Kalajokilaakson herätysjohtaja Jonas Lagus

Keskipohjanmaa 24.12.1970

Herätysliikkeiden vaiheita maassamme

Ylivieskan kappalaisesta, herännäisjohtaja Jonas Laguksesta on jäänyt kansan suuhun seuraava legenda:

Oli papinvaali Ylivieskan kappelissa v. 1828. Kirkossa istui kansaa vaikka kuinka paljon, heidän joukossaan myös Kortteen-Pitkä, joka oli näkijä. Niinpä Kortteen Pitkä saikin nähdä, miten vaalin alkaessa kirkkoon saapui myös piru ja ripusti suuren hevosentaljan kirkonseinälle. Aina kun joku muista pappisehdokkaista sai äänen, veti piru viivan seinällä olevalle taljalle, mutta joka kerta kun Jonas Lagus, Vöyrin apupappi sai äänen, piru irvisti. Kun vaali oli ehtinyt niin pitkälle, että saatettiin päätellä Jonas Laguksen tulleen valituksi, repäisi piru hevosentaljan kirkonseinältä niin että suuri romina kuului - ja sen kuuli koko kirkkokansa. Mutta vain Kortteen-Pitkä tiesi, mistä se johtui.

Selvääkin selvempää, mitä tämä legenda meinaa: että Ylivieska oli saanut kappalaisen, jota piru ei rakastanut.

Pietismin syntyminen ja syyt siihen

1600-luku, puhdasoppisuuden aika Suomen kirkossa, oli lujien otteiden aikaa. Kirkon suurtyö, kansan opettaminen kirjalle ja Vähä-Katekismuksen pänttääminen suomalaisiin kalloihin ei suinkaan sujunut pelkillä lempeillä kehotuksen sanoilla, sillä suomalaisten kallot ovat aina olleet kovat. Tehtävän hoitaminen vaati kovaa kuria siinä koulussa, jonka muodosti koko maa, ja jonka ylimpinä koulumestareina toimivat piispat. Niinpä voidaankin sanoa, että Isak Rothavius palautti kirkkokurin, Juhana Gezelius vanhempi opetti kristinopin Vähä-Katekismuksen ulkoluvun kautta, ja Gezelius nuorempi sisälukutaidon. Vähäisempien koulumestareiden - pappien - avulla koulu ulottui maan jokaiseen soppeen, sillä kinkerit olivat se koettelemus kaukaistenkin kyläkuntien asukkaille, josta he eivät päässeet yli eikä ympäri, sinne oli mentävä ja siellä taitonsa osoitettava.

Kuri oli muutenkin hyvin ankara. Professori Mikko Juva luonnehtii tätä aikaa hyvin mielenkiintoisella tavalla todeten, että yhteisö - kyläyhteisö, samoin seurakuntayhteisö - oli tuohon aikaan hyvin kiinteä. "Tottelemattomuus Jumalaa kohtaan oli kauhistava ennen muuta sen takia, ettei sen tuottama turmio rajoittunut ainoastaan synnintekijään itseensä vaan ulotti vaikutuksensa laajalti ympäristöön. Rankaisematon rikos vaati sovitusta ja veti näin Jumalan vihan sen kylän, pitäjän ja maakunnan yli, missä se oli suoritettu. Toisaalta jumalinen ja hyvä elämä toi mukanaan siunauksen koko maalle: suotuisat ilmat, hyvän vuodentulon ja maanrauhan. Näin saarnattiin kirkoissamme, näin opetettiin kinkereillä ja näin myös kansa uskoi".

Kirkossa tuli käydä joka sunnuntai ja ripillä 2-3 kertaa vuodessa. Ellei niin tehnyt, se oli synti, ja mikään synti ei ollut yksityisasia. Siitä johtui että yhteisön painostus synnintekijää ja jumalisuuden laiminlyöjää kohtaan saattoi olla erittäin ankara. Kun myös taikausko oli niitä suurimpia syntejä, joka piti juurittaa Suomen kansasta, saattaa tältä pohjalta käsittää miksi toimenpiteet taikauskoa vastaan - pahimpana muotona noitavainot - saattoivat muodostua niin ankariksi. Tosin oikeudenkäynnit noidiksi epäiltyjä vastaan suoritettiin maallisen oikeuden puolella, mutta kirkonmiehet piispoja myöten antoivat niille tukensa.

Kun näin monet tehtävät järjestyksen ja oikean opin säilymiseksi sitoivat kirkonmiesten ajan ja huomion, saattaa ymmärtää, että toisella taholla koettiin puutetta. Kun pappi saarnassaan puhui Odysseuksen suuresta kärsivällisyydestä kristityille esikuvana, tai koetti lakitieteeseen vedoten todistaa oikeaksi luterilaista vanhurskauttamisoppia, saattoi monikin kuulija kokea saarnan puisevaksi. Kun opin hallitseminen tuli pääasiaksi, jäi sydämen hartaus sivuseikaksi. Monet sielut tunsivat nälkää, ja tunnettiin tarvetta omakohtaisempaan uskonkokemukseen. Maaperä herätysliikkeitten syntymiselle alkoi olla valmis.

Isoviha, suuri vedenjakaja

Pietismin ensiaallot saapuivat maahamme jo ennen ison vihaa ja sen aikana, mutta silloin ne saavuttivat vain lukutaitoiset säätyläispiirit. On ilmeistä, että ensimmäinen kosketus hallelaisen pietismin kanssa tapahtui kaukana Venäjän maalla, mihin noin kaksikymmentätuhatta Ruotsi-Suomen kansalaista joutui moneksi vuodeksi sotavankeuteen. He elivät siellä Arkangelin, Kasanin ja Astrakanin kuvernementeissä. Tobolskin kaupungissa olleitten joukossa oli mm. ylisotamarsalkka, kreivi Piper, joka oli jostakin saanut haltuunsa Arndtin saksankielisen "Totisen kristillisyyden" ja alkoi kääntää sitä ruotsiksi. Hän oli myös se, joka ensimmäiseksi sai herätyksen, ja sen jälkeen monet muut.

Sotavangit alkoivat kokoontua yhteisiin seuratilaisuuksiin. Jollakin oli rikkinäinen raamattu, jollakin saksankielinen virsikirja. Nämä karoliinipietistit ottivat myös kirjeitse yhteyttä August Herman Franckeen, joka oli saksalaisen, Hallen kaupungista levinneen pietismin johtavia hahmoja Philipp Jakob Spenerin ohella. Francke hoiti kirjeitse karoliinipietistien sieluja kaukaiseen Tobolskiin, ja kun sotavangit aikanaan palasivat kotimaahan, he toivat herätyksen tulet mukanaan. Tunnetuimpia hahmoja karoliinipietistien joukossa olivat majuri Kaarle Creutz ja Pudasjärven kappalainen Juhana Wegelius. Myös Kaarle Creutzin veli, eversti Kustaa Creutz perheineen liittyi pietisteihin, ja hänen kodissaan kotiopettajana palvellut Abraham Achrenius joutui siellä ensi kerran tekemisiin pietismin kanssa. Saman talon ystäväpiiriin kuuluivat myös Wredet, Armfeltit ja monet muut, mainitaanpa myös Kokkolan myöhemmän kirkkoherran Weranderin kuuluneen nuoruudessaan, jolloin hän toimi saarnaajana eversti Creutzin komentamassa joukko-osastossa Haminassa, kuuluneen tähän seurapiiriin ja pietisteihin. (Weranderin aikana rakennettiin Kaarlelan pappila, jota pitkän aikaa kutsuttiin "Weranderin puupalatsiksi".)

Mutta myös monella muulla tavalla muodostui ison vihan aika vedenjakajaksi henkisessä ja hengellisessä elämässä. Edelleen professori Mikko Juvaa siteeratakseni: "Kirkko oli saarnannut onnettomuuksista Jumalan rangaistuksina ja parannusta ainoana keinona onnettomuuksien torjumiseen, mutta miten hartaasti yritettiinkin, sota kulki säälittä yli maan, sen uhriksi joutui niin hurskas kuin jumalatonkin".

Ihmiset oli tavallaan asetettu uuden todellisuuden eteen. Näiden vainovuosien jälkeen alkoi joka tapauksessa tapahtua ajattelutavan hiljaista muutosta. Toisaalta on havaittavissa selvä maallistumisprosessi, joka kesti läpi koko 1700-luvun. Mannermaalta levinnyt valistushenki taloudellisen hyödyn tavoitteluineen painoi henkisyyden ja hengellisyyden taka-alalle, ennenkaikkea säätyläisten keskuuteen Suomessakin levisi iloisempi ja kevyempi elämäntyyli, joka tunnetaan kustavilaisuutena.

Yksilöllisyyden ja sisäistymisen vaatimus

Toisaalta tapahtui - nimenomaan uskonnollisessa mielessä - sisäistymistä ja syventymistä, siirtymistä kollektiiviselta linjalta individualistiselle. Jo 1720-luvulta lähtien esiintyi eri puolilla maatamme - Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Pohjanmaalla - jyrkkää radikaalipietististä virtausta. Sen eräs edelläkävijähahmo oli ollut ylioppilas Lauri Ulstadius, joka tosin oli jo ennen isoa vihaa, pelästytti koko Turun kaupungin räjäyttämällä kirjansa ruudilla ilmaan. Tämä Ulstadius kasvatti itselleen pitkän parran ja kuljeskeli Turun kaduilla risaiset housut jaloissaan ja hattureuhka päässä väittäen että usko sitä vaati. Kirkossa hän kuitenkin kävi ahkerasti, mutta sitten eräänä heinäkuun pyhänä hän alkoi tuomiokirkossa kesken saarnan korkealla äänellä huutaa omia tunnustuksiaan. - Kälviän Erikssonit olivat sittemmin vangitun Ulstadiuksen oppilaita ja hengenheimolaisia, he kuten Ulstadiuskin joutuivat avoimeen ristiriitaan kirkollisen esivallan kanssa.

Että näillä varhaisilla herätysliikkeillä on ollut laajemmaltikin kannatusta täällä päin kansan keskuudessa siitä kertoo toholampilainen herännäispappi ja kirjailija Aukusti Oravala. Hän muistelee vanhoja miehiä, jotka iltaisin kerääntyivät hänen lapsuudenkotiinsa polttamaan piippuaan ja vaihtamaan ajatuksia:

"Olivat puheet usein vakavia. Vanhat miehet istuivat silloin hiljaa, allapäin, ruohonkortta rypistellen. Toiset kuunnellen äänettöminä, toiset - vanha kirkonisäntä ja vanha mystikko - arasti puhellen, kuin pyhintä käsissään pidellen. Ja lapsen sieluun jäivät oudot nimet, Taulerukset, Böhmit, Gichtelit, Kempit, Pordagit ja Römelingit, joiden kirjoja vanhat miehet olivat lukeneet käsinkirjoitettuina käännöksinä. Oli käynyt hiljainen herätys näillä mailla muinaisina aikoina. Lieneekö se ollut jossain yhteydessä entisten separatististen liikkeiden kanssa ja lienevätkö vanhain kirjat olleet tämän ajan perintöä? Mutta ne, jotka hengellinen herätys oli koskenut, olivat Jumalan ystäviä, ja niillä oli kaikki sisällistä, rukous ja hengellinen harjoitus ja jumalapalvelus. Niitä oli siellä täällä, maan hiljaisia, joille nöyryys ja sisällisyys ja oman hengen kuolettaminen oli oikean kristillisyyden tunnus. Niitä oli ennen ahdistettu ja ne olivat sen jälkeen hiipineet salaa, kenenkään tietämättä, toistensa luo puhumaan nöyryyden tarpeellisuudesta ja "pyhästä rististä."

Kirjakristillisyys

Mutta kaikki se hengellinen liike, mitä maassamme syntyi 1700-luvulla tänne levinneen herätyskirjallisuuden välityksellä, ei suinkaan suhtautunut kirkkoon ja sen oppiin kielteisesti. Enimmäkseen se oli hiljaisuudessa virinnyttä, uusia ilmaisumuotoja etsivää hengellistä elämää, joka oli herännyt havaitsemaan persoonallisen uskonelämän tarpeellisuuden. Se tapahtui kirkon sisällä ja yhteydessä, sitä sisäisesti uudistaen.

Erittäin huomionarvoista on, että herätysliikkeet levisivät kirjallisuuden välityksellä. Voidaankin sanoa, että pietismi oli huomattavalta osalta kirjakristillisyyttä. Saksalainen Juhana Arndtin teokset Totisesta kristillisyydestä, ja Paratiisin yrttitarha, samoin englantilaisen John Bunyanin Kristityn vaellus olivat kirjoja, jotka kuluivat tuhansien lukijain käsissä. Sitten olivat tietenkin nuo hallelaisten tunnetuimmat edustajat Francke ja Spener, hallelaisten jälkeen tuli herrnhutilainen virtaus, niinikään Saksasta käsin.

Kun nyt kansa oli oppinut lukutaidon levisivät persoonallista uskonelämää koskevat ajatukset myös laajalle kansan keskuuteen. Professori Yrjö E. Alanen alleviivaa erittäin voimakkaasti sisälukutaidon kehittymisen yhteyttä kansanomaisten herätysliikkeitten, syntyyn. "Voidaanpa sanoa", sanoo professori Alanen, "että kirkon lukutaidon opetus tavallaan vapautti kansan kirkon uskonnollisesta holhouksesta."

Paavo Ruotsalainen, ensimmäisen herännäisjohtajan, lempikirjan tiedetään olleen englantilaisen Wilcockin Hunajan pisarat. Myös Lutherin postillat kuuluivat monien muitten kirjojen ohella niihin, joihin hän yhä uudelleen palasi. Sanotaankin, että juuri myöhempi herännäisyys on tehnyt Lutherin postillat laajasti tunnetuiksi kansan keskuudessa.

Paavo Ruotsalaisen, ensimmäisen herännäisjohtajan käänteentekevät matkat seppä Högmanin pajalle tapahtuivat vuosina 1799-1801. Juuri tästä ajasta lasketaan alkaneeksi ns. myöhemmän herännäisyyden aikakausi.

Piispa Aleksi Lehtonen on sanonut, että kristinusko on pietismin avulla tullut jälleen persoonallisuususkonnoksi. Sen ytimenä on aina ollut elävän, persoonallisen uskonelämän vaatimus.

"On ilmeistä, että Paavo Ruotsalainen oli saanut viisautensa, jota kannatti sekä tiedonhalu että herkkä omatunto, lukemastaan hartauskirjallisuudesta ja ennenkaikkea raamatusta", sanoo piispa Erkki Kansanaho.

Jonas Laguksesta Kalajokilaakson herätysjohtaja

Mutta samanaikaisesti kuin Paavo Ruotsalainen Nilsiässä joutui omassatunnossaan totisen, henkilökohtaisen parannuksenteon ja itsetilityksen paikalle, alkoi herätystä syntyä Kalajokilaaksossa Ylivieskan silloisen kappalaisen Jonas Laguksen ympärillä. Jos Paavo Ruotsalainen oli lähtöisin kansan syvistä riveistä oli Jonas Lagus täysin erilaisista oloista, vanhan sivistyssuvun jäsen ja pappi ties kuinka monennessa polvessa. Kulunut sadanvuoden taival on miltei kokonaan ehtinyt pyyhkäistä kansan tietoisuudesta Jonas Laguksesta henkilönä, vain nimi on säilynyt, ja sen mukana ehkä joku yksinäinen legenda. Kun hänen kappelikuntansa nyt on astumassa kaupunkina Suomen muiden kaupunkien joukkoon, lienee paikallaan kertoa enemmän hänen elämästään ja vaikutuksestaan näillä seuduilla.

Jonas Lagus oli syntynyt Kurikassa tammikuun 21 päivänä v. 1798. Hänen isänsä oli kappalainen ja suku vanhaa pappissukua. Eräs hänen esi-isistään Gregorius Martinpoika, joka oli Tammelan pappina 1500-luvulla, oli ottanut latinankielisen nimen Lepus, joka tarkottaa jänistä. Tämän pojanpoika Yrjänä, joka kirjottautui Turun akatemiaan v. 1643 vaihtoi Lepus-nimen samaa tarkoittavaan kreikankieliseen sanaan muodossa Lagus.

Jonas Laguksen äiti oli niinikään vanhaa pappissukua, Forsmaneja. Jonas syntyi kuusilapsisessa perheessä ja kerrotaan, että hän jo lapsena osoittautui harvinaisen lahjakkaaksi. Hänen isänsä, joka oli harvinaisen oppinut mies, antoi tälle pojalleen erityisen mielellään opetusta, koska se lankesi niin kiitolliseen maaperään. Niinpä kerrotaan, että Jonas Lagus jo 9-vuotiaana luki haltioituneena Vergiliusta - alkukielellä! Isän koulussa hän oppi sekä klassillista että uusia kieliä, erikoisesti häntä kiinnostivat kaunokirjallisuus ja runous, ja jo aivan poikasena hän sepitteli itsekin pieniä runoja. Jonas Lagus tuli 14-vuotiaana ylioppilaaksi Turkuun, mikä lienee sinäkin aikana ollut verraten varhainen ikä.

Jonas Lagus ei aikonut papiksi

Turun romantiikka eli silloin parasta kukoistuskauttaan ja nuori kaunotieteiden ylioppilas heittäytyi ajan virtauksiin mukaan koko sydämestään. Hän ryhtyi tutkimaan klassillista mutta myös uudempaa kirjallisuutta, niinpä saksalainen ja ranskalainen kirjallisuus, erikoisesti Madame de Stael, olivat hänelle läheisiä, tiedetäänpä hänen lukeneen myös englantia. Ruotsinmaalainen kirjallinen suunta fosforistit oli silloin muodissa, ja Jonas Laguksen tiedetään mm. kirjoitelleen heidän lehteensä runoja.

Muutamien, onnellisten ja huolettomien opiskeluvuosien jälkeen tapahtui hänen elämässään erittäin merkittävä käänne. Jonas Lagus oli Laihialla, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet, kesälomalta kotipappilassa, kun hänen isänsä yhtäkkiä kuoli. Isän kuoleman aiheuttaman katkeran surun lisäksi tulivat ankarat taloudelliset huolet, äidin ja sisarten toimeentulo jäivät hänen 17-vuotiaille harteilleen. Molemmat hänen vanhemmat veljensä olivat kuolleet aina pieninä. Äidin mielestä hänen tuli mitä pikimmin valmistautua papiksi, mutta sitä ei Jonas Lagus ollut aikaisemmin ollenkaan aikonut. Joka tapauksessa hän taipui omaistensa tahtoon ja siirtyi teologiseen tiedekuntaan. Kuvaavaa tuon ajan käsityksille on, että kun Jonas Lagus ei vielä ollut siinä iässä, että hänet olisi voinut vihkiä papiksi, laittoi itse arkkipiispa Tengström asiat niin, että vihkiminen saattoi tapahtua jo seuraavana vuonna isän kuoleman jälkeen, 11 pnä toukokuuta 1817. Arkkipiispa Tengström oli näet ollut isä-Laguksen hyvä ystävä eikä varmaankaan katsonut menetelleensä sopimattomasti lisätessään Jonakselle ikävuosia pari kappaletta - laillisiin kirjoihin tuli hänen syntymävuodekseen niin ollen 1796.

Jonas Laguksen ensimmäinen paikka oli ruotsalaisella Pohjanmaalla Vöyrissä, jossa hän toimi apulaispappina. Poika, joka ilman kutsumusta oli ryhtynyt papiksi, selvisi hyvien puhelahjojensa ansiosta tehtävästä ja sai kohta paljon ystäviä. Hän oli innokas kirjeenkirjoittaja, ja nämä hänen säilyneet kirjeensä antavat hyvin elävän kuvan nuoresta miehestä, joka tunsi menettäneensä paljon lähdettyään Turusta, ja jolle kirjallisuus ja estetiikka, valloitukset pitäjän säätyläisväestön keskuudessa olivat hyvin keskeisiä asioita. Erityisen mielenkiintoinen on eräs v. 1826 kirjoitettu kirje hänen ystävälleen Frans Mikael Toppeliukselle, joka silloin toimi armonvuodensaarnaajana Sievissä Johan Åkerlundin jälkeen. Lagus kirjoittaa mm: "Olisipa hauska tietää, miten saat iltasi menemään siellä, sillä tuskinpa työ riittää päivän kaikiksi tunneiksi. Kesällähän se tietysti on helppoa: kun kotijoukot alkavat sinua kyllästyttää, voit istahtaa luonnon suureen oopperaan ja kuunnella laulajaa jokaisen puun latvasta, tai siirtyä puron luo, joka ei koskaan väsy kertomaan sinulle tositarinoitaan. Mutta kun syksy tulee - silloin ovat hyvät neuvot tarpeen. Jos minä olisin Sievissä, ilahduttaisin sydäntäni eräillä koomisilla asioilla - mielikuvituksissani. Asettaisin ensinnäkin rinnakkain kaksi olentoa, madame de Staelin ja täti Åkerlundin. Tämä voi aluksi näyttää kummalliselta, mutta odotahan.

Mutta on ilmeistä, että hän kuitenkin puhujalahjojensa ja suuren lukeneisuutensa sekä avoimen, iloisen, seurallisen luonteensa, samalla kertaa rehellisen ja kunnioitusta herättävän olemuksensa kautta saavutti sekä kuulijainsa että toveriensa rakkauden ja luottamuksen. Ja kun hän työssään yhä enemmän ja enemmän tuli tekemisiin jumalan sanan kanssa, alkoi hän yhä enemmän tuntea olevansa taitamaton ja kelvoton sille paikalle.

Kohtalokas sairaskäynti

Jo ensimmäisinä pappisvuosina Vöyrissä tapahtui hänelle käänteentekevä sairaskäynti. Lagusta tultiin hakemaan sairaan luo kun hän juuri oli iloisissa seurapiirikesteissä seudun muun säätyläisväen seurassa, jossa hän muitten pappien kanssa pelasi, tanssi ja maisteli viinejä. Sairaskäynti tuli siis mahdollisimman sopimattomaan aikaan, niinpä hän päättikin vielä hetken viipyä iloisessa seurassa, koska tiesi matkan muodostuvan siksi pitkäksi, ettei hän ehtisi takaisin näihin juhliin. Lopulta hän kuitenkin lähti, mutta vastahakoisella mielellä ja silminnähden harmissaan. Kyytimies, joka tuli häntä hakemaan, oli vanhempi mies, vakavan ja köyhän näköinen. Matkan aikana hän ryhtyi juttelemaan nuoren papin kanssa kertoen sairaan tilasta ja papin kysymykseen, mikä häntä vaivasi, mies kertoi, että sairas oli jo terveytensä päivinä tullut tuntemaan elämän ja omistanut Vapahtajan, mutta vaikean sairautensa ja sitä seuranneen hourailun aikana tullut suuriin epäilyksiin ja alkanut uskoa olevansa kuitenkin kadotettu. Minä olen kyllä yrittänyt neuvoa häntä, mutta hän ei tahdo kuunnella minun lohdutustani. Ajattelin sen takia, että olisi viisainta jos te, herra maisteri, joka olette taitavampi, tahtoisitte neuvoa häntä, kuinka hän voi lähteä täältä, varmaan voitte osoittaa armahtajan tuolle kärsivälle sielulle.

Keskustelun jatkuessa nuori pappi huomasi ennen pitkää, että kyytimiehellä oli tietoja, joita häneltä puuttui. Hän yritti olla jatkamatta keskustelua, mutta kyytimies kääntyi hänen puoleensa ja alkoi kysellä, mikä oli johtanut hänet herätykseen ja kuinka hän oli tullut uskoon. Hän sai vastauksen, ettei se suinkaan kuulunut häneen ja että pappi oli kyllä suorittanut tutkintonsa ja havaittu kyllä taitavaksi tähän tehtävään. Silloin vastasi kyytimies: "Anteeksi, herra, tarkoitukseni ei suinkaan ollut epäillä teitä; mutta yksinkertaisuudessani olen aina ajatellut, että kaikki ne, jotka ovat tulleet pelastetuiksi, tulevat niin läheisiksi toisilleen ettei kuningaskaan loukkaantuisi, vaikka kerjäläinen kysyisi, kuka hänet on pelastanut."

Kun he saapuivat perille, oli sairas ehtinyt kuolla. Kun kyytimies selvitti kuolinvuoteen äärellä seisoneelle ne syyt, miksi he olivat viipyneet, sanoi tämä puoliääneen vilkaisten pappiin päin: "Kirottuja olkoot ne, jotka Herran työn tekevät tyhjäksi". Kuin ukkosen satuttamana seisoi nuori pappi siinä, kunnes kyytimies tarttui häntä käteen ja sanoi: "Lähtekäämme". Kotimatkalla hän vastaanotti nöyrästi ja halukkaasti hengellistä opetusta, jota kyytimies hänelle antoi, ja osoitti hänelle yksinkertaisesti ja selvästi sen tien, joka johtaa elämään.

Tuntuiko tutulta? - Aivan oikein, Juhani Aho on kertomuksessaan "Nuoren papin kääntyminen" esittänyt juuri tämän tapauksen, mutta taiteellisella vapaudella siirtänyt sen Savon kesäiseen luontoon. Kuitenkin tämä on kertomus Jonas Laguksen heräämisestä ja tapahtunut Vöyrillä Kaitsorin kylässä. Kyytimies on ollut hyvin originelli pappi- ja koulumies, filosofi ja luonnonystävä Mathias Achren, joka oli kolmisenkymmentä vuotta Lagusta vanhempi mutta josta tuli hänelle erittäin hyvä ystävä.

Mitään huomattavaa herätysliikettä ei kuitenkaan Vöyrissä vielä voi huomata hänen aikanaan, näyttää siltä, että Lagus vasta vähitellen kehittyi siksi herättäjäpapiksi, joksi hän myöhemmin Ylivieskassa ollessaan osoittautui. Ilmeisesti hän tuon käänteentekevän sairasmatkan jälkeen alkoi yhä enemmän lukea raamattua ja Lutherin, Andtin, Franaken, Spenerin, Rambachin teoksia.

Naimisiin

V. 1821 Jonas Lagus meni naimisiin esimiehensä kasvattityttären Lovisa Eleonora von Essenin kanssa. Avioparin ensimmäiset pojat olivat nimeltään Selinu, Sigvart ja Saladin - Turun romantiikan vaikutusta epäilemättä. Kolmanneksi syntyi tytär, mutta hänelle annettiin realistisempi nimi Hilma.

Voidaan syystä kysyä, miksi Lagus hakeutui pois Vöyriltä, jossa hänellä oli niin paljon ystäviä ja sukulaisia. Muuta vastausta tuskin löytyy kuin taloudelliset seikat. Kasvava perhe ja sen tarpeet saivat Jonas Laguksen hakeutumaan muualle. Jo 11/1 1824 hän oli hakenut pitäjänapulaisen virkaa Kalajoelle, sitten hän yritti myös Himangalle ja Sieviin, 17/2 1828 Ylivieskan kappalaisen virkaan, johon tuli valituksi.

Matka Vöyristä Ylivieskaan oli tuohon aikaan pitkä, mutta Laguksen perhe suoritti sen vuoden parhaana aikana, heinäkuussa. Voidaan kuvitella, että melkoinen hevoskaravaani tarvittiin siirtämään pappilanväkeä tavaroineen rannikkopitäjien läpi, olipa heidän ajettava kahden kaupunginkin, Uudenkaarlepyyn ja Kokkolan halki. Epäilemättä pelloillaan työskentelevät ihmiset panivat merkille hevoskaravaanin kulun, ehkä naapuripitäjissä tiedettiinkin, kuka siinä muuttaa ja mihin.

Heikkilän kappalaisen puustellissa oli kohta elämää. Paitsi Jonas Lagus itse, hänen vaimonsa ja kolme lastaan, tulivat myös hänen äitinsä, Sara Elisabet o.s. Forsman, hänen sisarensa Raution papin leski Elisabeth Meurling sekä tämän lapset Karl Mikael ja Matilda Elisabet, samoin vaimonsa veli orpo Otto Mauritz van Essen, jonka Lagus oli 5-vuotiaana ottanut ottopojakseen ja joka kutsui Lagusta isäkseen. Usein vieraili pappilassa myös ystäviä Vöyristä ja Etelä-Pohjanmaalta ja useat heistä saattoivat viipyä pitkäänkin. Sitäpaitsi pappilan tiloihin tuli sijoittaa 2 renkiä ja 3 piikaa. Lagus itse joutui aluksi hyvin paljon toimimaan tulkkina vaimonsa ja suomalaisten piikojen välillä, sillä hänen vaimonsa ei Ylivieskaan tullessaan osannut sanaakaan suomea. Laguksen omakin suomenkieli oli päässyt pahasti rapistumaan Vöyrin vuosina.

Muutto Keski-Pohjanmaalle

Voimme kuvitella, etteivät Kalajoen paljaat rantaäyräät tarjonneet rehevämpään kuntoon tottuneille silmille paljoakaan nautintoa tai silmänruokaa, eivät talotkaan olleet vielä siihen aikaan niin edustavia kuin Etelä-Pohjanmaalla - ne olivat hataria ja viljelykset pieniä. Ihmiset tuntuivat aluksi umpimielisiltä, vasta vähitellen, useitten vuosien kuluttua alkoi hänen ympärilleen muodostua ystäväpiiri.

Vuoden tulo oli ensimmäisinä vuosina usein sangen niukka pakkanen kävi liian varhain kuten tavallista. Toimeentulo ei suinkaan ollut "rapia". Lagus kirjoitti tuohon aikaan:

"Minun huushollini tulee nyt nähtävästi pienentyä mikäli siellä taloudelliset afäärit ovat erittäin heikolla pohjalla.

Ei tule surra huomispäivää mutta kuitenkin huolehtia itsestään ja huushollistaan". - Tilanne paheni kun lasten koulunkäynti alkoi.

Näiden vuosien jälkeen - jotka sittenkin, huolimatta taloudellisista vaikeuksista - olivat olleet myönteisiä, tulivat surun vuodet, Sigurd Selim kuoli kymmenvuotiaana Vaasassa, jossa hän kävi koulua. Vain vuotta jälkeenpäin kuoli Saladin 8-vuotiaana ja samaan tyfusepidemiaan [on "hermokuume") muutamia vuosia myöhemmin kuoli Eliel, hänen silloin viimeinen poikansa, eikä Laguksen nimeä näyttänyt kukaan vievän eteenpäin. 1830 syntyi perheeseen uusi lapsi, tytär joka sai nimekseen Alma mutta vuosikymmen aikoi monilla sairauksilla; Lagus itse aikaa tuntea huimausta ja heikotusta, myös särkyä polvissa ja jaloissa; hän aavistaa saaneensa reumatismin, kihdin. 1833 syntyi perheeseen vielä poika, joka saa nimen Eliot Tiodolf - hän tuli olemaan ainoa joka eli täysikasvuiseksi ja vei Laguksen nimeä eteenpäin.

Ennen herätystä esiintyi Ylivieskassa hyvin paljon juoppoutta, myös kirkkoon saatettiin tulla humalaisena. Lagus teki paljon tämän tavan hävittämiseksi ja seurakunnan rakentamiseksi hengellisessä mielessä. Työmaata riitti juuri tässä suhteessa, sillä hänen edeltäjänsä oli pantu viralta juoppouden takia.

Herätysliike syntyy

Kesällä 1831 alkaa ensimmäisiä merkkejä herätysliikkeen syntymisestä näkyä. "Harvinainen armon nälkä on vallannut täällä vanhat ja nuoret niin että iltapäivällä seuroissa, jotka usein kestävät yöhön asti, on paljon janovaisia sieluja", kirjoitti hän ystävälleen. Wegeliukselle. Kirjeestä käy ilmi, että Lagus heti alun alkaen piti hyvin tarkasti huolta liikkeen pysymisestä sielullisesti terveellä pohjalla, niinpä hän kielsi heränneitä kokoontumasta muualle kuin pappilaan ja kirkkoon. Hän tutki hyvin tarkkaan yksityisten heräänneitten sielun tilan kitkeäkseen heti pois hurmahenkisyyteen viittaavat piirteet, muutenkin hän varoi antamasta aihetta panettelijoille. Hän lainasi ihmisille suomeksi käännettyä hartauskirjallisuutta kuten Tuomas Kempiläistä, Rundtia, Wilcoxin Hunajanpisaroita ja ennenkaikkea hän levitti raamattuja. Hänen tiedetään jakaneen yhteensä 700 raamattua Ylivieskan vuosinaan, eipä niinollen kumma vaikka hän vuonna v. 1838 suoritettuun tiedusteluun, jossa kysyttiin kuinka monessa talossa seurakunnassa on raamattu, Lagus vastasi hieman ylimielisesti: "Melkein joka talossa ja missä vielä ei ole, sinne kohta hankitaan." Vastaus osoittanee lähinnä että Lagus oli väsynyt tilastotiedusteluihin.

Lagus itse on määrittänyt herätyksen varsinaiseksi läpimurtovuodeksi Ylivieskassa vuoden 1832. Myös Nivalan Niilo Kustaa Malmberg, joka oli jo Pietarissa ollessaan joutunut herätysliikkeen piiriin, ryhtyi hänen kanssaan yhteistyöhön. Alavieskan kappalainen Kemell liittyi heränneitten piiriin niinikään.

Kesällä 1836 kuoli Laguksen vaimo Lovisa Eleonora ja samoin hänen synnyttämänsä kaksoispojat. Monissa kirjeissään ystävilleen Lagus ilmaisee masennustaan ja kaipaustaan näinä vaikeina aikoina. Työ seurakunnan ja herätysliikkeen parissa saa lisää syvyyttä, ja tänä kesänä hän myös ensi kerran tapaa kaksi muuta herätysliikkeen johtomiestä nim. F. Y. Hedbergin ja Paavo Ruotsalaisen. Lagus oli tuntenut ajatuksissaan ennakkoluulo [PUUTTUU] Paavo Ruotsalaista kohtaan, mutta kun hän tapasi tämän Pyhäjärven kirkolla, epäilykset hälvenivät. Ruotsalaisen saarna oli vaikuttava ja hänen julistamansa oppi puhdas. Heidän ystävyytensä alkoi siitä päivästä ja kesti heidän päiviensä loppuun, he tunsivat olevansa täällä maan päällä samalla asialla. Johtajahahmojen ansiota varmaan suureltaosalta oli se, että Savon ja Pohjanmaan herännäisyys yhtyivät.

Arkkipiispan tarkastus

Tänä samana vuonna tapahtui muutakin merkittävää. Arkkipiispa Melartin piti tarkastuksen Kalajoen pappilassa. Tarkastuksen kolmantena päivänä tuli esille lahkolaisten asia ja Lagusta ja Malmbergia vastaan puhuttiin suoraan joskaan ei nimeltä mainiten, pääasiallisesti painostus lie alkanut tohtori, lääninrovasti Frosteruksen taholta, joka ei lainkaan ymmärtänyt herätysliikettä. - Lagus ja Malmberg pyysivät päästä kahden kesken keskustelemaan piispan kanssa ja sellainen tilaisuus järjestettiinkin, vaikka tri. Frosterus pariin kertaan yritti keskeyttää keskustelun. Lagus puhui arkkipiispalle heidän työstään ja herätyksestä ja hänen kerrotaan luvanneen jatkaa työtään, vaikka siinä menisi kunnia ja maine. Kun he erosivat kimmelsi arkkipiispan silmäkulmassa kyynel ja hän lupasi ilmoittaa, jos joku tekisi heitä vastaan kirjallisen ilmiannon. Tämä piispantarkastus oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti.

Vuonna 1837 kuoli Joonas Laguksen äiti 70-vuoden iässä. Samana vuonna Lagus meni uusiin naimisiin vaasalaisen kauppiaan leski Albertiina Charlotta Gananderin kanssa, joka toi mukanaan huomattavan omaisuuden. Rouva Ganander kuului Vaasan seudun heränneisiin ja oli Laguksen tuttavia jo vuosien takaa. Aviopari kävi häämatkallaan Tukholmassa ja tällä matkalla Lagus tutustui pakanalähetystyöhön, jota Ruotsissa jo täydellä voimalla tehtiin. Lagus yritti kohta kotimaahan saavuttuaan saada pakanalähetystyön käyntiin myös Suomessa, mutta maaperä ei ilmeisesti vielä ollut siihen kypsä: hänen ystävänsä ja kannattajansakin suhtautuivat asiaan epäröiden, koska katsoivat että Suomi on köyhä maa. Pakanalähetyksen hyväksi kerättiin kuitenkin Kalajokilaaksosta rahaa tämän jälkeen säästölippailla, joihin kerätyt pennoset sitten lähetettiin edelleen Tukholman lähetysseuran kautta.

Silkkiliinasta alkoi käräjänkäynti

Juuri pakanalähetyksen säästölippaista löytyikin syy, joka johti oikeudenkäynteihin heränneitä vastaan Kalajoen kuuluisilla käräjillä.

Eräs palvelustyttö oli halunnut uhrata silkkiliinansa käytettäväksi hyvän asian puolesta ja jättänyt lahjansa apulaispappi F. O. Durchmanin eteisessä olleeseen pakanalähetyslippaaseen. Tytön holhooja haastoi Durchmanin oikeuteen silkkiliinan anastamisesta.

Tuo kohtalokas liina tietenkin palautettiin, mutta käräjähaaste ei siitä huolimatta peruuntunut: saatiin kuulla, että itse nuo säästölippaat olivat rikosasia. Niitä oli pastori Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin eteisissä myös Kalajoen markkinapaikalla asuneen tervahovin hoitaja Roosin eteisessä. Lagus pystyi käräjällä todistamaan että säästölippaat oli neljä kertaa tyhjennetty ja varat lähetetty Tukholmaan Ruotsin Lähetysseuraan. Rikosasiana syytettiin heränneitä pappeja rahankeruusta, mutta toisena asiana oli seurojen pito, joka oli vastoin v. 1726 annettua konveetikkeliplakaattia.

Syyttäjille kerrottiin tuottaneen vaikeuksia sen, että kellään todistajalla ei ollut esitettävänä heränneitten kokouksista ja heidän käytöksestään mitään raskauttavaa. Lausunnoissa pikemminkin tuli esille heidän sävyisyytensä ja nöyryytensä sekä voimakas keskinäinen yhteenkuuluvaisuudentuntonsa.

Asia oli esillä moneen otteeseen, mutta kun eri puolilla asuvat syytetyt eivät voineet yhtaikaa saapua - kuten tunnettua näihin syytettyihin kuului myös nilsiäläinen Paavo Ruotsalainen - se siirtyi.

Viimeinen oikeudenkäyntipäivä oli heinäkuun 30. 1839. Kaikki syytetyt papit olivat läsnä tuossa historiallisessa istunnossa, jossa lähes 80 ihmistä oli syytettynä siitä että he olivat lukeneet ja laulaneet yhdessä Jumalan sanaa ja että heillä oli muutamia säästölippaita lähetystyötä varten.

Eräitten lukemisten ja esiinhuutojen jälkeen oikeus ilmoitti kuitenkin, että käräjissä tullaan pitämään nyt tauko, ja että tuomiot tullaan julistamaan vasta 2 pnä syyskuuta.

Kun syytetyt astuivat ulos käräjätalosta Kalajoen kirkolla, saivat he havaita että käräjätalon pihalle oli kokoontunut suuri joukko heränneitä, mutta myös muuta väkeä. Varsin erikoinen tunnelma vallitsi tuona hetkenä: koko päivän oli satanut mutta illaksi oli taivas kirkastunut. Hiljaisuuden vallitessa astuivat syytetyt ulos, sillä he tiesivät ja tunsivat tulevansa tuomituiksi ja että tuomiot eivät tulisi olemaan aivan pienet. Tunnelma oli erittäin voimakas, ja yhtäkkiä puhkesi hiljaisuus virteen "Jumala ompi linnamme." Sekä syytetyt että pihalle kokoontuneet ystävät sen virittivät kuin yhdestä suusta, eikä kukaan häirinnyt tuota veisuuta. Kun virsi oli loppunut polvistui Paavo Ruotsalainen pihanurmikolle ja alkoi suureen ääneen ylistää Jumalan armoa, ja hänen mukanaan polvistui koko väkijoukko.

Papit viralta

2.9.1839 sitten julistettiin sakot ja tuomiot. Papit - heidän muassaan Lagus - pantiin viralta puoleksi vuodeksi kukin. Lisäksi heitä ja heidän kannattajiaan sakotettiin, kaikkiaan 64 henkilöä. Heidän maksettavakseen määrätty sakko oli yhteensä 4,546 ruplaa 60 kopekkaa.

Rovasti V. H. Kivioja kertoo Kalajoen Lankilassa säilyneen perintätiedon, että sakot piti ensin maksaa ja että se otti lujille, mutta että sitten rahat tuotiin takaisin. Sakotettujen joukossa oli ollut mm. Hannilan Jannen isän setä Matti Takalo-Kippola. Kenen rahoista sakot maksettiin takaisin, sitä ei perintätieto kerro, mutta Elis Bergrothin teoksen Suomen kirkko 1. painoksessa on maininta, että keisari Nikolai I olisi maksanut ne käsirahoistaan, vapaamielinen kun oli. Tämä tieto on kuitenkin jätetty pois kirjan toisesta painoksesta, koska on ilmeisesti havaittu vääräksi.

Sakotettujen pappien omaiset kuitenkin tietävät, ettei näiden sakkoja ole maksettu takaisin, niinpä rovasti Kivioja arveleekin, että maallikoiden sakot on voitu maksaa takaisin mutta ei pappien. Kuka - se saattaisi selvitä vasta pitkien ja hankalien tutkimusten jälkeen. On muistettava, että myös Lagus oli tuokion aikaa suhteellisen rikas.

Vapaa-aika

Laguksen ja muiden pappien pakollinen vapaa-aika eli puolen vuoden viraltapano alkoi vasta vuoden 1842 alusta. Helmikuussa tekivät Lagus, Malmberg ja Durchman matkan joka ensiksi suuntautui Nilsiään. He saapuivat iltamyöhällä Paavo Ruotsalaisen kotiin.

- Mitäs mustalaisia sieltä tulee? kysyi Ukko-Paavo.

- Ei niinkään mustalaisia, viralta pantuja pappeja vain, vastasivat toiset.

- No se on vielä pahempi kuin mustalaiset, mutta kyllä kai teille pitää yökortteeri antaa, vastasi isäntä.

Voimme hyvin kuvitella että tapaaminen oli sydämellinen ja että yhdessäolo muodostui rikkaaksi. Laguksen mukana tällä matkalla oli myös sitten niin tunnettu nivalainen herännäisjohtaja Niskanen. Matka, jonka varrella pidettiin runsaasti seuroja, suuntautui sitten Hiidensalmelle ja Pyhäjärvelle, josta palattiin Ylivieskaan, osa matkalaisista palasi Etelä-Pohjanmaan kautta.

Sairautta ja surua, uusia suunnitelmia

Jo Kalajoen käräjien aikana Lagus oli pahasti sairas, usein vuoteen omana. Hän yritti taistella kihtiä vastaan mm. nälkäkuurin avulla - ja tuli tietysti yhä heikommaksi. - Heinäkuussa 1838 kuoli Alba, toisen avioliiton ensimmäinen lapsi, vähän myöhemmin kuolivat toinen ja kolmas, heistä jäi eloon vain kolme tytärtä. Mutta Laguksen perheessä oli myös otto- ja kasvattilapsia, mm. Alavieskassa kuolleen Henrik Piponiuksen 5 lasta. Lisäksi hän rahoitti useitten nuorten opintoja yliopistokaupungeissa.

Ylivieskan-ajalta kannattaa kertoa vielä eräästä erikoisesta suunnitelmasta.

Joonas Lagus oli ostanut Similän maatilan. Ystävälleen Wegeliukselle hän kirjoitti: "olen tässä sairastaessani suunnitellut köyhille, isättömille ja äidittömille, sosiaalisen avun tarpeessa oleville lapsille koulua, jossa he voisivat oppia sekä tietoja että käsityöläis- tai maatalousammatin."

Kaikesta päättäen koulusta olisi tullut sisäoppilaitos, jonka olisi ollut määrä suurin piirtein itse kustantaa itsensä. Lapset tuli kasvattaa jumalanpelkoon, mutta myös johonkin ammattiin, he olisivat voineet viipyä koulussa aikuisikään saakka.

Sunnuntai-iltapäivisin olisivat vanhemmat saaneet tulla heidän luokseen. Lagus oli suunnitellut myös hyvin pitkälle vapaa-ajan viettomahdollisuuksia, mm. suuren leikkikentän, verstaita, joissa lapset saisivat harjoittaa käden taitoa ja samalla tyydyttää toimintahaluaan. Tyttöjä piti opastaa kaikissa naistentaidoissa, heistä piti kasvattaa hyviä emäntiä.

Tästä koulusta - jolla epäilemättä olisi ollut edelläkävijän asema monessakin suhteessa ei koskaan tullut mitään. Turun tuomiokapituli ei hyväksynyt Laguksen koulusuunnitelmaa, nähtävästi pelättiin, että siitä olisi muodostunut jonkinlainen pietismin kehto.

Jonas Lagus oli Ylivieskan kappalaisena 17 vuotta, elämänsä parhaat, mutta samalla taistelusta ja surusta rikkaat vuodet.

Hän muutti suuren perheensä kanssa Ylivieskasta Pyhäjärvelle toukokuussa 1845, jossa eli toistakymmentä vuotta. Hänestä ei ole jäänyt jälkimaailmalle minkäänlaista kuvaa, koska hän itse ei nimenomaan sitä tahtonut. Kerrotaan, että hän oli lyhyehkö, tanakka mies, jolla oli ilmeikkäät kasvot. Ainoa eloon jäänyt poika, Eliel Lagus, lienee ollut aika paljon isänsä näköinen.

Jonas Lagus oli läpi elämänsä erittäin ahkera kirjeen kirjoittaja ainakin sillä tasolla ilmenivät nuoruusajan kirjalliset harrastukset arvokkaampien tehtävien rinnalla. Niinpä Jonas Laguksen elämäkerran kirjoittajalla, tri Tor Krookilla onkin ollut käytettävissään erityisen rikas aineisto, josta persoonalliset äänenpainot selvästi kuuluvat.

Paavo Ruotsalainen kuoli 1852, Jonas Lagus 1857. Heidän jälkeensä seurasi herännäisyyden historiassa ns. ukkojen aika, talonpoikaisjohtajien, joista tunnetuimpia olivat Nivalan Taneli Rauhala ja Lapuan Arvi Lågren, ja joiden joukossa ylivieskalaisella Kivi-Kaarron Juholla oli myös huomattava sijansa.

Lähteitä:
Tor K r o o k: En Österbottniks Väckelsehövdin.
Mikko J u v a: Suomalaisen luterilaisuuden vaiheet, Oma maa I.
Erkki K a n s a n a h o: Suomen uskonnolliset herätysliikkeet, Oma maa VIII.
Yrjö J. E. Alanen: Uskonpuhdistus ja sen vaikutus Suomen kirkolliseen ja uskonnolliseen elämään, Oma maa I.
Martti H a a v i o: Siioninvanki.
Olavi K a r e s: Heränneen kansan vaellus I - IV.

TEKSTI: Annikki Wiirilinna

Kuvatekstit:

Veikko Vionojan maalaus Seuroista paluu.

Onni Ojan maalaus Kalajoen herännäiskäräjiltä, joita käytiin 1838-1839. Pöydän takana vasemmalla Paavo Ruotsalainen ja N. K. Malmberg. Jonas Lagus sivussa oikealla.

Juho Kivikaarto, ylivieskalainen seurapuhuja.

Ylivieskan pappila Jonas Laguksen aikoihin.

Jonas Laguksen poika Eliel.