Huoneentaulu kultakehyksissä
Kesällä 1971?
Kaarlelan kadun pienessä puistossa, siinä kokko-patsaan vierellä, oli jo monena kesäisenä päivänä istunut eräs hahmo: vanha mies jolla oli pitkä, rinnalle ulottuva parta, päässä kalotti ja massiivisen vartensa verhona aina mustat vaatteet, päällimmäisenä pitkä palttoo.
- Kuka tuo on? kyselivät kokkolalaiset toisiltaan.
- No sehän on se Sillanpää, se kirjailija, vastasivat tietävämmät. - Sen tyttö asuu täällä, kuulemma tässä aivan lähellä perheensä kanssa, ja se on niitten luona.
Tähän tapaan olivat asiasta päässeet perille myös pienet koulutytöt. Kerran eräs heistä, 11-vuotias Maija-Liisa Järvi rohkaisi luontonsa, otti värikuvin koristellun muistikirjansa ja kynän mukaansa ja asteli kokko-patsaan luo. Siinähän se istui taas se kirjailija, ja katseli ystävällisin, ymmärtäväisin silmin ympärilleen, katse viivähti milloin ohikulkijoissa, milloin mittaili jo tutuksi käyneitä ympäristön taloja, mutta useimmin taisi viivähtää suhisevien puitten vihreissä lehvissä ja taivaan sinessä. Mietti mitä mietti, elämäänsä ja elämää yleensä.
Yhtäkkiä siinä edessä seisoo pieni tyttö, ojentaa istujaa kohti muistivihkoansa ja kynäänsä, pyytää, että hän kirjoittaisi siihen jotakin.
Kirjailija myhäilee, ottaa vihkon ja kysyy:
- Mihin tässä saa kirjoittaa? - Ihan mihinkä tahtoo, vastaa tyttö.
Ja hän kirjoittaa:
Ihan mihinkä tahtoo - niin sain ohjeen - tämän kirjan tuojattaren ihastuttavan viattomalta huulilta.
Ja nyt minä sitten kaivoin ne optilliset välineet tuohon varsin vähän jalomuotoisen nokkani päälle ja - että - mä tahtoisin kirjoittaa sinne Sun semmoiseen sieluusi - että:
pidä se sielusi - ja koko olemuksesi - aina hienona, kirkkaana ja puhtaana! Auta ja ilahuta niitä - jotka apua tarvitsevat - ja joilta se katala "-talo" on ilon vienyt. Kun niin teet - on se niinsanottu viimeinen hetkesi oleva sulle kevyt ja valoisa - ja Sinulta on jäävä tänne ihana ja arvokas muisto!
F. E. Sillanpää - ilman titteliä 18.VI.1951
Hetki oli ohi, rohkea oli rokan syönyt. Tyttö niiata niksautti ja lähti. Nobel-kirjailijan "värsy" oli tietenkin kuumaa tavaraa kun koulu alkoi, mutta vähitellenhän sen hetken hohto unohtui ja hälveni. Ei kuitenkaan koskaan kokonaan.
Muistikirja talletettiin tarkkaan, ja muutamien aikojen kuluttua Maija-Liisa marssi lasimestari Skogmanille ja muistikirja mukanaan.
- Tämä pitäisi saada kehyksiin, hän sanoi.
Mutta siihen aikaan vallitsi niin hyber-asiallinen ja koristeeton tyyli, että kaikki ne kehykset, joita Skogmanilla tarjottiin, olivat Maija-Liisan mielestä aivan liian arkipäiväistä. Hän halusi jotain todella kaunista. Ja lasimestari Skogman ymmärsi: hän löysi omalta vintiltään, jonkun vanhan kuvan ympäriltä kullanväriset koristeelliset kehykset, otti niistä vanhan kuvan pois ja laittoi tilalle Maija-Liisan kaksi muistikirjanlehteä, joihin Nobel-kirjailija, "taata" Sillanpää oli kirjoittanut muutaman rivin tuolla iloisen-vakavalla, totta ja huumorinvälkettä säteilevällä tyylillään. Jossa vakavatkin asiat on kääritty sellaiseen pieneen konstailun valppaan. Että sopi siinä 11-vuotiaan arvella ja ajatella, mitä se tuollakin tarkoittaa: se katala "-talo". No, kohtaloapa tietenkin.
- Siitä tuli tänä kesänä kuluneeksi jo kaksikymmentä vuotta, hämmästelee silloinen Maija-Liisa, jonka nimi on tällä välillä muuttunut Järvestä Tepselliksi, ja joka on kahden pojan äiti, 8-vuotiaan Markun ja 3-vuotiaan Jukan. Perhe asuu omakotitalossaan Halkokarilla, lähellä meren rantaa ja metsää.
Kultakehyksinen taulu on olohuoneen seinällä. Todella hieno huoneentaulu.
Uskonpa, että Maija-Liisa ymmärtää tänään paljon syvemmin ja laajemmin tuon huoneentaulun sanoman kuin kaksikymmentä vuotta sitten. - "aina hienona ja kirkkaana" --- "auta ja ilahuta" --- ihana ja arvokas muisto - "
Siinä on huoneentaulua meille kaikille, äideille ja muille ihmisille.
Annikki