapteeni Sjöbergin oppilaana. Laskutaidon kapteeni Sjöberg hallitsikin erinomaisesti, mutta kirjoittamisen laita oli vähän huonommin.

Sitten tuli vanhin veljeni Ferdinand kotiin ja anoi päästä maalarimestariksi Kokkolaan kaupungin muitten käsityöläismestarien joukkoon. Erinäisten muodollisuuksien, porvariusmaksujen ja -takuitten jälkeen hänet hyväksyttiin tähän jaloon ja tarkoin säännösteltyyn joukkoon, ja samalla minusta tuli hänen oppipoikansa. Eikä minulla ollut mitään sitä vastaan: Ferdinand kohteli minua hyvin säästeliäästi, ei esim. koskaan antanut tehdä minun kovin raskasta työtä vaan teki sen itse.

Mutta aikaa myöten kun Ferdinand näki, ettei minulla ollut minkäänlaista taipumusta piirustamiseen, oli hän sitä mieltä, ettei minusta koskaan voisi tulla kelvollista ammattimiestä. Niinpä hän neuvoi minua valitsemaan jonkin muun elämänuran.

Vaasan palon jälkeen kesällä 1852 muutti sieltä muuan muusikko Anders Helander meille asumaan. Paitsi muusikko hän oli myös kelloseppä. Nyt päätettiin että lyötäisiin kaksi kärpästä samalla iskulla: saisin opetella soittamaan ja samalla myös perehtyä kellosepän ammattiin koska opettaja molempiin virkoihin oli niin lähellä, ja niin sitten sain yritellä näissäkin ammateissa. Tätä aikaa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan...

Antin-päivät

Pian tulonsa jälkeen Helander muodosti muutamista kaupungin nuorista herroista pienen orkesterin, johon kuului pari viulua, huilu ja klarinetti, minun tuli soittaa bassoviulua. Me harjoittelimme kovasti ja soitimme aika mukavasti yhteen jo muutamia kappaleita, ja kun Antin päivä, marraskuun 30. koitti, oli hetkemme käsillä. Siihen aikaan suuri osa kaupungin huomattavimmista herroista omisti tämän kaiken kunnian arvoisen nimen Antti eli Anders, päätimme, että tervehtisimme heitä musiikillamme. Niinpä poikkesimme ensin raatimies Anders Björkmanin luo, sitten kävimme tervehtimässä kauppaneuvos Anders Donneria hänen Rantakadun varrella olleessa talossaan, sekä tämän poikaa kauppias Anders Donner nuorempaa. Sitten oli vielä merimieshuoneen johtaja Anders Wiklund ja merikapteeni Anders Kurten. Kaikkialla saimme hyvän vastaanoton ja herrat saivat runsaan kestityksen juoksevassa muodossa ja minä oikein paljon makeisia sekä muutaman hopeakolikon.

Koska kelloseppä-muusikko opettajanikin etunimi oli Anders samoin kuin hänen tuttavansa, päättivät nämä kolme viettää lopun illan Helanderin luona. Muutamia muita liittyi vielä mukaan ja maljojen kallistelu jatkui yöhön myöhään. Minut lähetettiin hakemaan lisää mitä juhlissa tarvittiin eikä siinä kaikki: ollessaan jo aikamoisessa tuuterissa he narrasivat minutkin juomaan kanssaan sillä seurauksella, että tulin vahvaan humalatilaan ja kauhean pahoinvoivaksi, täysin tottumaton kun olin. Suorastaan tiedottomassa humalatilassa minut oli raahattu omaan vuoteeseeni...

Kun isä seuraavana aamuna sai tiedon tapahtumista kaikessa kaameudessaan, pahastui hän kovin Helanderiin, ja niin minulta siinä silmänräpäyksesä kiellettiin sekä soiton- että kellosepän ammatin opiskelu Helanderin johdolla.

Pian tämän jälkeen Helander tuli nimitetyksi Urkuriksi Tornioon, missä hän eli loppuelämänsä ja sinne kuolikin. - Mutta minä poloinen, jolta taas kerran oli opintie noussut pystyyn, palasin entiseen puuhaani: auttelin isää ja äitiä ja olin Ferdinandin apuna silloin kun hän saattoi minua käyttää maalarin ammatissaan.

Oton laakerit

Vaasan palon jälkeen se venäläinen sotaväki, joka siihen asti oli ollut sijoitettuna Vaasaan, siirrettiin Kokkolaan. Jotta saataisiin tilaa heidän jauhovarastolleen, tyhjennettiin yksi Suntin varren makasiineista, sen omistivat kauppaneuvos Kyntzellin perilliset. Kyntzell oli omistamassaan tupakkatehtaasa käyttänyt paljon lakritsia, joka tuotiin maahan laakeripuun lehtiin kiedottuna. Laakerinlehtiä oli nyt valtaisat määrät makasiinissa, ja se tyhjennettiin tarpeettomana maahan.

Kun muistin että äiti aina maustekalaa suolatessaan ja paisteja paistaessaan laittoi mausteeksi laakerin lehtiä, päätin käyttää hyväkseni tilaisuutta ja varustaa äidin pitkäksi aikaa ilmaisilla laakerinlehdillä, jotka sentään olivat kaupasta ostettavaa tavaroita.

Minulla oli ylläni väljähkö kesäpusero, jonka varusteena oli vyö. Tuppasin puserooni vyön yläpuolelle laakerinlehtiä niin paljon kuin ikinä sain mahtumaan. Pieni ja paksu kun muutenkin olin, muistutan pian pystyyn nostettua tynnyriä.

Kotimatkalla tapasin onnettomuudekseni pari kaupungin pahimpiin kuuluvaa hampparia. Kun he näkivät minut niin pehmustettuna, alkoivat he antaa minulle ns englantilaisia töytäisyjä niin että lensin kadun toiselta puolen toiselle. Vasta kun olin hyvän aikaa pomppinut heidän pallonaan, pääsin kotiin.

Mutta äidillä oli nyt joka tapauksessa loppuelämäkseen laakerinlehtiä, ja vielä vuosia jälkeenpäinkin oli Ferdinandin vaimolla tätä somaa tavaraa.

Rehellisyyskasvatusta

Eräänä päivänä olin auttamassa Ferdinandia herrasväki Herrströmille kuuluvan rakennuksen maalaamisessa. Yksi vintin ikkunoista oli rikki, ja aivan sen lähellä oli suuri laatikollinen lakritsia, aivan ulottuvillani kun seisoin telineellä. Koska isä usein käytti yskänlääkkeenään lakritsia, arvelin minä, että nyt oli taas hyvä tilaisuus saada ilmaista yskänlääkettä ja niin vein pari tankoa kotiin. Mutta kun isä kuuli, millä tavalla olin lakritsin saanut, suuttui hän kauheasti ja vain äidin väliintulo pelasti minut selkäsaunalta. Minut velvoitettiin ankarasti viemään lakritsi heti takaisin herra Herrströmille ja tunnustamaan rötökseni. Mutta koska herra Herrström oli tunnettu ankarana ja jokseenkin saitana miehenä, pyysin itkien, ettei minun tarvitsisi sitä tehdä. Mitkään pyynnöt tuskin olisivat auttaneet ellei äiti taas olisi tullut väliin ja myöntänyt pelkäävänsä, että herra Herrström voisi hakata minulta sekä kädet että jalat poikki. Sovittiin lopuksi, että veisin lakritsin huomaamatta pois ja kävisin sitten kertomassa, että vintin ikkuna oli rikki ja että oli parasta antaa korjata se, ettei vain kukaan varastaisi lakritsia... Niin sitten teinkin ja sain herra Herrströmiltä paljon kiitoksia ja tunnustusta siitä, että olin niin rehellinen ja kelpo poika. Palkkioksi siitä kaikesta sain palan lakritsia - noin sormustimen suuruisen murusen tosin vain - mutta olin iloinen, että olin päässyt asiasta niin vähällä.

Puotipoikana

Syksyllä 1853 tarvitsi kirjakauppias Sandelin puotipoikaa, ja minut, vaikka en vielä ollut täyttänyt 12 vuotta, pantiin tähän tehtävään. Siitä ajasta lähtien olenkin saanut oppia huolehtimaan itsestäni.

Sandelin, joka oli vanhapoika ja asui yksin, ei pitänyt taloutta vaan kävi kestikievarissa syömässä. Minä sain ruokarahan, jonka annoin kotiin. Sandelin teetätti minulle vaatteitakin että olisin vaikuttanut asiaankuuluvan siistiltä.

Hänellä oli pikkukaupungin oloihin nähden verrattain suuri ja hyvin varustettu kirjakauppa, jota hän kuitenkin hoiti jokseenkin huonosti. Olin hänen ainoa apulaisensa ja vaikka olin niin nuori ja täysin kokematon, jätettiin minut usein yksin hoitamaan liikettä ja se meni tietysti kurjasti.

Minua kohtaan hän oli erinomaisen hyvä - niin, jopa liiankin hyvä. Vaikka lapsellisuudessani tein monta erehdystä ja vahinkoa, ei hän koskaan sanonut pahaa sanaa. Tulin niin laiskaksi, että tuskin ollenkaan välitin siivota puotia ja kahta muuta huonetta, jotka olivat täynnä kirjoja, niin että kaikki oli epäjärjestyksessä. Joskus siivosi kauppias itse kun kaikki oli mennyt jo liiankin pahasti mullin mallin. Minä poika vain luin ja katselin suurten ja monien kirjojen kuvia, siihen minulla olikin hyvää aikaa sillä kauppa kävi aika huonosti. Mutta minulle se oli iloista aikaa. Kauppias K.H. Renlundin vanhemman veljen kanssa olimme tutustuneet jo kouluaikana ja koska hänkin palveli nyt kaupan alalla, olimme usein yhdessä. Kirjakauppa sijaitsi kapteeni Österbergin talossa L. Kirkkokatu 7, ja kapteeni Österbergillä oli kaksi tytärtä, joista nyt tuli hyviä tuttuja minulle ja Renlundille, usein oli mukanamme myös muita samanikäisiä tyttöjä.

Isällä oli talvisin tapana laittaa pihalle lapsia varten kiertokelkka, ja siinä nyt pyörimme tyttöinemme melkein kaikki sunnuntai-iltapäivät, ja kun siihen väsyimme, menimme sisälle meille tai jonkun muun kotiin ja huvittelimme leikkimällä erilaisia leikkejä. Joskus tapahtui että kauniina iltoina pomeneerasimme - minun parinani oli tavallisesti Wenla Lassander, Oscar Lassanderin kasvattityttö, jonka kanssa myös usein tanssin. - Tästä näkyy, että minussa ilmeni selvää kurtiisitaipumusta jo sangen nuorella iällä.

Sekakuoron sopraanona

Musiikkitirehtööri Anton Kunelius, joka sinä samaisena syksynä oli palannut Tukholman musiikkiakatemiasta, muodosti kohta kotiuduttuaan kaupungin huomattavimmista naisista ja herroista lähes 50 henkeä käsittävän sekakuoron. Kuoron harjoitukset pidettiin Österbergin salissa, siis samassa talossa missä Sandelinin kirjakauppa sijaitsi. Kun Adolf Österbergillä ja minulla siihen aikaan oli hyvin korkea ja kantava ääni, saimme me laulaa naisten kanssa sopraanoa.

Ensimmäinen laulu, mikä harjoitettiin, oli Hoosianna, joka sitten laulettiin kirkossa adventtisunnuntaina. Kirkossa oli tavattoman paljon kansaa, sillä koskaan aikaisemmin ei Kokkolan kirkossa oltu kuultu niinsuurta ja niin hyvin harjoitettua kuoroa. Seuraavan talven aikana harjoitettiin lauluja kahdesti viikossa, ja useita lauluja esitimme eri tilaisuuksissa, kuten myyjäisissä, joita pidettiin säännöllisesti joka keskiviikkona raatihuoneen salongissa.

Siitä ajasta lähtien ovat kuoro- ja kvartettilaulu kuuluneet rakkaimpiin harrastuksiini. Musiikinrakkauteni olin perinyt jo kotonani: äidillä oli erikoisen kaunis lauluääni niin että meille lapsille oli suuri nautinto kuulla hänen laulavan ballaadeja ja muita sen ajan laulelmia. Emelí-sisareni, joka oli pari vuotta minua vanhempi, oli perinyt äidin laulunlahjat, korkean ja kauniin äänen. Isän hyvä ystävä ja melkein päivittäinen vieras meillä oli urkuri Sundqvist. Musiikki-ihmisenä hän tietenkin pani merkille Emelín lahjakkuuden ja antoi hänelle ilmaiseksi laulu- ja soittotunteja ja pian hän oli sekä pianisti että laulajatar, jota mielellään kuunneltiin. Kodistamme tuli näin ollen hyvin musiikillinen, sillä kaikki me isästä ja äidistä lähtien omasimme hyvän lauluäänen, niinpä meillä laulettiin kuorossa kaikkina mahdollisina vapaahetkinä. Erikoisesti tätä harrastettiin sunnuntai-iltaisin, eikä silloin ollut harvinaista että näimme kuuntelevan ihmisjoukon kadulla ikkunamme alla.

Mutta vanhempani tulivat siihen tulokseen, että siinä veltossa kurissa, jossa sain olla kirjakauppa-apulaisena, minusta ei mitään tulisi. Itsekin olin saanut kylläkseni jo kirjakaupasta, jonka vuoksi päätettiin, että kun kerran minulle tarjottiin paikkaa kauppias Häthénin luona Pietarsaaressa, lähtisin sinne."

(jatkuu)

Kuvatekstit:

Vielä nykyäänkin yhdestä ja toisesta kokkolalais-kodista löytyy merten takaa tuotuja muistoesineitä. Märta Draken lipaston päällä on yhä edelleen tämän pienen porsliinipatsaan paikka. Se esittää vihreätakki poikaa, jolla on kädessään linnunhäkki, ja sen on tuonut Emelille Marseillen-tuliaisina Oton vanhempi veli Wilhelm, joka seilasi sukulaismiehensä kapteeni Henrik Masalinin kanssa ja teki monta muutakin matkaa. Wilhelm Drake omisti talon Isokatu 21. Wilhelmin ja Oton vanhin veli Ferdinand oli Märta Draken isoisä.

Jos omassa perheessä ei ollut merimiehiä, tuotettiin tarvittavia ulkomaantavaroita tuttavilla ja sukulaisilla. Niinpä Märta Draken isoäiti tuotti sukulaismiehellä, kapteeni Masalinilla Englannista mm. sinikuvioisen 12 hengen ruokakaluston. Sen kaunis paistivati on säilynyt ehjänä ja palvelee tänään todella arvokkaana seinälautasena.

Maalarimestariksi aikovan tuli viime vuosisadalla omata melkoinen piirustustaito. - Nämä hiilipiirrokset Oton vanhempi veli Ferdinand on tehnyt oppipoikana ollessaan. - Ottun kynänjälki ei ilmeisestikään ollut yhtä hyvää, koska Ferdinand näki, ettei hänestä koskaan tulisi maalarimestaria.

Näitä avaimia ja ovenkahvoja ovat Otto ja hänen sisaruksensa tapailleet pikku kätösillään jo varhaislapsuudessaan. Ne ovat lukkoseppämestari Sven Nils Draken kätten työtä ja hienosti toimivat, niin tänään kuin silloinkin. - Myös raatihuoneen lukot ovat seppämestari Draken tekemiä.