Keisarinaikaista kissasukua

Keskipohjanmaa 29.9.1972

- Kiss, kiss, tule tänne ny vähä, no, tule tule...

- No kuulkaa se oli sillä lailla että kun minä kävin rippikoulua, siinä, 15-kesäisenä niin minä olin tuossa Anttilassa, ne on mun sukulaisiani. Anttilan emännän sukulaistyttö, jonka nimi oli Helli, oli silloin Pietarisa palaveluksesa, ja kun se tuli sieltä niin se toi mulle kissan, jonka nimi oli Pieta. - Minä sitte tykkäsin siitä Hellistä. Ajattelin että jos minä joskus saan tytön niin laitan sen nimeksi Helli - niinkuin sitten laitoinki.

- Nämä kissat on kaikki sen Pietan jäläkeläisiä. Onhan niihin tietysti sekaantunnu muutaki verta, mutta Pieta oli semmonen harmaanpunaisenkirjava niinkuin näistäkin suurin osa, onhan täällä joukossa ihan valakostaki, tuosta naapurista on sekaantunut sitä lajia. Niitä on kaikkiaan siinä kolomisenkymmentä...

Ja todella: aurinko paistaa, metsä on hiljainen. Pienen punaisen tuvan pihamaalla mustaviinimarjapensaan alla ja ympärillä, ulkorakennuksen seinustalla ja pihakoivujen juurella istuu ja makaa kymmeniä isoja ja pieniä kissoja. Niiden emäntä, Hilma Tikkinen heittelee niille kaloja, puhuu ja naurahtelee yhtä mittaa, puhuu niin ettei vieras tahdo ennättää mukana.

Joka tapauksessa Hilma sai hännättömän Pietan Pietarista ennen vallankumousta, olisiko ollut tuolla 1915-16 paikkeilla. Nyt Hilma on jo yli 70, mutta Pietan suku ympäröi hänet tänäkin päivänä, niin on ollut eläväistä ja sitkeää tämä kissasuku. Ja mikä kerran on keisarinaikaista niin kyllä se yleensä onkin valioluokkaa.

Mitä niiden nimet ovat, kysäisen väliin.

- Ei oo suittanu kaikille nimiä antaa, näitä on Kallea, Villeä, Nestoria ja Paavalia. Näitä valakosia on kaks ja noita punasia kolome, ja sitte on noita kirjavia, kirjavia on palijo.

- Mikä niistä on oikein se lempikissa?

- Se on se Petteri, mutta se on nyt semmosella ajelulla. Se aina menee tuonne naapuriin kun siellä on naaraskissa, ja sitte ko se tulee niin se kiertää niin kaukaa etten minä vain saa kiinni. Se on jo pari viikkua ollut menossa. Mutta silloin ko se on kotona niin se on kesy, tulee syliin ja kehrää. Nämä muut on paremmin semmosia villikissoja.

- Onko ne yöt ulkona?

- Ei, ne tulee illaksi niinkö ihimiset nukkuun, ne on niin siistejä kissoja että.

- Pitääkö niille olla paljo ruokaa?

- Ei ne paljo syö. Kalastajilta aina saa semmosia roskikaloja, ja kolome litraa maitua me ostamma päivittäin, siinä on meille kaikille, koko perheelle.

Mulla on mieski, Ville, mutta se lähti justiin marijahan. Se on käynny joka päivä marijasa, minä kun en enää pysty, multa on tuo jalaka semmonen ko sain halavauksen. Tämä on mun toinen mies. Ensimmäinen mies oli se Aatos Savio totta tes sen tunsitta? - - - Eikö? Sen kanssahan mulla on kolme lasta, ja sen vanhimman nimi on Helli. Ne on jo aikaisia kaikki.

- Minä oli 17 kun vihittiin sen Aatos Savion kanssa. Sitte ko se kuoli niin tuli tämä Ville, se oli vuonna 1943.

Minä oon ollut jäkälänottaja 40 vuotta, sitte minä oon palijo poiminut marjoja ja kutonu mattoja. Vuosikymmeniä minä kulijetin niitä Kokkolan torille, hienoimmat rouvat multa ostivat, kyllä ne sielä kaikki mun tunsi. Mutta nyt ei jaksa enää. Ville se jaksaa se onki mua 14 vuotta nuorempi.

Niin jatkuu tarina, ja syyskuun aurinko paistaa Lohtajan Karhinkylälle, pienen punaisen tuvan pihamaalle niinkuin se paistaa jokaiselle. Se paistaa Hilma Tikkiselle täysin yhtä kirkkaasti kuin Japanin keisarille tai Elizabeth Taylorille. Mutta Hilma Tikkinen on takuulla paljon onnellisempi näitä molempia. Hänen ilonsa on niin luonnonläheistä kuin se pulppuaisi elävästä lähteestä, eikä hänellä ole huolia. On ihmeellinen taito elää vain tämä hetki.

Hilma Tikkisellä on paljon yliaistillisia kokemuksia. Lapsenomaisesti hän kokee yliaistilliset arkitodellisuuden yhteydessä, sisäkkäin, lomittain. Ei siinä tarvita mitään filosofiaa.

- Mitä uskua te ootta? Minä oon vain sitä ihan tavallista luterilaista kirkkouskua ja oon tullu siihen tulokseen että se on kaikista parasta.

Hilmalla raja todellisen ja epätodellisen välillä on hiuksenhieno. Ehkäpä se niin onkin, meidän monien muiden aistit vaan ovat niin turtuneet, olemme niin huolien ja itsekkyyden kovettamia, ettemme tajua sitä mitä täysin avoin, herkistynyt luonnonihminen näkee ja kuulee.

- Ja sitte minä näin se monena päivänä tuosa koivun alla. Se oli kuollessaan yli 70 mutta se näytti nuorelta tytöltä, semmoselta rippikouluikäiseltä. Sillä oli valakia paita päällä ja virsikirja käjesä, se oli eläissään semmonen ihminen että se kävi aina kirkosa. Se oli niin kaunis että minä sanoin että tuommonen kuolinpaita mullekki pittää tehä, sanoo Hilma ja nauraa heläyttää iloisen naurun. - Ja siitä minä päättelin että ihminen kuoltuaan palaa siihen ulukomuotoon joka sillä oli parahasa nuoruusiäsä. Mittään se ei puhunu, mutta siinä minä sen näin usiampana päivänä. Ville ei nähäny, eikä muut, minä vain.

Paljon, paljon hän on kokenut tällaista, ja kertoo siitä aivan samoilla äänenpainoilla ja yhtä luonnollisen iloisesti kuin kissoistaankin. Hän kertoo myös monia tarinoita pahuudesta ja erehdyksistä, joihin ihmiset saattavat langeta, ja miten he vielä kuolemassakin niistä kärsivät, miten he voivat pyytää, että elossa olevat rukoilisivat heidän sielujensa puolesta.

Hilma Tikkistä katsellessa ja kuunnellessa tulee elävästi mieleen:

"Kuka teistä voi murehtimisellaan jatkaa ikäänsä kyynäränkään vertaa? Katsokaa taivaan lintuja..."

Mikä se on se onnellisuuden mitta? Kysyn vain.

Kysyjänä ANNIKKI

Kuvaajana AKU