Savivati, kivivati... : Saavatko perinteiset savenvalajat museon?
Keskipohjanmaa 16.9.1973
Ennen niin tavalliset matalapolttoiset saviesineet, monikäyttöiset savivadit, kupit, pilkkumit ja huokoiset kukkaruukut ovat käyneet yhä harvinaisemmaksi. Niiden niukkuuden ymmärtää, kun tietää, että esim. tavallista kukkaruukkua tuottaa, maassamme enää yksi valmistaja, hänkin tehdasmaisesti, prässäämällä. - Syynä on se, että muoviteollisuus on tuonut markkinoille kukkaruukkua sellaisin hinnoin, ettei saviruukkujen valmistus käsityönä enää kannattanut.
Samantapainen on ollut muidenkin punasavesta tehtyjen käyttöesineiden kohtalo. Niiden kysyntä on vähentynyt siinä määrin, että nekin keraamikot, jotka edelleen punasavea käyttävät, valmistavat mieluummin taide- ja koriste-esineitä kuin käyttötavaraa.
Ei kumma että maassamme 1600-luvulta asti kehittyneen ja kukoistaneen saviteollisuuden muistomerkiksi harkitaan nyt museon perustamista.
Tutkielma perinteellisestä savenvalannasta
Pari vuotta sitten teki Catharina Kajander Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin tutkimuksen perinteellisestä savenvalannasta maassamme. Tutkimuksesta ilmenee, että jo 1600-luvulla oli Turussa kymmenkunta ruukuntekijää, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia. Heidän pahimpia kilpailijoitaan olivat Gävlen mestarit, jotka meren takaa saapuivat ainakin markkinain aikaan myymään turkulaisille kiviastioitaan, mutta eivät jääneet kaupunkiin niitä tekemään.
Vähitellen savenvalamisen taito levisi maassamme ja ammatinharjoittajien lukumäärä kasvoi siinä määrin, että he saivat luvan muodostaa oman ammattikuntansa. Saksalaisen mallin mukaan noudatettiin järjestelmää, jossa oli käytävä läpi kaikki vaiheet oppipojasta kisälliin ja mestariin saakka.
1800-luvun puolivälissä tutkija kertoo maamme kaupungeissa olleen jo yhteensä 40 savenvalajaa. Yhden tai useamman heistä täytyi asua Kokkolassa, koska Kalajoelta kotoisin oleva Johan Kivioja oli jo vuonna 1860 Kokkolassa savenvalajan opissa. Kokkolassa oleskelun seurausta lienee ollut, että hän vuonna 1864 muutti nimensä Stenbäckiksi.
Johan Kivioja muutti kuitenkin takaisin synnyinseudulleen Kalajoen Tyngälle. Hänen molemmat poikansa saivat häneltä muurarin ja savenvalajan opin. 1800-luvun loppupuolella rakennettiin Kalajoen eteläpuolelle "ruukkumaakarin" verstas, joka on vieläkin pystyssä ja suhteellisen hyvässä kunnossa. Tätä verstasta Catharina Kajander suosittelee Suomen tulevaksi savenvalajain museoksi.
Kuppeja, ruukkuja, tiiliä
Johan Kiviojan poika, Matti Kivioja teki työtä kymmeniä vuosia tässä verstaassa, aina kuolemaansa saakka v. 1967. Aikanaan hänellä oli apunaan väliin kolmekin poikaansa, niinpä verstaassa on kunnossa ja täysin käyttökelpoisina kolme dreijaa. Savenmuokkausmylly, joka pyörii sähkömoottorin avulla, on käytössä vieläkin: sillä muokkaa vieläkin saven hänen tyttärensä keraamikko Aune Kivioja, joka nykyisin tekee työtä aivan vanhan verstaan lähistölle rakentamassaan uudessa ateljeessa.
Alkuoppinsa Aune Kiviojakin on saanut tässä vanhassa verstaassa, jonka hyllyillä vielä on hänen isänsä dreijaamia savikulhoja, ikäänkuin kuivamaan asetettuina. Vanha verstashuone on hieman hämärä, ikkunat ovat pienet kuten tuon ajan rakennuksissa yleensäkin, kaikki on savenharmaaksi patinoitunutta. Verstaan perällä on suuri uuni, jonne saa kurkistaa ovesta niinkuin paremmanpuoleiseen huoneeseen. Siinä on aikanaan poltettu lukematon määrä savivateja, ruukkuja, kulhoja, pienempiä ja suurempia pilkkumejia.
Verstashuoneen seinänvieruksilla ja hyllyillä nähdään tähän ammattiin liittyviä työkaluja, kaarirautoja, seenoja, kammantapaisia koristeentekoon, käytettyjä vlineitä, erilaisia lastoja, ovatpa siellä säilyneet sellaisetkin työkalut, joilla aikoineen valmistettiin niin kysyttyjä uunikaakeleita. Kaakeliuuni alkaa nykyisin jo olla melkoinen harvinaisuus, mutta aikoinaan sellaisia oli joka talossa, vieläpä useissa erittäin kauniita.
Muualla maassa
Alkujaan savenvalajien ammattikunta saattoi toimia vain kaupungeissa, mutta kun elinkeinoasetusta 1824 muutettiin, alkoi savityöpajoja - samoin kuin muita käsityöläisverstaita - nousta myös maaseudulle. Levinneimpiä savenvalajien verstaat olivat Keski-Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Kokemäenjokilaaksossa, Etelä-Hämeessä sekä Etelä-, ja Pohjois-Pohjanmaalla.
Vähitellen kehitys kuitenkin johti siihen, että muutamat yrityksistä kasvoivat suuriksi tuotantolaitoksiksi, joiden kanssa kilpaillessaan pienet verstaat hävisivät.
1970-luvulla on maamme savenvalajista jälellä enää yhdeksän, jotka taitavat perinteellisen savenvalannan alusta loppuun.
Oman lukunsa ansaitsisi Karjalan kannaksella Muolaan pitäjässä alkanut savenvalajaperinne, joka on jatkunut eri puolella Suomea sodan jälkeen kyyröläläisten jouduttua muuttamaan kotiseudultaan.
Länsisuomalainen ja kyyröläläinen saventekotapa samoin kuin verstaan malli ja uunin koko ovat jonkin verran poikenneet toisistaan, mutta ei niin oleellisesti, etteikö länsisuomalaista tyyliä edustava Stenbäck-Kiviojan savityöverstas voisi museona antaa kuvan suomalaisesta savityöperinteestä kokonaisuudessaan.
Mihin suuntaan?
Catharina Kajander osoittaa tutkielmassaan, että Taideteollisuusopiston keramiikkaopiskelijat ovat olleet jo 30 vuotta vieraantuneita kansallisista keramiikkaperinteestämme ja tuijottaneet aivan liikaa suurteollisuuden tuomaan helppouteen. - Tämä sama asia ilmenee keraamikko Aune Kiviojan kertoessa, että kun hänet vuonna 1951 lähetettiin Ateneumiin, oli isällä tarkoituksena valmistaa hänet jatkamaan savenvalajan ammattia, kotona saadun opin lisäksi hän halusi tyttären saavan täydentäviä tietoja voidakseen uudistaa ja ehkä laajentaa tuotekantaa. Aune Kivioja kertoo ensin kauhistuneensa huomatessaan tulleensakin taidekouluun. - Työssään hän on kuitenkin yhä enemmän pyrkinyt suuntautumaan pois suurtuotannolle ominaisista malleista ja löytämään yksilöllistä, maanläheistä sanottavaa. Siinä on ollut pohjana hänen uskonnollinen näkemyksensä, joka ilmenee ennenkaikkea monissa seinäreliefeissä ja muissa taidekeramiikan piiriin kuuluvissa esineissä.
Siitä lähtien kun keraamikko Kyllikki Salmenhaara tuli Taideteollisen oppilaitoksen keraamisen osaston opettajaksi, on siellä kuitenkin luotu pohjaa toisenlaiselle ja järkevämmälle ajattelulle. Nykyisen suuntauksen prinsiippinä voitaisiin oikeastaan pitää keraamikko A.W. Finchin lausumaa, jonka hän jo vuosisadan vaihteessa saamansa näkemyksen mukaan ilmaisi näin:
- Helposti käytettävien aineiden runsaudella, joka meillä on halussamme, on jouduttu harhateille ja tämän päivän keramiikkataiteilija, joka kunnioittaa savityötään, tekisi varmaan oikein palaamalla menneen ajan yksinkertaisuuteen ja etsimällä vähemmillä keinoilla, materiaalien, aineitten ja tulen herkällä käytöllä luonnollisempia efektejä.
A.W.
Kuvatekstit:
Aune Kivioja ja hänen savireliefinsä "Tyhjät kädet" joka on samalla oma kuva.
Tässä verstaassa oppi dreijauksen ja savenvalannan muut aakkoset myös keraamikko Aune Kivioja.
Kivioja-suvun 80 vuotta vanha verstasrakennus Kalajokivarressa on tyypillinen savenvalajan työpaja. Siitä ehdotetaan muodostettavaksi savenvalajain museo.