Lasten iloksi : Kokkolan juhlapäivä, Kokkola ennen vanhaan, Ada ja Annie & Kun Otto pujahti kissankolon läpi

Keskipohjanmaa 7.9.1983

Kokkolan juhlapäivä

Keskiviikkona Kokkolan kaupunki täyttää 363 vuotta. Niin monta talvea ja kesää, ettei sitä jaksa laskeakaan! Ajatelkaapa, että papat ja mummut ja heidän pappansa ja mummunsa ovat Kokkolan olemassaolon aikana olleet pieniä lapsia ja leikkineet ja käyneet koulua. Tietysti kaupunki on kasvanut ja on rakennettu paljon uutta, mutta monet vanhat rakennukset kaupungilla ovat vielä samoja kuin sata vuotta sitten.

Wiirilinnan Annikki-täti on tutkinut vanhoja asioita ja kirjoittanut niistä kertomuksia. Tarinoissa esiintyy henkilöitä, jotka ovat asuneet lapsena Kokkolassa, kasvaneet aikuisiksi ja jo kuolleetkin.

Alunperin Annikki-täti kirjoitti tarinat päivähoitoikäisille lapsille, jotka puolestaan ovat piirtäneet ja maalanneet kuvia kotikaupungistaan Kokkolasta. Näitä piirustuksia, joiden näyttely on avoinna Kaupungintalossa, on myös tällä sivulla.

Kokkola ennen vanhaan

Haluatteko lapset tietää, millainen oli Kokkola ennen vanhaan, monta sataa vuotta sitten?

Ihan ensiksi oli vain pieni joukko harmaita puutaloja. Taloja ei nimittäin maalattu, koska maaleja ei ollut. Mutta sitten vähän myöhemmin alettiin talot rakentaa sievästi riveihin.

Muodostui Isokatu, jonka molemmin puolin oli komeita taloja, Itäinen Kirkkokatu ja Läntinen Kirkkokatu syntyivät - ja nämä samat kadut ovat niillä samoilla paikoilla, mihin ne alkujaan muodostettiin.

Ennen talojen rakentamista oli tietenkin piirretty paperille asemakaava. Paperille piirrettiin myös kirkko, raatihuone ja raatihuoneen tori ja katso niillä samoilla paikoilla ne ovat yhä tänään!

Tosin se ensimmäinen raatihuone on palanut kuten kirkkokin, mutta uudet on rakennettu juuri samalle paikalla.

Kerronpa teille, millainen Kokkola oli noin sata vuotta sitten, ja millaista oli siihen aikaan lasten elämä.

Sunti oli tärkein tie

Sunti oli silloin paljon leveämpi kuin se on nyt. Sitä pitkin soudettiin veneillä ja purjehdittiin pienillä purjelaivoilla. Sunti oli kaupungin tärkein tie. Miten niin tie, miten muka Sunti voi olla tie, kysytte te.

Sitä on ehkä vähän vaikea kuvitella, mutta tie se oli. Kaupungin kaduilla kyllä käveltiin ja ajettiin hevosilla ja joka päivä kuului hevosten kavioiden kopse: kop, kopoti kop.

Mutta kun piti lähteä jonnekin kauas, silloin mentiin vettä pitkin. Ensin Suntia pitkin merelle ja sitten noustiin suureen laivaan satamassa ja seilattiin Pietarsaareen ja Vaasaan ja Uumajaan ja Turkuun ja Tukholmaan saakka. Niin, ja vieläkin kauemmas - Espanjaan ja jopa Amerikkaan. Moni teistäkin on voinut käydä Tukholmassa, Espanjassa, Kanariansaarilla jne. Millä? - Lentämällä arvatenkin.

On varmaan vaikea kuvitella, että ennen ei Kokkolan kaduilla ajanut yhtään ainoaa autoa, ei huristanut yhtään moottoripyörää puhumattakaan, että olisi lennetty lentokoneella - niitä kaikkea ei yksinkertaisesti ollut olemassakaan.

Kaduilla oli hiljaista ja rauhallista. Pikkutytöt ottivat nuket kainaloonsa ja juoksivat pitkin katuja seuraavaan kortteliin leikkimään toisten tyttöjen kanssa eikä tarvinnut pelätä, että olisi jäänyt auton alle. Kulki kadulla tietenkin hevosia jotka vetivät kärryissä kaikenlaista tavaraa. Sitten oli sellaisia oikein hienoja kärryjä, kiesejä, joilla hevoset vetivät ihmisiä.

Siihen aikaan lapset syntyivät ja kasvoivat kukin omassa kodissaan. Kodit olivat pieniä puutaloja, joiden pihoilla kasvoi tuomia, pihlajia ja marjapensaita. Vastapäätä taloa olivat navetta ja talli. Siihen aikaan maitoa ei ostettu kaupoista vaan sitä lypsettiin omista lehmistä.

Pieniä puutaloja ympäröi korkea lankkuaita. Suuri portti, josta pääsi kadulle, oli aina kiinni. Lukko oli niin korkealla, etteivät pienet lapset ylettyneet sitä aukaisemaan. Siellä he kasvoivat ja varttuivat isän ja äidin ja sisarusparven hoivissa. Heidän leikkikalunsa olivat puuhevosia ja lehmiä, käpyjä ja tikkuja ja tietenkin heillä oli monenlaisia nukkeja sekä kauniita nukkekoteja.

ANNIKKI WIIRILINNA

Ada ja Annie

Ada ja Annie asuivat Isollakadulla ja heidän kotiaan ympäröi korkea lankkuaita. Tyttöjen isä oli merikapteeni. Koska Kokkolassa ei ollut rautateitä ja maantiet olivat huonoja, niin pitkiä matkoja tehtiin laivoilla.

Teidän on tärkeää huomata, että Kokkolassa rakennettiin paljon suuria laivoja! Kaustarlahden rannalla oli yhteen aikaan kolme laivanrakennuspaikkaa. Siellä rakennettiin talvisin monta suurta kaunista purjelaivaa, jotka keväisin laskettiin vesille. Silloin kaikilla koululaisilla oli loma, torvisoittokunta soitti rannassa ja lapset saivat punaista limukkaa ja possuja.

Kokkolassa asui monta merikapteenia ja vielä useampia merimiehiä. Adan ja Annien isä ohjasi suurta MELUSINE-laivaa. Se purjehti täältä kotisatamasta milloin Englantiin, Saksaan, Ranskaan, Espanjaan - niin että Adan ja Annien isä oli melkein aina poissa kotoa. MELUSINEN matkat, silloin kuin ne suuntautuivat kauas maapallon toiselle puolelle, saattoivat kestää useita vuosia. Ada ja Annie olivat tottuneet pienestä pitäen isän poissaoloon eivätkä osanneet isäänsä kaivatakaan. Olihan heillä äiti, pikkuveli, kotiapulainen, parin kadunkulman päässä isovanhemmat ja kolme fasteria (tätiä), jotka kaikki huolehtivat heistä ja rakastavat heitä. Aunista tuntui ihan oudolta, kun isä - tuo kookas ja tumma mies - oli kotona. Hän tuntui melkein liian suurelta heidän pieneen kotiinsa. Sen aikaa kun isä oli kotona, tuntui, että äiti näki ja huomasi vain isän. Ja niinhän se saattoi olla, ja niin se saattoi olla kymmenissä merimieskodeissa siihen aikaan.

Arvatkaapa, oliko Annien ja Adan äidillä ikävä isää? Voi, hänellä oli niin ikävä isän poissaollessa.

Eräänä syksynä isä otti äidin mukaan MELUSINE-laivaan. Yhdessä he purjehtivat kauas maailman merille - ihan Intiaan asti.

Nuo kolme fasteria tulivat vuoronperään asumaan Adan ja Annien luo ja huolehtivat heistä. Elämä jatkui ihan turvallisesti. Jokaisesta satamasta äiti kirjoitti heille pitkiä hauskoja kirjeitä ja lähetti kuvia, kortteja ja paketteja.

Kun isä ja äiti tulivat kotiin, saivat Ada ja Annie tuliaisiksi ihanan lahjan, vaaleankeltaiseksi maalatun nukketalon, jonka ovet ja ikkunanpielet olivat valkoiset. siinä oli peltiset vesirännit, ruskea takka ja piano, jolla voi oikeasti soittaa. Portaat voi asettaa oven eteen isä oli nikkaroinut nukkekodin itse laivassa. Voi, miten innokkaasti Ada ja Annie sekä naapurin lapset sillä leikkivätkään.

Ja mitä kaikkea löytyikään vintillä säilytettävästä merimiesarkusta, hattuja, koruja, mustia silkkipuseroita ja kultaisia höyhenkoristeita. Ne aarteet olivat kuin satua.

Mutta kaikilla Kokkolan lapsilla ei ollut sellaista turvallista kotia kuin Adalla ja Anniella. Oli paljon pieniä mökkejä, joissa oli vain yksi ikkuna ja joiden asukkaat olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut antaa edes ruokaa lapsille. Silloin lasten täytyi lähteä kulkemaan kadulle ja kerjätä ihmisiltä leipäpalaa. Talvisin he olivat säälittävä näky huonoissa vaatteissaan, joskus jopa ilman kenkiä kulkiessaan.

Antaisitko Sinä leipää ja maitoa sellaiselle köyhälle lapselle, jos hän tulisi kerjäämään. Antaisit varmaan ja antoivat myös silloin parempiosaiset kokkolalaiset. Hyvin voivat kauppiaat rakennuttivat köyhille lapsille pientenlasten koulun, joka on vieläkin olemassa Isonkadun varrella. Siellä köyhille lapsille annettiin ruokaa ja kiltit tädit opettivat heitä.

Entä, pääsivätkö Ada ja Annie koskaan laivan kyytiin? Kyllä, he saivat olla isän laivassa kerran, kun sitä lastattiin Vaasan satamassa.

Jotkut isät, jotka olivat laivanomistajia tai kapteeneja, ottivat vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa mukaan pitkille laivamatkoille. Lapsista laivamatkat eivät olleet pelkästään mukavia. Kun meri myrskysi, oli paha olla ja pitkän matkan aikana laiva alkoi tuntua ahtaalta. Lapset olivat ikionnellisia, kun päästiin Kokkolaan leikkimään kuurupiiloa tutuissa maisemissa.

ANNIKKI WIIRILINNA

Kun Otto pujahti kissankolon läpi

Otto oli 3-vuotias ja asui Läntisellä Kirkkokadulla. Hän oli leikkimässä kotipihalla ja hänellä oli ikävä olla yksin. Hän kuuli iloisia lasten ääniä naapurista lankkuaidan takaa ja silloin hänen rupesi tekemään mieli mennä toisten lasten kanssa leikkimään.

Silloin hän huomasi, että lankkuaidassa oli pieni reikä, kissankolo, jonka läpi kissat pääsivät pujahtamaan. Otto taapersi kissankolon luo, pani itsensä maahan ihan matalaksi, yritti ja yritti ja eikös vain mahtunutkin kissankolon läpi naapurin puolelle.

Naapurin puutarha näytti kauhean suurelta - se oli aivan uusi maailma. Parasta oli, että keskellä puutarhaa kasvoi suuri kolmihaarainen pihlaja, jonka kahdella haaralla istui kaksi Oton ikäistä ja kokoista poikaa.

Ei kestänyt kuin hetken kun Otto istui kolmannella haaralla. Otto ei muistanut enää kotia olevankaan kun heillä oli niin mukavaa yhdessä.

Mutta voitte arvata, että Oton äiti pelästyi, kun katsoi ikkunasta eikä nähnyt Ottoa missään! Hän juoksi, etsi kaikki paikat, hälytti koko talonväen Ottoa etsimään. Ottoa haettiin navetasta, tallista, elosuojasta, heinäladosta ja pajasta, sillä Oton isä oli seppä. Kurkistettiin kaivoonkin jos lapsiraukka olisi pudonnut sinne ja hukkunut - ei, ei misään.

Oton äiti jo vallan itki. Mutta silloin se naapurin täti, jonka poikien luo Otto oli ryöminyt, sattui näkemään Oton pihallaan ja kyseli, onko Otto jo kauankin ollut täällä. "Ei, ei ihan äsken minä tulin", tuumasi Otto. Naapurin täti lähti varmuuden vuoksi kuitenkin kertomaan Oton äidille, että Otto oli heidän puolellaan.

Kyllä kaikki tulivat iloisiksi kun Otto tuli kotiin. Vielä pitkään nauru kelpasi kun muisteltiin ettei kenenkään mieleen olisi juolahtanutkaan, että Otto olisi mahtunut kissankolosta karkaamaan.

Siitä lähtien Otto leikki monet vuodet naapurin poikien kanssa, mutta kulki portin kautta - kissankolosta hän ei olisi enää mahtunut.

ANNIKKI WIIRILINNA

Kuvatekstit:

Tällainen on Esan omakuva.

Paloauto lähdössä.

Petri asuu kerrostalossa.

Olli-pojan piirros nykypäivän Kokkolasta on otettu Kokkola-aiheisen näyttelyn tunnuskuvaksi. Vasemmalla näkyy tavallinen asuintalo, sitten on terassitalo, kuparitalo ja kirkko.

Tämän kuvan maalasi Conrad Sovelius -niminen setä yli sata vuotta sitten. Yritäpä etsiä kuvasta pitkäsilta, tulliaitat, Sunti. Löydät myös Roosin talon ja nykyään vaaleanpunaisen pikku puutalon, Donnerien talon, Pitkänsillankadun ja Rantakadun kulmasta.

Lapset! Pian on taas haravoimisen aika.

Tämä on kuva Ada ja Annie Hongellista ja heidän pikkuveljestään Paulista.

Otto isänsä ja äitinsä kanssa.