Lapsuudenmaisema muuttuu
Keskipohjanmaa 10.11.1973
Kiinteä, suojattu pihamaa häviää
Lapsuuden maisema muuttuu. Se on kai jokaisen sukupolven vuorollaan koettava. Ei vain siten että ennen niin vuolas koski vaikuttaa nyt pikkupurolta, että kotikirkon torni, joka ennen tuntui kohoavan äärettömyyksiin, on nyt kutistunut vaatimattoman kyläkirkon tasolle, että maantie, joka ennen tuntui kaikki mahdollisuudet itseensä kätkevältä valtaväylältä, paljastuukin pikkukylän raitiksi.
Ei, muuttuminen tänä aikana, koneiden ja tekniikan aikana, saattaa olla myös hyvin konkreettista, ja se saattaa ulottua syvälle, etäisimpiinkin kyliin, taloryhmiin ja puhtoihin saakka.
Varhaislapsuuden maailma oli joka puolelta rakennusten ympäröimä turvallinen pihapiiri. Tietenkin ensin oli se Me, Meillä. Se johon kuului isä ja äiti, sisaret ja veljet. Toisella sivulla pihapiiriä Toiste, suuri punainen talo, jossa isännöi patriarkallinen Juho-setä pitkine partoineen, ankaransävyisine ilmeineen, ja hänen koko perhekuntansa.
Kolmannen sivun muodostivat päreillä vuoratut, tummanpunaiset Aitat ja Pikku-ranni. - Ah miten kylmän raikas oli aitan porraskivi kuumana kesäpäivänä! Siinä perkasi äiti kalat, varjossa, ja kissa siinä vierellä maukui ja odotti omaa osuuttaan, päitä ja suolia, joita sitten purra ratisteli pää kenossa, hampaat irvessä. Pääskyset aitan räystään alla pesissään sirkuttelivat, pirrasivat, tulivat ja lähtivät, kaarsivat läheltä ja esiintyivät siihen tapaan kuin olisivat vallanneet koko pihapiiriä. Niinkuin kernaasti saivatkin tehdä, ainakin keskipäivän hiljaisessa tapahtumattomuudessa.
Se pikku-ranni aittain vierellä oli tädin ja hänen miehensä koti. Oli juhlaa päästä Pikku-Ranniin, Suutarille. Siellä isä ja poikasuutari istuivat ahkerina akkunapöydän vierellä, kummallakin puinen leveä lauta polvellaan. Sen päällä leikattiin nahkaa ja lyötiin siihen reikiä. Tuoksui nahalta ja pikilangalta. Kengän tekovaihe seurasi toistaan kunnes päästiin siihen hauskimpaan: kenkä oli valmiina lestillä ja sen pohja lyötiin kiinni kaksinkertaisella rivillä puunauloja.
Hilda-täti, Pikku-Rannin äiti, osasi kaikkea. Olipa kysymyksessä häät tai hautajaiset, häntä tarvittiin: tarvittiin napanuoran katkaisemiseen ja ruumiin pesuun, kuumesairaan vuoteen vierelle ja pitokokiksi. Hän osasi leipoa niin hyviä piparkakkuja, että Hilda-tädin piparkakut tulevat vieläkin mieleen kun jossakin piparkakkuja maistan. Hän oli hiljainen, taitava ihminen, rauhantekijä.
Usein kesäisenä sunnuntaipäivänä miesväki makaili pihanurmikolla, Pikku-Rannin edessä. Siinä oli isä, suutari, Juho-setä, Franssi, Santeri, ja suuri joukko seuraavaa sukupolvea, poikia. Joku tupakoi, joku veti heinän maasta ja pureskeli sen pehmeää päätä, joku lamoi kädellään pihanurmea etsien neliapilaa. Oli pientä jutustelua, tuumailua, muisteloa. "- kerran nuorra miessä Kiirunasa -", tai "niinhän se sano Jaakontalon Antin Heikki -". Mentiin sisälle vasta kun akkaväki huusi syömään.
Pihapiirin sulkivat maantien puolella talli- ja navettarakennukset, oli vain kapeat ajokujat niiden välissä. Maantien toisella puolella oli riihi, jonka seinustalla kasvoi mahtava petäjä, Iso Mänty.
Kuinka selvästi vielä näenkään maantien mutkan ja riihen helmenharmaan, sateitten ja tuulten kuluttaman hirsiseinän, johon ilta-aurinko paistaa. Ja oman sekä äitini varjon piirtävän siihen, kuulen maantien hiekan rapisevan askeltemme alla. Äiti on tullu minua hakemaan Santerilta, serkkujen luota. Joka kerta se sama nuotti: täälläkö sinä vielä, lähe nyt jo kotia, ilta tulee.
Silloin vasta sen huomaan. Ilta on tullut.. Huomaan sen pitkistä varjoista - kuinka ne kulkevat edellämme maantiellä, kääntyvät sitten mutkalle riihen seinää vasten. Miten saattoikaan niin hohtaa se harmaa riihenseinä, kuin sulaa puhdasta kultaa, miten niin punainen olla Ison Männyn kylki? Miten ne voivat illalla muuttua noin kauniiksi?
Menimme, äiti ja minä, hiljaisuudessa, tuskin ainoatakaan vastaantulijaa tiellä. Koski kohisi selkämme takana, sen sävy vaihteli tarhan rakennusten ja kujasten keskellä: kun halkoladon seinä loppui se oikein pämähti taas soimaan. Tiesin, että se kuuluisi läpi yön, etäisenä, viihdyttävänä huminana, siitä isän ja äidin kamarin akkunasta, joka jätettiin yöksi raolleen. Kuten siitä kuuluivat myös pihan hiljenevät äänet: joku oven kolahdus, lypsyastian kalahdus, pumppukaivon vähän aikaa jatkuva kitkutus. Mutta taustalla aina koskenkohina, joka yön hiljaisuudessa täytti maiseman, otti sen itselleen niinkuin pääskyset olivat päivällä ottaneet pihapiirin.
Kodin ikkunain ilme. Kuinka niihin olikaan identifioitunut isän katseen ilme. Aina sen mukaan, millaisilta reisuilta kulloinkin oli tulossa. Aivan tavallista arki-ilmettä ei juuri huomannutkaan, mutta annas olla kun tuli - sitten myöhemmin - jonakin kesäisenä yönä joltakin tanssireisulta. Koko akkunarivi tuntui tuijottavan yhtä ankaran totista ja tiukkaa katsetta. Tai jos pitkästä aikaa lähestyi tuota kotia, mikä lempeys ja jälleennäkemisen ilo! Eikä vain isän: jotenkin oli äidinkin katse siihen yhteen sulautunut.
Sellaisena se on tarttunut minuun, lapsuuden maisema, eikä lähde minusta vaikka maisema muuttuu ja rakennukset häviävät. Sillä lapsuudenmaisemaa me kannamme jokainen mukanamme, aineettomana ja häviämättömänä.
Annikki Wiirilinna
Kuvatekstit:
Uutta ja vanhaa näkee vielä rinnakkain.
Pikku-Ranni pihan toisella puolella.
Iso mänty on, mutta riihi sen viereltä on aikoja sitten hävinnyt.
Kodin ikkunoihin on tarttunut isän ilme...
Kun muutokset tapahtuvat liian nopeasti
Tietoisuutemme piiriä on jälleen laajennettu uudella sanalla: tulevaisuusshokki. Sen on tuonut kieleen amerikkalainen professori, kirjailija Alvin Toffler samannimisellä teoksellaan, joka on suomennettu nimellä Hätkähdyttävä tulevaisuus.
Mikä on tulevaisuusshokki?
Kun Ala-Kotilan tuora - joskus 20-luvulla - sairastui nähdessään ensi kertaa sähkövalojen syttyvän kotikylällään Toholammilla, oli sairauden nimi itse asiassa tulevaisuusshokki. Tosin hän oli pitkin syksyä seuraillut linjalankojen vetämistä, mutta ne kävivät yli hänen ymmärryksensä, valon lähde oli aina ollut ja tuli aina hänen mielestään olla elävä tuli. Oli mahdoton käsittää että "kylymässä langassa on kuuma pää". Se tuli aivan liian nopeasti, tuora sai shokin ja sairastui.
Se oli kuitenkin vain alkua sille ajalle, mitä nyt elämme. Tämän hetken maailmassa kaiken tapahtuminen nopeutuu, asiat muuttuvat tilapäisemmiksi, esineet kertakäyttöisemmiksi ja tulevaisuus on kerta kaikkiaan edessämme liian nopeasti.
Silloin kun ihminen ei enää kykene sulattamaan kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa tai sopeutumaan kiihtyvää vauhtia muuttuvaan ympäristöönsä, hän alkaa kärsiä monimuotoisesta oireyhtymästä, josta Toffler käyttää nimitystä tulevaisuusshokki.
Tri Pertti P a k a r i n e n on äskettäin Suomen Lääkärilehdessä kirjoittamassaan artikkelissa avannut mielenkiintoisen näkökulman Pohjois-Karjalan, erään kehitysmaakunnan, sydäntautisuuden syihin. Kysymyksessä saattaa itse asiassa olla tulevaisuusshokki.
Näin tri Pertti Pakarinen tästä asiasta mm: Sopiva määrä ärsykkeitä on välttämätön ihmisen hyvinvoinnille. Jos ympäristö muuttuu liian ärsykkeettömäksi, tapahtumattomaksi ja kontaktittomaksi, ihminen alkaa hallusinoida. Mikäli taas ärsykkeiden määrä lisääntyy, ihminen tietyn rajan yli mentäessä sairastuu.
Mutta miten tämä asia liittyy pikku kyliin? Ei ainakaan uutuuksien tulvan voisi kuvitella pakahduttavan kylän asukkaan mieltä.
On kuitenkin kaksi syytä, miksi juuri pienessä maalaiskylässä muuttumisen määrä on paljon nopeampi ja tuskallisempi kuin kaupunkiyhteisössä konsanaan:
1) Aikaisemman staattisuuden (Liikkumattomuuden) aiheuttama haavoittuvuus ja
2) Muuttumistapahtumien konkreettisuus.
Viimeisten joukossa pohjoiskarjalaiset kyläyhteisöt ovat jatkaneet vanhaa agraariperinnettä. Tiedot on saatu isiltä ja suullisesti välitetty pojille. Suurella vaivalla on pienet kiviset pellot miespolvien kestäessä raivattu ja niitä hellästi viljelty.
Mikä muutos tähän tulikaan kun varsin karskilla tavalla annettiin ymmärtää, että maata viljellään liikaa, että voi on vaarallista ja milteipä koko touhu moraalisesti arveluttavaa. Kuin pisteeksi i:n päälle ruvettiin palkitsemaan rahalla niitä, jotka panisivat peltonsa pakettiin.
Varsin nopeassa tahdissa metsätyöt loppuivat ja työtä oli lähdettävä hakemaan muualta, ei oltu harjaannuttu sitä itsekään keksimään. Talo toisensa perään autioitui. Autioitumisen myötä koulu sulki ovensa, viimein lopetti kylän sekatavarakauppakin toimintansa.
Jos kaupungin asukas ei huomaa näitä tärkeitä muutoksia, hänen tulisi päästä kokemaan, miltä tuntuisi, jos hänen asumastaan kerrostalosta kaikki muut asukkaat häipyisivät ja tutun tehtaan portti olisi lopullisesti suljettu.
Mutta sen lisäksi täytyy ottaa huomioon näiden muutosten konkreettisuus.
Vanhalle kyläyhteisölle on aina ollut ominaista varsin huomattava kiinteys ja ns. yhteismoraali. Ihmiset pitävät toisiaan silmällä, mitään salaista ei päässyt toisten tietämättä tapahtumaan. Tästä oli tietysti haittaa mutta samalla paljon hyötyä.
Naapurin poismuuttaminen pienestä kylästä on paljon mittavampi tapahtuma kuin vastaavanlainen tapahtuma kaupungissa. Jokainen lähtö tekee kipeää jäljellejääville, jos aluksi poismuuttajallekin.
Kun pienen kylän ihminen on ollut täysin valistumaton pieniinkin muutoksiin ja nyt on tullut suuria, ei ihme, että terveys pettää, ja on pettänyt. Mitä kaikkea ne diagnoosit lienevätkään joita täällä ihmisille annetaan, yksi tuntuu ainakin selvältä: sairauksia on aina monta, niihin liittyy usein ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja turvattomuuden tunnetta, mikä puolestaan tuo yhä selvemmin esiin takertuneisuutta sosiaaliturvaan. Kun ihminen on ymmällään, masentunut ja turvaton, tuntuu pienikin kipu suurelta, vähäkin vaiva mahdottomalta kestää. Sen rappeutumisen, minkä eloisa ja reipas vanhus kestää miltei huomaamattaan; kantaa masentunut ja tulevaisuusshokin typerryttämä vanhus pitkän valitusvirren muodossa lääkärille toivoen tämän muovaavan niistä eläkepaketin.
Tohtori Pertti Pakarinen tai joku muu voisi varmaan tehdä aivan vastaavat huomiot omasta maakunnastamme ja sen autioitumaan pyrkivistä pikkukylistä. Hän kiinnittää lopuksi huomiota kuntien avustamiseen terveen asuntopolitiikan toimissa sekä kunnallisen kotiavustajajärjestelmän saattamisesta valtionavun piiriin. Eläkeikärajan alentaminen olisi myös monille helpotus:
Toisinaan syrjäseudulla praktikoivasta lääkäristä tuntuu, että selvin ja suorin tie purkaa vastaanotolta painetta vähemmäksi olisi eläkkeen myöntäminen kaikille 55-vuotiaille kehitysalueen maa- ja metsätaloudesta eläville ihmisille. Vaikka tämä ei ole ratkaisu tulevaisuudensokin hoitoon, sillä kyllä on turvallisuudentarpeelle selvä merkityksensä. Moni potilas on jäänyt pitkiksi ajoiksi pois vastaanotolta eläkkeen saatuaan, mikä puolestaan saa epäilemään, että pahimman turvallisuudentarpeen tyydytetyksi tuleminen on aikaansaanut tilan, missä oireita on paljon helpompaa sietää.
Eikö eläkeikärajaa mitenkään voitaisi alentaa?
A. W.